hämmentävä osoitus siitä, että joskus asioita on mahdollista saada valmiiksi

saltyrose

Jossakin ajatusteni rajalla tiesin, että olisi pitänyt ajatella Erikaa. Olisi pitänyt päättää kaikki alkuunsa, mutta ainoa mistä sain kiinni oli Sebastian, tapa jolla hänen sormensa koskivat niin kuin eivät koskaan ennen. Kaikki muu oli häviävää vuorovettä. 

Alkuviikosta kirjoitin viimeiset lauseet erääseen moniosaiseen tekstiin jonka aloitin, jaa, melkein kolme vuotta sitten. Se on aika hävettävän pitkä aika, kun ottaa huomioon laadun ja sanamäärän (hätinä 25 liuskaa). Lopputuloksensa on silti yksitoista osaa tarinaa, joka on suhteellisen eheä kokonaisuus, ei aivan niin huojuva rakennelma kuin voisi odottaa. Ennen kaikkea siinä on alku ja loppu, mikä on minulle jo saavutus sinänsä.

Tekstistä itsestään ei ole paljoa sanottavaa. Se syntyi aikoinaan vähän vahingossa, alkuinspiraatio kesti muutaman intensiivisen kirjoittamisentäytteisen illan verran ja loppui sitten. Yleensä vastaava tarkoittaa minulla projektin keskenjäämistä, mutta jostakin syystä tästä ei ole tullut luovuttua. Se ei koskaan ole ollut minulle se tärkein teksti, mutta olen silti pitänyt siitä sen verran, että jostakin on aina löytynyt kuukausien tauon jälkeen halua jatkaa.

Viimeinen luku syntyi jotenkin hassun helposti, vaikken ollut aloittaessani vielä tehnyt lopullista siitä, millä tavoin kaikki päättyy. Kuuntelin tätä ja sain mielestäni tavoitettua sen minkä halusin, surullisentoiveikkaan tunnelman. Samalla opin, millaisia lopetuksia tahdon tarinoihini tulevan.

Sellaista. Asioita on näemmä mahdollista saada valmiiksi, myös kaltaiseni saamattoman - olkoonkin että teksti oli niin lyhyt ja kaikkea muuta. Nyt pitäisi kai istahtaa jänistenluiden ääreen.