näin unta sudesta ja muita aloituksia

kuva hiukan muokattuna © Caitlin Clarkson  

Muissa kirjoittajablogeissa on pohdittu omien tekstien aloituksia. Minä harvoin näihin trendeihin ehdin mukaan, mutta yritämma nyt kerrankin keskustella asiasta samaan aikaan muiden kanssa. Pähkinänkuoressa voisi kai todeta, etten minä ole niiden suhteen kovinkaan taitava - ensimmäiset, ne kovin ratkaisevat, lauseeni ovat harvoin niin vetäviä kuin oikeastaan haluaisin. Vaihtelee myös aika paljon, missä määrin edes syvennyn koko aloituksen pohtimiseen - esmes varjon tämänhetkinen alku on niin tylsä, etten sitä edes kehtaa tänne laittaa.

The projektissa on ollut monenmoista aloitusta, onhan versioitakin kertynyt enemmän kuin laki sallii. Kahdeksannella luokalla kirjoittamani projektin ensimmäisen version alku kuuluu näin:

"Näin unta sudesta." 

Itse asiassa tuo on minusta mukavan napakka, vaikka seuraava lause sen sitten lahjakkaasti vesittääkin... sitä paitsi luin myöhemmin jostain kirjoitusoppaasta, ettei tekstiä pidä ikinä aloittaa unennäöllä.

"Oli hassua, kuinka aina yön tullen mökki alkoi tuoksua sateelle. Silloinkin, kun taivas oli melkein pilvetön, laskevan auringon värinen.
Tai ehkä se oli sittenkin hämärän tuoksu; hiljalleen tiivistyvä, näkymätön kosteus, joka hengitti itsensä seinien läpi iholle."

Tuo on aika tuore tapaus, projektia jälleen kerran; kyseessä on kesällä aloittamani, nyt jo kuolleen ja kuopatun version aloitus. Tykkään tuosta aika paljon jotenkin, vaikka se onkin lähinnä tuollainen tunnelmoiva.

"Aamulla minä herätessäni näin ensimmäiseksi Joelin kasvot."

Nykyisen projektin ensimmäinen lause. En ole siihen hirveänkauhean tyytyväinen, koska en alkujaan edes ajatellut kyseistä kohtaa aloitukseksi. Tällä hetkellä toinen vaihtoehto on "Vielä nytkin valo oli minulle kulunutta talven valoa."

Sitten on niitä tarinoita, joissa kaikki on lähtenyt nimenomaan ensimmäisestä lauseesta, ihastuksestani siihen, halusta jatkaa jotain niin (omasta mielestäni) mielenkiintoiselta kuulostavaa. Omalla kohdallani sellainen aloitus on ollut tällainen:

"Kaikki alkaa siitä, kun minä nukahdan Siwan kassalle." 

kirjoistakin välillä

Sain viimeinkin päivitettyä tuota Luettua –listaa, vaikka ette te kyllä paljosta ole sen suhteen jääneet paitsi. Viime aikoina kirjoista puhuminen on muutenkin jäänyt vähän vähemmälle, en ole viime aikoina joko ehtinyt tai sitten viitsinyt lukea. Eilen lainasin joka tapauksessa tuon kuvassakin näkyvän Laura Lähteenmäen Niskaan putoavan taivaan kera suurten odotusten, koska kokonaisuus huokuu nättiyttä. Jo pelkästään tuo kansi, olen siihen aivan yli-ihastunut… ♥

Toisaalta taas, alkuhype ei koskaan oikein tiedä hyvää. Viime aikoina suuresti odottamani kirjat ovat toinen toisensa perään olleet pieniä pettymyksiä, kun taas ne joiden suhteen ei ole ollut mitään odotuksia, yllättävät sitten todella positiivisesti (nojoo, eiköhän se ole aika selvää…)  Piiat on tästä hyvä esimerkki, suosittelen sitä ehdottomasti jokaiselle tähän blogiin eksyneelle! Niskaan putoava taivas on näillä näkymin tasoa ookoo, ei mikään hirveän hehkutuksen arvoinen mutta suomalaiseksi nuortenkirjaksi omistaa varsin mielenkiintoisen aiheen. Kyseessä on sitä paitsi sarja, joten vaikea vielä sanoa miten tarina lähtee etenemään seuraavien osien myötä.

