Blogi muuttaa!

Susitalvi löytyy nykyisin täältä.

me, myself & i

(ihan näin ensialkuun, hääräilen tumblrissa nykyään täällä jos kiinnostaa. ei siellä mitään kovin jännää ole, kaikkea itseäni esteettisesti miellyttävää, fandomjuttuja ja muuta) 

Kävin katsomassa viime viikonloppuna Vihan liekit, ja suorastaan järkytyin kuinka paljon pidin siitä. Ensimmäisestä elokuvasta jäivät aikoinaan melko laimeat fiilikset, ja osaksi sen takia kiinnostukseni Nälkäpeliä kohtaan vaimeni olemattomiin. Vihan liekkien myötä innostus palasi kuitenkin takaisin rytinällä, sillä oi kuinka hieno filmatisointi se oli - ensinnäkin elokuvallisesti äärimmäisen vaikuttavan näköinen jokaista yksityiskohtaa myöten, mutta parasta siinä silti oli hahmokuvaus ja tunnelma noin ylipäätään. En kirjaa lukiessa juuri herkistellyt, mutta elokuvan aikana epämääräiset tunnekuohut valtasivat vähän väliä.

Eniten kiinnitin huomiota kuitenkin siihen, kuinka eri tavalla elokuva sai minut suhtautumaan tarinan hahmoihin - tai no, se että ylipäätään suhtauduin hahmoihin jotenkin. Elokuvateatterissa istuessani tajusin nimittäin, että vaikka Nälkäpeli on ollut minusta aina äärimmäisen hieno trilogia, olen ollut aika välinpitämätön tiettyjen hahmojen suhteen. Elokuvan aikana ihastuin aivan uudella tavalla esmes Finnickiin, mutta se avasi silmäni myös niinkin olennaisen hahmon kuin Peetan suhteen. Myös Peeta/Katniss herätti filmatisoinnissa enemmän tunteita kuin kaikkien kirjojen aikana yhteensä.    

Miksi näin? Loppujen lopuksi kai Katnissin kertojanääni on vaikuttanut enemmän kuin kuvittelinkaan. Kun asioita ei kuvattu niin orjallisesti hänen näkökulmastaan, oli asioihin mahdollisuus kiinnittää huomiota eri tavalla. Ei sillä, että Katnissin minäkertoja olisi koskaan ollut minusta jotenkin huono, mutta Katniss on silti Katniss, emotionaalisesti aivan erilainen kuin esimerkiksi Peeta.

Huomio sai minut pohtimaan minäkertojaa noin yleensä, sen vaaroja - jos päähenkilö sattuu lukijaa ärsyttämään, tämän ajatuksia on tuomittu lukemaan kaikesta huolimatta, joten hyvästi miellyttävä lukukokemus. Stressaan tätä itse paljon, koska minulle minäkertoja on aina ollut se luonnollisin vaihtoehto kirjoittaa, mutta toisaalta olen aivan varma, että susihöskän Jenna ärsyttää helposti. Toki mieluummin tunteita herättävä kuin täysin hajuton kertoja, mutten oikein tiedä voiko ajatusta soveltaa tässä. Jenna on alkuun kuitenkin äärimmäisen passiivinen ja surullinen nahjus, ja vaikka se on tarkoituskin, niin...

piileskellä puun takana kuin tyttö

Minähän piileskelen puun takana kuin tyttö!

Rick Yanceyn Viidennessä aallossa minua tuli vastaan tuollainen lause. En ole ihan varma, miksi takerruin siihen, mutta yhtäkaikki moinen mitätön yksityiskohta häiritsi minua lopulta koko jäljellä olleen lukukokemuksen ajan. Ehkä siksi, että kirjan takakantta aikoinaan lukiessani ajattelin ensimmäiseksi: "voi ei, ei taas näitä vahvoja tyttöpäähenkilöitä jotka ovat joutuneet kovettamaan itsensä pärjätäkseen".

Koska sellainen Cassie on, 16-vuotias joka heti tarinan alussa nimeää rynnäkkökiväärin parhaaksi ystäväkseen ja on vakaasti päättänyt olla luottamatta kehenkään. Toki se on omalla tavallaan ymmärrettävää, post-apokalyptisessa maailmassa jossa ihmiskunta on lähes sukupuuton partaalla avaruusolentojen hyökkäysten takia. On oltava kova ja armoton pärjätäkseen, tai ainakin näin annetaan kirjassa ymmärtää.

