valmis

"Tunsin kuinka metsän yhtäkkinen läheisyys oli yhtä kuin välitön muutos minussa, sydämeni rytmissä, hengityksessä joka ei yhtäkkiä ollutkaan kevyttä. Puristin huulet yhteen ja yritin olla kaipaamatta, muistamatta, vaikka kaiken aikaa minä tunsin metsän varjojen painon minussa, suden hiippaillessa jossakin ihmisajatusteni takana sulavaa pedonkäyntiään. Odottaen, että antaisin periksi."
(Marraskuun puolivälin tienoilta löytyi tällaista ei-niin-hirveän-itkettävää tekstiäkin. Aika hienoo).

Loppuihan se tämäkin rääkki viimein. Nämä viimeiset päivät ovat takkuilleet omalta osaltani ihan hirmuisesti, mutta viimeinen tuhat sanaa sujui yllättävänkin seesteisissä merkeissä - tarina itsessään ei ollut lähelläkään päätöstä, joten kirjoitettavaa riitti ja silleen. Melkein tuli haikea olo, että jaa, nyt se sitten on ohi.

Melkein, toim. huom.

Jouduin tosin turvautumaan epätoivoisiin tekoihin, että varmasti saisin sanamäärän kirjoitettua - tilasin nanopalkintoni maanantaina etukäteen, joten ei ollut muuta vaihtoehtoja kuin tosiaan voittaa! Noita Doctor Who-kirjojahan on kaksi suomennettu, ja luin ensimmäisen viime viikonloppuna. Olen lukenut miljoona kertaa parempia fanficcejä, ja suomennos karmii selkäpiitä vieläkin, mutta... The stone rosen kirjoittaja on eri ja olen lukenut ihan positiivisia arvioita siitä, joten njaa.

Jäniksen luita rupean työstämään nyt nanoilun pohjalta uudella innolla joka tapauksessa. Kai.