Kirjoittaminen taitaa allekirjoittaneella muuten vastaisuudessa harmillisesti jäädä - pitkänpitkä työrupeama alkoi tänään ja olen päivien jälkeen niin väsynyt, etten jaksa edes ajatella mitään turhan vaikeita. Jospa se siitä kuitenkin. Eilen kirjoitin sentään vähän projektia.

pätkä fantasiamöss... eiku siis varjoa

”Hän on pelkkä talonpoika”, kaapuun pukeutunut totesi sävyttömästi Fatelle tämän saapuessa kuuloetäisyyden päähän, siirtämättä katsettaan pois maassa makaavasta miehestä.
”Miehen sisko on ilmeisesti yksi prinsessan hovineidoista. Hyökkäysyritys johtui siitä, ettei hän ole ollut tyytyväinen tapaan jolla prinsessa kohtelee palvelusväkeään. Kaiken kaikkiaan hyökkäys oli huonosti suunniteltu, todennäköisesti pelkkä prinsessan näkemisestä aiheutunut hetken mielijohde. Erittäin helppo pysäyttää.”

Kaapuun pukeutunut kohotti miekkansa pois talonpojan yltä ja vilkaisi sitten lyhyesti, niin lyhyesti ettei se ollut melkein vilkaisu lainkaan, Fatea.
”En usko, että ankarin mahdollinen rangaistus on välttämätön.”
Tumma huppu petti silmät, mutta Fate näki silti häivähdyksen haaleanpunertavista hiuksista, jotka oli tuttuun tapaan sidottu tiukalle poninhännälle.
”Hyvä on. Lupaan katsoa, että hänet tuomitessa sanasi otetaan huomioon”, Fate vastasi selontekoon virallisella äänellä.

Ja sitten, huomattavasti pehmeämmin:
”Kiitos, Dom.”
Hän saattoi nähdä, kuinka kaapuun verhoutunut jähmettyi hetkeksi täysin liikkumattomaksi. Lopulta tämä kääntyi hitaasti hänen puoleensa, laskien hupun varjostamasta kasvojaan. Tumman kankaan suojista paljastuivat nuoren naisen kasvot, aavistuksen prinsessa Cecilian kasvoja muistuttavat. Mutta siinä missä prinsessan piirteet olivat sirot ja pehmeät, näissä vallitsi koruttomuus, erilaisen elämän jättämät karheuden jäljet.

”Teen vain työtäni, sir”, Dom totesi jäykästi, tehden Faten suuntaan pienen kumarruksen. Kunnioittava puhetapa särähti pahasti miehen korvaan, mutta hän tiesi ettei voisi tehdä mitään asialle. Kun kyse oli Domista, kunnioittava puhuttelu oli yhtä kuin itsepuolustusta, keino pysytellä mahdollisimman kaukana silloin kun hän itse heittäytyi liian tuttavalliseksi.

”Olen sanonut, ettei sinun pidä herroitella minua”, hän hymähti silti, rypistäen otsaansa.
Heidän tavatessaan ensimmäisen kerran Dom oli ollut tyttö, joka ei ollut uskaltanut katsoa Fatea silmiin. Nyt nuori nainen kohtasi hänen katseensa vakaasti niin kuin ainakin sotilas, joka on kokenut elämässään paljon pahaa eikä siksi aio näyttää tunteitaan. Sinisyyden tilalle oli tullut haalea jääkerros, joka ei paljastanut mitään liikaa.
Fate tunnisti katseen. Vuosia sitten hänen omansa oli ollut samanlainen.
~~
Yää, olen kahden vaiheilla kehtaanko minä tätä kellekään näyttää... No, joka tapauksessa,tässä siis teille Hulppean Mahtava Ja Ennen Kaikkea Upea pätkä varjoa! Kohtauksena se on loppujen lopuksi aika merkittävä, sillä se osoittaa päähenkilöittemme välisen jännitteen… tai niin minä ainakin olen sen ajatellut. Tekstin taso noin yleensä ottaen on aika huonoa, aikakauteen liittyviä typoja riittää eikä dialogi kulje, mutta noo. Kirjoitan muutamaan miljoonaan kertaan uusiksi, niin eiköhän ala näyttää paremmalta!

kuinka fantasiamössöstä tuli vähän vähemmän mössö

varjon kuvainspiraatiota, kuva © Kusanagi Mizuho 

(otsikko.... tuo otsikko....)

