valmis

"Tunsin kuinka metsän yhtäkkinen läheisyys oli yhtä kuin välitön muutos minussa, sydämeni rytmissä, hengityksessä joka ei yhtäkkiä ollutkaan kevyttä. Puristin huulet yhteen ja yritin olla kaipaamatta, muistamatta, vaikka kaiken aikaa minä tunsin metsän varjojen painon minussa, suden hiippaillessa jossakin ihmisajatusteni takana sulavaa pedonkäyntiään. Odottaen, että antaisin periksi."
(Marraskuun puolivälin tienoilta löytyi tällaista ei-niin-hirveän-itkettävää tekstiäkin. Aika hienoo).

Loppuihan se tämäkin rääkki viimein. Nämä viimeiset päivät ovat takkuilleet omalta osaltani ihan hirmuisesti, mutta viimeinen tuhat sanaa sujui yllättävänkin seesteisissä merkeissä - tarina itsessään ei ollut lähelläkään päätöstä, joten kirjoitettavaa riitti ja silleen. Melkein tuli haikea olo, että jaa, nyt se sitten on ohi.

Melkein, toim. huom.

Jouduin tosin turvautumaan epätoivoisiin tekoihin, että varmasti saisin sanamäärän kirjoitettua - tilasin nanopalkintoni maanantaina etukäteen, joten ei ollut muuta vaihtoehtoja kuin tosiaan voittaa! Noita Doctor Who-kirjojahan on kaksi suomennettu, ja luin ensimmäisen viime viikonloppuna. Olen lukenut miljoona kertaa parempia fanficcejä, ja suomennos karmii selkäpiitä vieläkin, mutta... The stone rosen kirjoittaja on eri ja olen lukenut ihan positiivisia arvioita siitä, joten njaa.

Jäniksen luita rupean työstämään nyt nanoilun pohjalta uudella innolla joka tapauksessa. Kai.

just as planned (ei)

hups

Minun piti olla tällä viikolla ahkera opiskelija, mutta siitä huolimatta kirjastosta lähti mukaan kaikkea ei-kouluun liittyvää. Ei voi mitään - kaikki Oulun kaupunginkirjaston englanninkielinen YA minulle vaan ja silleen. Switchedistä en tosin ennusta pitäväni, ja parin luvun jälkeen Stiefvaterin esikoisteos Lament ei kulje yhtä vaivattomasti kuin hänen uudemmat teoksensa. Poikapäähenkilö on hoikka kuin susi - Stiefvater, aistin suunnaltasi ilahduttavaa canis lupus -pakkomielteisyyttä!

Nano aiheuttaa lähinnä "eikö tämä ikinä lopu??!"-fiiliksiä. Itse asiassa niinkin paljon, että eksyin jossain välissä kirjoittamaan valmiiksi erään toisen tarinan keskeneräisen luvun, joka on roikkunut sellaisenaan, jaa, elokuusta asti. Lisäksi sain idean yhteen novelliin, haluaisin kirjoittaa mini-ikuisuusprojekti Tulvan loppuun... kaikki muu kuin nano on toisin sanoen jännää. No, luotan siihen, että viikonloppuna tulee taas kirjoitettua hirveällä apinan raivolla, jos ei muulloin.

Kirjoista muuten vielä - päätin jossain mielenhäiriössä, että olen kirjakultturelli ihminen ja luen Tolstoin Anna Kareninan. Tällä hetkellä ainoa mielipiteeni teoksesta on, että "vau, tällaisella kirjoitustyylillä saisi kyllä hirveästi sanoja nanoon!"

en jaksa

allekirjoittaneen asunnossa on aina joulu. glögimuki puuttuu kuvasta

Olen kirjoittanut tällä viikolla nanoa yhteensä ruhtinaalliset 700 sanaa, ja laahaan siis aikataulusta jäljessä. Koulujutut kaatuvat räminällä niskaan, väsyttää, kaikki muut jutut kuin nano inspaisi. Tai nanokin kyllä inspaisi, mutta ei tällaisella tahdill ja huolimattomuudella. Ärrinmyrrin ja valivali. Huomenna lähden onneksi kotiin, siellä jämähdän romukoneen ääreen ja pyrin saamaan sanatavoitteet taas kiinni.

Eikä minulla pitäisi olla aikaa lukea, mutta luenpa silti - Annukka Salaman Käärmeenluumoja on tällä hetkellä puolessa välissä. Pidän siitä yllättävän paljon, oikeastaan. Salama väistelee kliseitä onnistuneesti, ja koko voimaeläin-ajatus on todella mielenkiintoisesti toteutettu. Päähenkilö Unna on myös genreä ajatellen ilahduttavan sympaattinen tapaus, minä kun en ole pitkään aikaan oikein samaistunut nuortenkirjojen päähenkilöihin tai mitään...