Toki Cassie ei ole aivan näin yksiuloitteinen,  loppujen lopuksi hän on hyvinkin vakuuttavasti kuvattu hahmo, joka kyllä kykenee myös tuntemaan epävarmuutta ja pelkoa ja rakkautta. Silti tuo yhden lauseen lipsahdus jätti aavistuksen pahan maun suuhuni. Lukisin itse asiassa ihan mielellläni päähenkilöstä, joka tosiaan saattaisi piileskellä pahan paikan tullen puun takana - ei siksi että se on jotenkin "tyttömäistä" (eihän se sitä herranen aika ole) vaan koska se on ennen kaikkea ihmismäistä. En minä varsinaisesti kaipaa heikkoja päähenkilöitä nuorten aikuisten kirjallisuuteen, haluaisin vain että skaala olisi vähän laajempi. Että vahvuudella tarkoitettaisiin välillä muutakin kuin sitä, että on valmis tarttumaan aseeseen ja emotionaalisesti aavistuksen kylmä.

Vaikka toisaalta, juuri heikkous ärsyttää niin kovin helposti. Demi.fin keskusteluissa kirja saa kiitosta siitä, ettei "päähenkilö ole heikko ja kyynelehtivät nahjus."

Minun tarinani tyttöpäähenkilö on muuten melkoinen nahjus. Pahus.

Koska en osaa kirjoittaa enää kunnollisia blogimerkintöjä, tässä muutama ajankohtainen ajatus by meitsi:

• En osallistu tänä vuonna nanoon koska minulta puuttuu idea ja aika, mutta aarrggh haluaisin sitten kuitenkin. Kaikki se itsensä rääkkääminen ja soittolistojen teko ja glögi ja muu upeus. 
• Olen lukenut kirjoja jälleen todella epäsäännöllisesti, mutta Viides aalto oli aika hyvä, mitä nyt trilogiat väsyttävät noin yleensä ottaen taiteenlajina. Laura Lähteenmäen Iskelmiä oli todella hienoa kotimaista nuortenkirjallisuutta, tahdon tällaista lisää! Pidin myös Annukka Salaman Piraijakuiskaajasta kovasti. 
• Omasta luovasta tilanteesta sen verran, että olen jo ihan liian vanha kirjoittamaan näin huonosti. Mihinköhän rinnakkaisulottuvuuteen minun pitäisi tarinani sijoittaa, että saisin lukio-ikäisten dialogin kuulostamaan edes pikkuriikkisen uskottavalta...? 
• Juu'u, jänisluiden parissa tapellaan edelleen.
• Koetan tehdä oikean merkinnän tässä joskus. 

Mutta tosiaan, onnea kaikille teille jotka nanoon tänä vuonna osallistutte! ^^ 

olen kuullut merestä

..Joo. Edelliseen merkintään liittyen, jahkailin ja jahkailin ja tein lopulta sitten tällaisen. Saanpahan näin jonkinlaista motivaatiota editoida tekstiä vielä valmistumisen jälkeenkin - nyt kun sitä on mahdollisuus tarkastella kokonaisuutena, huomaan että ensimmäisissä osissa on aika paljon karsittavaa ja muutettavaa. Käyköön näin. 

Tarinasta sen verran, että se on aavistuksen (tai vähän enemmänkin) epärealistinen "tutkielmani erään kaupunkilaistytön yksinäisyydestä." Muuta en taida sanoa, koska se menisi vain vähätteleväksi muminaksi. Niin, ja nimestä en voi ottaa kunniaa, se on Pariisin Keväältä kaapattu. 

Muuta sen verran, että luen tällä hetkellä Moira Yongin Julmaa maata. Totuin kirjan omaleimaiseen puhekielisyyteen alun epäluuloisuuden jälkeen melko nopeasti, ja erityisesti maailmankuvan sekä päähenkilön kertakaikkinen karuus viehätti (jännä sinänsä, moni kun tuntuu karsastaneen Saba-tytön julmuutta.). 

Ihmissuhdesählingit olivat vain sitä samaa vanhaa taas - kieltämättä toivoisin, että tällainen nuorille suunnattu dystopia/post-apokalyptinen teos voisi edes kerran selvitä ilman että Suuren Rakkauden kanssa sählääminen on niin suuressa roolissa (koska itsehän en kirjoittajana koskaan keskity liikaa romantiikkaan tai mitään, köh. Näistä asioista valittaminen on aina vähän häiritsevää, koska näen sieluni silmin kuinka se vielä kostautuu myöhemmin.) 