The projektin myötä fantasiamössö (jolle voisi muuten keksiä edes hiukan vakavasti otettavamman työnimen) on jäänyt vähän taka-alalle mutta ei se silti kuollut ole, ei sinne päinkään. Itse asiassa nyt kun projektin kanssa on tökkinyt, ajattelin että fantasiamössön kirjoittaminen voisi olla omalta osaltaan terapeuttista - viimeksihän monen kuukauden inspiraatiosolmu projektin suhteen aukeni nimenomaan fantasiamössöä kirjoittamalla...

... okei, nyt fantasiamössö alkoi nimenä tympäistä. Se on tästedes Varjo ja sillä selvä. Pidän siitä jo nyt kokonaisuutena valtavasti, vaikka olen kirjoittanut käytännössä vasta ensimmäisen luvun ja prologin (tai ehkä se johtuukin juuri siitä...) Se on niin erilaista minua, että huijui... tai no, erilaista, eikä sitten kumminkaan. Tietyt asiat eivät muutu, vaikka genre, miljöö, kerrontatapa ja vähän kaikki muu vaihtuvatkin. Pääosassa ovat edelleenkin hahmojen väliset, melkoiseen solmuun kiertyneet suhteet, yksilöt ja heidän tekemänsä valinnat. Siinä sivussa koetan kuitenkin liikutella vähän isompiakin pyöriä, tuhota valtakuntia jos on tarpeen.

Nojoo, loppujen lopuksi Varjo on fantasiana kevyttä, nuorille suunnattua mikäli sellaista pitäisi ruveta määrittelemään. Tällä hetkellä pitäisi varmaan kehitellä kasaan jonkinlainen aikajana tiettyjen sotien ynnämuiden kulusta sekä pureutua yhden juonellisen heikkouden kimppuun, koska siitä aiheutuu kokonaisuuteen pahoja uskottavuusongelmia.

(puhuin aiemmissa merkinnöissä siitä, kuinka the projektin hahmot tekevät mielensä mukaan - no, varjossakin tätä luonnollisesti esiintyy. Pahisprinsessan piti alun perin olla yksiulotteisen paha, mustavalkoinen hahmo, mutta hän on alusta alkaen taistellut tätä päätöstäni vastaan ja kehittänyt itselleen kunnollisen persoonallisuuden!)

ja pah

Tänään ja eilen kirjoittamisesta on puuttunut funktio, tunne, perimmäinen idea. Hakkaan väkipakolla turhia lauseita ja luen aiemmin kirjoittamaani siinä uskossa, että olen typerys kun suostun edes harkitsemaan tarinassa olevan minkäänlaista potentiaalia. Kirjoittamisen vaikeus vaikuttaa myös psyykeeseen ja kaikki vain turhauttaa.

Mutta pah. Minähän en luovuta. Pidän vain vähän taukoa, elän kirjoittamatta matematiikan yo:hon asti, viikonlopun huidon muualla ja mietin asioita siinä välissä kaikessa rauhassa. Kuuntelen musiikkia joka inspiroi. Luen. Etsiskelen sitä tunnelmaa, jota tavoitellen olen projektia nyt kirjoittanut. Jospa se siitä selkenee.

