valoa valoa valoa

 "Valoa valoa valoa. Siinä kaikki mitä tuli mieleeni kun näin Mimin ensimmäisen kerran rannassa. Hän seisoi selkä minuun päin. Paskainen pukukoppi nojasi häntä vasten. Hän ei katsonut järvelle unelmoivasti vaan vittuuntuneena. Niin kuin hän ei olisi odottanut minua yhtään. Tuuli pullisti hänen takkiaan selästä. Ei mikään purje. Ei niin että hän olisi ollut lähdössä lentoon. 
  Kunnes hän kääntyi ja näin hänen silmänsä. 
  Palava suru.
  Joka kohdistettiin minuun.
  Pohjaton suru jonka olin aiemmin osannut vain kuvitella. 
 Vai osasinko? Minulla oli aina ollut pohja. Seinät ja katto. Äiti ja isä ja isoveli ja kissa."

(Vilja-Tuulia Huotarinen - Valoa valoa valoa)

Tätä luen juuri nyt. Vilja-Tuulia Huotarinen on minulle aiemmin tuttu Silja-kirjoistaan, jotka ovat melko viihdyttäviä mutta aavistuksen hajuttomia ja yllätyksettömiä nuortenkirjoja tytöille. Valoa valoa valoa on jotain aivan muuta. Se on rakeenteeltaan melkein haastava, tajunnanvirtamainen, kertoja puhuttelee lukijaa melkein joka luvussa ("hyvät lukijat!") ja kyseenalaistaa kerronnallisia itseensäselvyyksiä. Ennen kaikkea se on voimakas, intiimi kuvaus kahden tytön välisestä rakkaudesta. Hieno.