Mitästä muuta. Salaman kerrontaa lukee mielellään, olen siitä aika kateellinenkin. Joone on ihana. Rufuskin menettelee, vaikka nykyisin hypin seinille aina, kun miespäähenkilö on huomiota herättävän hyvännäköinen. Tulipas tästä taas hieno melkein-arvostelu.

John Green ja nano ja zombeja

kuva täältä

Kun tuota luettua-listaani tuijottaa, tuntuu, että suomeksi käännetty nuortenkirjallisuus ei ole oikein inspannut viime aikoina. Yllättävänkin paljon on tullut luettua englanniksi, kun kustantamot eivät yksinkertaisesti näytä kustantavan minua kiinnostavia kirjoja! Yksi tällainen on John Greenin The Fault is Our Stars, kaikin puolin loistava, hauska ja koskettava nuortenkirja, joka on kerännyt netissä hypeä valtaisat määrät. Hra Green tuntuu nauttivan jo jonkinlaisen kulttikirjailijan asemasta Valloissa, ja itse asiassa tämän merkinnän alkuperäinen pointti oli nurista sitä, miten häneltä ei ole vieläkään suomennettu yhtään teosta.

Paitsi, kappas kummaa - tunti kirjan lukemisen jälkeen huomasin, että WSOY julkaisee The Fault is Our Starsin, eli Tähtiin kirjoitetun virheen, helmikuussa. Kaiken dystopian ja paranormaalin seassa oikein mukava yllätys. Suosittelen lukemaan! Muutenkin kevään kirjoista pitäisi vielä höpistä, kunhan saan aikaiseksi.

Nanon suunnalta kolmatta nollapäivää viedään, hups. Lupasin pyhästi ryhtyä ahkeraksi taas huomenna, tänään kun en... jaksa yksinkertaisesti. Sitä paitsi näin yöllä unia zombeista, ja nyt haluan kirjoittaa zombeista,  vaikka yleensä inhoan kaikkea missä on zombeja.

Päätinkin nanon suhteen alentua lahjontaan - jos siis saan vaaditun sanamäärän kasaan, ostan itselleni jonkin hienon John Greenin tuotantoon liittyvän julisteen. Puolet noista tosin näyttävät olevan loppuunmyyty, mutta nääh...

jee, eli jonkinlaista nanoväsymystä

"En mennyt kuluun myskään keskiviikkona. Tiistaina en ollut käytännössä käynyt ylhäällä kertaakaan - en antaa voinut äidin ähdä jalkaani."

Olen jossain nanon kirjoittamisen vaiheessa kadottanut sen ajatuksen, että kirjoitan nimenomaan tarinan tai hahmojen vuoksi; ehei, olennaista kaikessa on saada SANOJAA!!1 Voihan tuska. Tavallaan vain toivon, että marraskuu loppuisi jo ja saisin palata tähän projektiin sen ansaitsemalla(?) hartaudella.

Kirjailija Lani Diane Rich hehkutti tänään nanomailissa sitä, kuinka nano muutti hänen elämänsä; " Because of NaNoWriMo, I started taking myself seriously as a writer", ym ym. Kustannussopimus tuli ja muuta jännää. Miksiköhän allekirjoittaneesta tuntuu siltä, että tällä menolla ja tekstin laadulla joku tulee ottamaan minulta kirjoittajanoikeudet pois?

Viikonloppuna ei (onneksi?) ole tällä kertaa mahdollisuutta ajatellakaan koko nanoa.
(hmm, nanomerkintöjeni siivittämänä minulta katosi jo yksi lukija! Tämä marraskuu nyt on tällaista, pahoittelen)

minä olen hidas

...mitä! Vihjailetko jotain, arvon googlen-käyttäjä, joka löysit blogiini otsikon hakusanalla?? Minä en ole hidas! Henkisesti ehkä, mutta en nanon suhteen! Olen vain, jaa. Tänäänkään en ole kirjoittanut vielä yhtään sanaa. Sen sijaan olen tehnyt kaikkea muuta kehittävää, kuten nukkunut kahden tunnin päiväunet.

