mieleni lukituista ovista

what if

 Olen tällä hetkellä maanpaossa veljen koneella, koska oma kone on kuolettavan hidas enkä millään jaksaisi ruveta analysoimaan mitä minun pitäisi tehdä vian korjaamiseksi. Sitä paitsi tajusin viime viikolla, että veljen koneella on hyvä kirjoittaa. Kirjoittamiseeni liittyvä perustavanlaatuinen ongelma kun on ollut viime aikoina se, että minulla on ihan liikaa muita virikkeitä enkä siis koskaan saa avatuksi wordia. Veljen konetta käyttäessäni kyseistä ongelmaa ei ole, ai kun olen fiksu (paitsi ettei mulla ole nyt spotifya, itken vieroitusoireissani)

Olen saanut aikaiseksi kaksi sivua ja nyt jo tökkii. Ajankohtakin vaikuttanee jotenkin. Iltaisin päällä on aina melkoinen maailmantuska, joten olen aina ihmeellisen ylivirittyneessä mielentilassa kun koetan saada aikaan lauseita. Pitäisi pysähtyä hetkeksi miettimään, suunnittelemaan. Tiedän sen kyllä, mutta ei vain ole aikaa. "Kaipuu söi minulta päiväni", luki joskus jossakin kirjassa, paitsi että minun tapauksessani se on stressi. Pääni on täynnä pelkkiä aikatauluja.

...nonnih, nyt on angstimode pois päältä. Ostin viikonloppuna viimeinkin Ole luonani aina-leffan dvd:lle (plus Tyttö ja helmikorvakorun kun se maksoi kolme euroa, elokuvahyllyni on silkkaa laatua täynnä). Joskus jossain aiemmassa merkinnässä pohdiskelin, saisiko elokuvaversio minut välittämään hahmojen kohtaloista kirjaa enemmän, ja saihan se. Itkin, itse asiassa (koska se oli niin kamalan kaunis ja pääosanesittäjät kertakaikkisen loistavia).

Tänään olen joutunut kertomaan tulevaisuudensuunnitelmistani yhdelle kuin useammalle henkilölle (toinen heistä oli kampaaja jonka kanssa muuten todettiin, että mun hiukset elelee jotain aivan omaa elämäänsä). Aiemmin en edes ollut niin varma siitä onko minulla mitään tulevaisuudensuunnitelmia ylipäätään, mutta kaipa minulla sitten on. Jotakin.   

Kuuntelen juuri Rosie and Me:ta, ylihurmaavaa musiikkia. Ep:n saa ladata nettisivuilta ilmatteeksi, suosittelen! 

"Oli hassua, kuinka aina yön tullen mökki alkoi tuoksua sateelle. Silloinkin, kun taivas oli melkein pilvetön, laskevan auringon värinen.
Tai ehkä se oli sittenkin hämärän tuoksu; hiljalleen tiivistyvä, näkymätön kosteus, joka hengitti itsensä seinien läpi iholle. Oli vielä liiaksi kesä jotta ulkona olisi voinut tulla oikeasti pimeää, mutta juuri sateenkaltainen hämärän aavistus muistutti, että pimeänkin aika koittaisi vielä. Tämä sietämätön helle, se ei kestäisi ikuisesti."

Kiitos uusi ja vanhauusi lukija. ♥