on kaunis päivä, rakkaani, kaunis päivä elämässä

 Jälleen kerran minun on omien tekstieni sijaan puhuttava muiden kirjoittamista. Luin nimittäin Riikka Pulkkisen kirjan Totta, äidinkielenkurssia varten. Aloitin sen eilen illalla, ja jatkoin aamulla heti herättyäni kunnes lopulta iltapäivällä yhtään sivua ei enää ollut jäljellä. Kyseessä oli kokemus, joka jätti olon siitä kuin tapani katsoa maailmaa olisi vähän muuttunut. Tai ei, ei ehkä mitään niin dramaattista. Pikemminkin kyseessä oli ajatus, tämän olon vuoksi kirjoitetaan kirjoja. Suomen kieli ja sanat ovat olemassa sitä varten, että niistä syntyisi jotain tällaisen tekstin kaltaista. 

"Silti Anna haaveilee salaa ottavansa jonain päivänä värikynän ja kirjoittavansa hyvästit lattiaan. Hän ottaa mukaan vain muutaman esineen, Matiaksen sukan todistamaan että tämä todella oli, yhden muumimukin."

Olen siis lukenut, mutten kirjoittanut. Yhtään. Ainoat kosketukseni omiin sanoihin ovat olleet tapahtumien ajatusten ja tunteiden kirjaamista kierrevihkoon, jonkinlaista päiväkirjan pitämistä kai. Tiesittekö muuten, että mikäli ihminen ei löydä sanoja omille tunteilleen, hän voi sairastua fyysisesti? Ilmiö on sen verta yleinen, että sille on jopa oma diagnoosi, aleksitymia. Taidan siis jatkossakin yrittää selvitellä päänsisäisiä solmujani, niin vaikealta kuin se välillä tuntuu (tämän übertärkeän tiedon teille tarjosi Kettu, joka on lukenut ahkerasti psykologian oppikirjaansa).

Ei kai tässä muuta. Tällä hetkellä minua vaivaa pieni romuska, kurkku on kipeä ja tuntuu kuin kuume yrittäisi tavoittaa jostain etäältä, mutten aio suostua sen nujertamaksi. Ulkona on liian kaunista sisälle jäämiseen. 
(jos teillä muuten on Spotify, kuunnelkaa Pocket Sunshinen We chased soldiers. Hieno).

Ai niin, tämä piti vielä sanoa: enää muutama päivä Omenankukan terälehtiin ja siihen, että Mustarastas laulaa Ooh la laa.