minuuttiarvosteluja; Helena Kallio ja Veronica Roth

Veronica Rothin Divergent on jälleen kerran yksi dystopia-trilogian avaus, jossa teini-ikäinen tyttö on ratkaisevassa osassa yhteiskuntansa olojen parantamiseksi. Internetin ihmemaassa teosta on hypetetty varsin innokkaasti, ja elokuvaoikeudetkin on yllättäen myyty. Ehkä minä siksi odotin tältä aika paljon, mutta lukemisen jälkeen ajatukset olivat ristiriitaiset; mikä tästä teki nyt niin hienon muihin vastaaviin kirjoihin verrattuna?

Tunnelmansa puolesta Divergent on hyvinkin lähellä kaikkien teinidystopioiden esikuvaa, Nälkäpeliä; alusta alkaen tapahtumat vyöryvät kovalla vauhdilla eteenpäin, eloonjäämisen ja selviytymisen ollessa hahmojen tavoitteista tärkeimpiä. Tarinaan jäi nopeasti koukkuun, ja tulinkin lukeneeksi kirjan parissa päivässä. Tekstissä ja juonessa ei silti ollut mielestäni tarpeeksi omaleimaisuutta, jotta se olisi ollut saamansa hypen arvoinen. Kaikki on lähinnä ihan ok – hahmot, pakollinen romantiikka ynnämuu. Päähenkilö Tris on aika ristiriitainen tapaus, melkein kuin Katnissin mary-suempi versio.

Kielellisesti Divergent ei ole erityisen kunnianhimoinen. Kuvailua kyllä on, mutta kovin tavanomaisesti, melkein tylsästi kirjoitettuna. Tavallaan se oli hyvä, kun englanniksi luki, mutta vähän väliä tulin silti miettineeksi, kuinka paljon enemmän esimerkiksi Maggie Stiefvater olisi tuosta ja tästä kohdasta saanut irti. Toki Divergent on silti ensisijaisesti teos, jota luetaan juonen ja tarinan takia, ei kielen.

Mikäli dystopiakliseet eivät vielä kyllästytä, Divergent on ihan viihdyttävä, muttei elämää suurempi
lukukokemus.

Helena Kallion Ennen kuin sielu puutuu oli minulle ennestään ihan tuntematon tapaus – kirjastosta se lähti mukaan ihan vain kantensa takia. Sisältö osoittautuikin koruttomalla tavalla kauniin kansikuvan mukaiseksi. Varsinaisten tapahtumien sijasta keskiössä on ihmisen sisäinen mielenmaailma ja tapa, jolla siitä kerrotaan. Kallion kieli on runollista ja tajunnanvirtamaista, vuoronperään kevyttä ja painavaa, kaunista ja rumaa. Mieleen tuli hiukan Sofi Oksanen ja paikoitellen Katja Kettukin, etenkin loppua kohden, kuvaillun muuttuessa inhorealistiseksi.

 Perusilmeeltään teos on synkkä ja jotenkin ääriään myöten suomalaisella tavalla mollivoittoinen; vereslihainen ja epäviihtyisä, kuten HS:n arvostelussa on sanottu. Tarina kantaa hyvin etenkin alussa, mutta sitä mukaa kun päähenkilö Naston henkinen eheys alkaa rapistua ja pahasta olosta tulee suomaisen upottavaa, tapahtumat muuttuvat aavistuksen itseään toistaviksi. Lukijana ikään kuin turruin kaikkeen siihen pahaan oloon liian aikaisin.

 Kaikesta huolimatta teos, jota pienellä varauksella ehdottomasti suosittelen.