psst. miksi en oo tienny tätä ennen, että Ingrid Michaelson on julkaissut tammikuussa uuden albumin? Inspismusiikkia, jei! ♥ 

niin hyvin kuin vain ikinä pystyn ja osaan

Kuva © Casey Liu

Jälleen kerran osoitus siitä, että hahmot tekevät mitä tykkäävät: aivan yllättäen paljastui, että päähenkilön parhaalla ystävällä on ihastus, suurella todennäköisyydellä melkeinkohta-poikaystävä. Ei mikään maailmoja kaatava tieto, mutta silti, miksei mulle ole kerrottu! Hetken aikaa asiaa makusteltuani tulin yhtäkaikki siihen lopputulokseen, että mikäpä siinä, saadaan päähenkilö heijastamaan omia tunnesotkujaan ystävän huomattavasti kivuttomampiin sotkuihin (päähenkilön omasta näkökulmasta ainakin).

Tällä hetkellä en muuten ajattele projektia varsinaisesti romaanikäsikirjoituksena. Sellaisena, jonka joskus lähetän kustantamolle. Vielä nyt kyseessä on yksinkertaisesti vain tarina, jonka aion saada valmiiksi, kirjoittaa niin hyvin kuin vain ikinä pystyn ja osaan. Katson sitten sen jälkeen, aionko ottaa asiaan uuden näkökulman, olisiko projektista siihen todella.
 
Ensi viikolla omistaudun matematiikanvihkolleni, mutta aamukirjoittamista aion jatkaa. Tänään minä vielä jatkan päähenkilön ja hänen äitinsä välistä dialogia ja jaa, en tiedä, jotain vielä.
(joo, otsikkoa keksiessä mielikuvitus oli lomalla. Kevät on muuten tänään alkanut virallisesti, ostin nimittäin simaa! ♥)

edistymistä ja paljon sulkuja

Kun suljin silmät, kuvittelin taivaan täyteen revontulia.

Aamulla tuntui pitkästä(?) aikaa taas siltä, että voi kamala mitä roskaa minä kirjoitankaan. Voi kamala kun tämä tarinankuljetus ei onnistu. Voi kamala tätä dialogia ja kokonaisuuden irrallisuutta. Kaikki oli kaikin puolin kamalaa, siis. Murjotin siinä hetken ja söin keksejä suruuni, kunnes reippaana tyttönä ryhdistäydyin ja aloin viilailla eilen kirjoittamaani. Aikaa siinä meni, mutta lopulta koin saaneeni hommaan taas jonkin tolkun.

Mutta ää kun olen hidas! Varsinkin kun vertaa kirjoitustahtiani the projektin aiempiin (keskeneräisiksi jääneisiin, köh) versioihin. Niissä tosin oli kaikkea turhaa ihan liikaa, joten kai hitaus on ihan hyvä. Kai - turhauttavaa se kyllä on. En vain saa itseäni kirjoittamaan ripeämminkään.

Joka tapauksessa, eteenpäin mennään silti. Hahmot saavat lisää sävyjä vähän kerrallaan eivätkä tunnu aivan niin ohuilta kuin aluksi.  Jännää on silti, että niin moni alkuperäissuunnitelma on muuttunut ainakin jollain tapaa kirjoittaessa. Aivan kuin hahmot eivät täysin suostuisi ehdottamiini juttuihin, ja sitten sitä täytyy vain hämmästellä tarinan saamaa suuntaa... Eivät muutokset mitenkään kamalan suuria kyllä ole, lähinnä vain pieniä muutoksia kohtausten sävyissä ja hahmojen suhtautumisessa tiettyihin asioihin (no, kyllä tuo aika suurelta kuulosti). Miespäähenkilö on tällä haavaa ongelmallisin tapaus. Hän tuntuu elelevän jossain aivan omassa universumissaan.