Nanossa ei ole tähän mennessä tapahtunut vielä mitään. Siinä on osmankääpäteetä (osmankääpä on jotain etäistä sukua osmankäämille, i suppose), mummo joka syö pullaa ja liuta niin stereotyyppisiä metsästystä harrastavia miehiä, että minut todennäköisesti lahdattaisiin jos joku asianomainen sen lukisi.

Olen mystisesti alkanut nanoa kirjoittaessa unohtaa yhdyssanoja. Tässä joka tapauksessa pätkä eilistä tekstiä, ilman sen kummempaa syytä tai tarkoitusta:

"Päätä särki ja väsytti. Koulussa olin vielä passiivisempi kuin yleensä, en suostunut tekemään mitään - nuokuin vain ja toivon että joku sammuttaisi minulta kaikki ajatukset, kun ei niistä kuitenkaan olisi yhtään mihinkään."

Älä nyt sentään riemusta repeä, päähenkilö hyvä.

Herra Miettinen ja muita päivän vastoinkäymisiä

(lupaan, että näistä väliaikapäivityksistä ei tule tapaa)

• Tänään tekstiin ilmestyi päähenkilön naapuri, herra Miettinen, jolla on kallis harava! Eikä se edes ole kiertoilmaisu millekään, harava vain on... harava. Sillä se Miettinen sitten haravoi lehtiä ja valittaa päähenkilölle syyskuussa pihalle laitetuista jouluvaloista ja... saanko minä murhata Miettisen? No, ainakin tiedän kuka saa editonitivaiheessa kadota tekstistä.
• VELI SÖI MINUN NANOSUKLAANI. Mitä minä nyt ahmin, kun teksti aiheuttaa kamalia kriisejä ja kaiken maailman miettisiä putkahtelee mukaan..?
• Kuulokkeeni hajosivat. Meillä on ollut on/off-suhde jo parisen kuukautta, ja tänään kävi viimeinkin selväksi ettei jatku enää tämä yhteistyö. Ensi viikolla on pakko investoida uusiin, koska minä en yksinkertaisesti pysty kirjoittamaan ilman.

Miettistä lukuunottamatta kirjoittaminen on ollut aika kivaa, vaikka olen saanut hätinä vain sen 1666 sanaa kasaan. Tekstin kamaluus ei esim. itketä. Lisäksi suunnittelin iltalenkillä eeppisiä, enkä malta odottaa että pääsen sitten joskus toteuttamaan sen kaiken. Hiukan on tosin hakusessa, että mitähän tarinassa seuraavaksi tapahtuu.

Nyt pitäisi ryhtyä lukemaan jostakin laittomista ja ei-laittomista susiansoista. 

alkutunnelmia

Kuva © Lucia Dolci

 Kristian polvistui viereeni, astui sen näkymättömän rajan yli jota muut eivät uskaltaneet rikkoa. Susi minussa murisi varoittavasti, joku selkäni takana yritti estellä vaivihkaa. Kaikesta siitä välittämättä Kristian tarttui käsillään kasvoihini, painoi otsansa omaani vasten. Kannatteli kämmenillään hullun suden kipuani. 

Koiraeläimille katsekontakti merkitsee uhkaa. Silti Kristian katsoi suoraan minuun, loputtomalta tuntuvan ajan. Kuiskasi vaimeasti korvani juureen, niin hiljaa ettei kukaan muu kuullut: 

”Sinä olet ihminen, muistatko?” 

 Jossain katseeni takana minä näin tähtitaivaan.

**

Alkaa hyydyttäää tämä teksti.  4 681 sanaa kasassa, ihan hyvin siis, vaikka laatu on lamaannuttavan huonoa enemmän kuin usein. Olen silti vakaasti päättänyt mennä kaikessa sanamäärä edellä, sitten kun on varaa hiljentää (kuten nyt loppuillasta) keskityn ehkä vähän laatuunkin.

Jätin tosin läppärin kämpille, kun en sitä jaksa raahata aina mukana, ja nyt tuntuu ihan mahdottomalta jatkaa romukoneella. Ja valivali. Onneksi sisko osti mulle suklaata.

Kaikesta huolimatta nano on jo osoittautunut ihan hyödylliseksi - eräs sivuhenkilö jätti ilmestymästä sovitussa kohtaa, ja nyt pitää miettiä, otanko minä häntä enää tähän nanoversioon ollenkaan mukaan. Tai myöhemminkään sitten. Myös päähenkilön ja hänen äitinsä suhde selkiintyi kirjoittaessa kummasti, jes!

Tsemppiä muille, vaikka nanoilu tuntuukin kaikilla kyllä sujuvan. :> Onko muilla omissa nanoissa lempikohtia tai -lauseita?