kuinka kauan olenkaan pudonnut

my heart has many heartbeats

Eilen sain omat sanani takaisin. En tiedä, kuinka pitkäksi aikaa, mutta kun ottaa huomioon että olen viimeksi kirjoittanut kunnolla jotain kolme viikkoa sitten niin olen tyytyväinen. Siihen vaikutti auringonvalo ja tuuli ja Totta ja ehkä hiukan tämä romuskakin, pään lievä raskaus. Kolme liuskaa ma kirjoitin, juhlikaamme~ (ai mitenniin olen sekava). Ei jaksa analysoida onko se hyvää tekstiä vai ei, se on tekstiä sentään ja kyseessä on asia jonka täytyy riittää tällä hetkellä (tiedän, olen sekava).

”Lähden ulos”, huikkaan äidille keittiöön. Hän on stressiä lieventääkseen laittanut levysoittimeen espanjalaista poppia, samettiääninen mies laulaa sanoilla joita en ymmärrä. Äiti tanssahtelee luuttu kädessään pitkin huonetta ja tyytyy vain nyökkäämään silmät kiinni, mene, mene.

Kiirehdin naulakolle ja tartun takkiini, pipon kohdalla epäröin. Kieltämättä se suojaisi korvia viileydeltä, ulkona ei ole vielä niin lämmin, mutta musta villalanka muistuttaa liiaksi ahtaasta, pimeästä talvesta. Minä tahdon tuntea lauhan tuulen hiuksissani.

Otan mukaani ulos kameran. Minä en ole hyvä valokuvaaja, en ole koskaan ollut. Pidän kuitenkin siitä, että voin vangita yhdellä painalluksella ohikiitäviä hetkiä muistoiksi kameran sisään, karkaavia valonhäiviä.

Sen lisäksi on toinen tarina joka on nimeltään Rakkauslaulu. En tiedä mistä tuo tuli, nimi siis, siinä on kyllä rakkautta mutta ei lainkaan rakkauslauluja. Samalla tavalla naiivi se silti on kuin rakkauslaulut, sellainen onnellisiin loppuihin uskova vaikka täydellisen onnellista loppua siinä itsessään ei olekaan (ja päähenkilö on ihana).

Hmm, voisin vaikka lopettaa tämän puhumisen kun ajatusten järjellinen muodostaminen ei tunnu oikein luonnistuvan.