Olen ollut niin kiinni projektissa, etten ole lukenut yhtään kirjaa koko viikolla (mangaa tosin sitäkin enemmän). Riikka Pulkkista lainasin ihan vaan inspiraation toivossa, mutta tällä hetkellä Totta pyörii hyödyttämänä pöydällä. Omat sanat on tällä hetkellä paljon jännittävämpiä ! (ja toisaalta, kaikki se alemmuuskompleksien määrä Pulkkisen kuvailua lukiessa... en ehkä kaipaa niitä nyt)

ne peräti puhuu keskenään! (projektismia)

I’m sinking into you now
watch me disappear
So much better here

( Cinematic Orchestra- In To You)

 Projekti etenee hitaasti, se etenee epävarmasti, mutta etenee kuitenkin. Sitä aamuisin kirjoittaessa tulee mietittyä kaikenlaista. Ajattelin esimerkiksi asettaa itselleni jonkinlaista takarajaa, vaikka itseni tuntien en minä siinä varmaan pitäydy tai mitään. Olisi silti hienoa, mikäli kesän loppuun mennessä keskikohta olisi jo hyvää vauhtia ohitettu ja juonikuviot selkeääkin selkeämpiä, syksystä kun en osaa sanoa vielä mitään. Olen jankannut tämän tarinan kanssa jo niin monta vuotta, että tahtoisin lopultakin saada sen pisteeseen, jossa minulla olisi käsissäni muutakin kuin vain kasa toinen toistaan hajanaisempia aloituksia. 

Kirjoittamisen suhteen olen vähän turhan jahkaileva - kun yksi kohta on kirjoitettu ja aika siirtyä seuraavaan, minä jumitankin neljä seuraavaa päivää siinä aiemmin tehdyssä ja käyn kaiken läpi pikkutarkkuudella josta jokainen perfektionisti olisi ylpeä. Kaikenlaiset asiat aiheuttavat päänvaivaa - päähenkilön kertakaikkinen sosiaalinen kyvyttömyys, miespäähenkilön epämääräisyys, nämä kaksi yhdessä. Olen saanut heidät nyt peräti keskustelemaan keskenään ja odotan mielenkiinnolla seurauksia. 

Kaipailen projektia varten yhtä tekstinpätkää vanhalta koneeltani (jonka näyttö siis hajosi tässä vuonna yksi ja kaksi). Mitenköhän sen saisi sen uumenista ilman työlästä korjaamokierrosta?
(kiitos uudelle lukijalle + niille joita en vielä kiitellyt ♥)

maaliskuu.

kivaa tuo kuun vaihtuminen kun tekee otsikoinnin niin helpoksi

• Palleroiden aika taas! Tänään on ollut ihanan lauha ilma ja taivas ensimmäistä kertaa koko vuodelle keväänsininen, joten eiköhän ole aika selvää, että allekirjoittaneella on kamala räkätauti ja pää toimii vielä katkonaisemmin kuin yleensä. 
• Luin tällä viikolla Emma Donoghuen Huoneen. Jostakin syystä oletin etten pitäisi siitä, mutta katsos kummaa, se olikin loistava. Ahdistavuudestaan huolimatta en tuntunut saavan siitä millään tarpeekseni, vaan minun oli pakko palata Jack-pojan maailmaan vielä uudelleen ensimmäisen lukukerran jälkeen. Iso kiitos kuuluu mielestäni myös suomentajalle, joku toinen olisi voinut suoriutua huomattavasti huonommin viisivuotiaan omalaatuisen sanavaraston kääntämisestä sujuvasti suomeksi. Äh, ilmaisin tuon jotenkin huonosti, toivottavasti kässäätte... joka tapauksessa, jokaisen tulisi tuo lukea. 
• Nyt on lukuvuorossa Piiat.Vähän hävettää myöntää, etten todennäköisesti olisi koskaan lainannut sitä ellen tietäisi Emma Stonen tähdittämästä leffasta, mutta samapa tuo. Ihastuttava kirja yhtäkaikki, naurahtelen sitä lukiessa ääneen.
• The projekti on mietityttänyt monesta syystä (tästä oli tarkoitus puhua jo viime merkinnässä mutku se ajatus katkesi). Olen pohtinut muunmuassa, onko siinä lainkaan niin vahva jännite kuin haluaisin. Tapahtumat ovat olleet vähän turhan irrallaan toisistaan ja muuta sellaista. No, onneksi keksin asiaan jonkinlaisen parannuksen, ja samalla saan mukaan tietynlaisen taustarinan, jonka puitteissa juoni tästedes kulkee.