Kirjoitusvirheitä oli suomennoksessa häiritsevänkin paljon, näin sivuhuomiona. Silti, kyllä Julma maa silti omat odotukseni on ylittänyt - etenkin sen kuvaama yhteiskunta on täydellisessä rappiossaan todella mielenkiintoinen. 

hämmentävä osoitus siitä, että joskus asioita on mahdollista saada valmiiksi

saltyrose

Jossakin ajatusteni rajalla tiesin, että olisi pitänyt ajatella Erikaa. Olisi pitänyt päättää kaikki alkuunsa, mutta ainoa mistä sain kiinni oli Sebastian, tapa jolla hänen sormensa koskivat niin kuin eivät koskaan ennen. Kaikki muu oli häviävää vuorovettä. 

Alkuviikosta kirjoitin viimeiset lauseet erääseen moniosaiseen tekstiin jonka aloitin, jaa, melkein kolme vuotta sitten. Se on aika hävettävän pitkä aika, kun ottaa huomioon laadun ja sanamäärän (hätinä 25 liuskaa). Lopputuloksensa on silti yksitoista osaa tarinaa, joka on suhteellisen eheä kokonaisuus, ei aivan niin huojuva rakennelma kuin voisi odottaa. Ennen kaikkea siinä on alku ja loppu, mikä on minulle jo saavutus sinänsä.

Tekstistä itsestään ei ole paljoa sanottavaa. Se syntyi aikoinaan vähän vahingossa, alkuinspiraatio kesti muutaman intensiivisen kirjoittamisentäytteisen illan verran ja loppui sitten. Yleensä vastaava tarkoittaa minulla projektin keskenjäämistä, mutta jostakin syystä tästä ei ole tullut luovuttua. Se ei koskaan ole ollut minulle se tärkein teksti, mutta olen silti pitänyt siitä sen verran, että jostakin on aina löytynyt kuukausien tauon jälkeen halua jatkaa.

Viimeinen luku syntyi jotenkin hassun helposti, vaikken ollut aloittaessani vielä tehnyt lopullista siitä, millä tavoin kaikki päättyy. Kuuntelin tätä ja sain mielestäni tavoitettua sen minkä halusin, surullisentoiveikkaan tunnelman. Samalla opin, millaisia lopetuksia tahdon tarinoihini tulevan.

Sellaista. Asioita on näemmä mahdollista saada valmiiksi, myös kaltaiseni saamattoman - olkoonkin että teksti oli niin lyhyt ja kaikkea muuta. Nyt pitäisi kai istahtaa jänistenluiden ääreen.

tunnelmia kirjavarkaasta (eli kuinka en osaa enää otsikoida)

kuva täältä

“I see their ugly and their beauty, and I wonder how the same thing can be both. Still, they have one thing I envy. Humans, if nothing else, have the good sense to die.”

Susitalvittomina kuukausina tuli muutaman kerran olo, että "hitsi tästä pitäisi saada hehkuttaa blogissa." Markus Zusakin Kirjavarkaan lukeminen oli yksi näistä hetkistä. Jostakin syystä teos ei ennen tätä kevättä ole tarttunut mukaani, vaikka olen siitä kuullut kaikkea hyvää - kai holokausti oli minulle jotenkin luotaansatyöntävä aihe.

Kirjavaras oli kuitenkin yhdistelmä toivoa ja tragediaa jotenkin lempeän melankolisella tavalla, sellaisella johon minä aina väistämättä ihastun. Alun sitaatti summaa teoksen sävyn aika hyvin. Etenkin kirjan kertojassa, työhönsä aina väliin uupuvassa Kuolemassa oli jotakin tavattoman viehättävää, ja ylipäätäänkin kirjan vahvuus oli sen moniäänisessä hahmokaartissa. Moni asia jäi kirjasta pitkäksi aikaa päähän kummittelemaan. Suosittelen siis ehdottomasti.

Kirjan lukemisen jälkeen sain muuten tietää, että siitä on tulossa ensi vuonna(?) elokuva. En aluksi ollut hirveän innoissani, ja taisin jo päättää jossakin vaiheessa, etten aio katsoa koko leffaa. Noiden vastikään julkaistujen ensimmäisten kuvakaappausten perusteella tuli kuitenkin vähän luottavaisempi olo – toivottavasti kirja saa arvoisensa elokuvasovituksen.