miksi kaikki muut ovat ehtineet kirjoittaa ihmissusista ennen minua?

Otsikko on tällä hetkellä yksi murheistani. Olen kirjoittamisen suhteen totaalisessa umpisolmussa, mikään ei toimi, the projekti aiheuttaa murjotuskohtauksia, enkä silti pysty ajattelemaan mitään muuta kuin kirjoittamista. On käsittämätön pakko saada aikaan jotain. Varsinaista inspiraatiota ei ole, olen pakottanut silti itseni kirjoittamaan vähintään sata sanaa päivässä ja ne vähätkin lauseet tökkivät. Angst ja voihan kökkö.

No, jotain hyvääkin on tapahtunut; sain viimein siirrettyä romukoneen tekstit (eli mm. viimevuotisen nanon) läppärilleni. Toivon, että nyt niiden parissa tappelu on paljon yksinkertaisempaa.

Ja tosiaan, miksi ihmissuhdet? Liittyy uneen, jonka näin viime syksynä, ja josta inspiroituneena kirjoitin alun tekstiin, joka katosi vanhan koneen uumeniin. Nyt minulla olisi se taas käytössä, ja haluaisin tehdä siitä... jotakin.

(tältä se joka tapauksessa näyttäisi, virheineen kaikkineen:

Sudenmieli
 Metsässä oli tuhansien pienten vesipisaroiden, sammaleen ja märän turkin haju. Aistit täynnä syksyä hän antoi käpäliensä vajota kosteuden pehmentämään maaperään, liikkuen havupuiden katveessa tummana varjona. Sade humisi levottomasti oksistoissa mutta hänen sudensydämensä oli tyyni, aistit täydellisen valppaina, vain tässä yhdessä ja ainoassa hetkessä kiinni.
Metsässä tulevaisuus merkitsi aikaa kahden sekunnin päässä, eikä menneisyyttä ollut, ajan kuluminen ei yksinkertaisesti merkinnyt mitään tässä olomuodossa.
 Muistamattomuuden siunaus. Siksi hän rakasti tätä kehoa ja tätä mieltä niin paljon enemmän kuin oikeaa, omaansa. Ja siksi hän rakasti metsää; se antoi hänen kadota.
Tänään metsä ei kuitenkaan kuulunut yksin hänelle. Tuulen mukana jostain kantautui jonkin tuntemattoman läsnäolo, hien ja levottomien hormonien ja märkien vaatteiden haju. Hän höristi korviaan, saattaen myös kuulla tunkeilijat. Yhden ääni halkaisi kimeydellään metsän hiljaisuuden:
”Älä ota sitä!”
 Hyökkäävä ihmismaailman kaiku sekoittui sateeseen, ja se sai kaikki hänen aistinsa painaviksi. Hetken etsittyään hänen sudenmielensä kuitenkin tunnisti nuo muutaman kilometrin päässä olevat, toisiinsa sekoittuvat äänisäikeet - kyseinen joukko kävi metsässä aina toisinaan, lauma levottomia pentuja, joiden aikuisella johtajalla ei ollut näihin mitään todellista valtaa. Nämä ihmiset eivät merkinneet välitöntä vaaraa. Pitäisi vain säilyttää välimatka, olla tulematta nähdyksi.
Hän ravisteli sadevettä turkistaan kuin koira – vaikka koira hän ei nimenomaan ollut – ja katosi mäntyjen luomaan hämärään.

Ihmismieli 
Vielä kauan jälkeenpäinkin hänessä viipyi metsän ja hämärän tuoksu.
 Koti oli autio kun hän yöllä kapusi huoneensa ikkunasta sisään ja sieltä suoraan kylpyhuoneeseen. Tulikuuman suihkun alla oli seisottava tuntikausia, että se lopulta poltti sateen ja suden pois hänestä. Eikä siinä silti ollut mitään helppoa – jättää eläimen mieli ja alkaa jälleen ajatella kuin ihminen.
 Hän, minä, tuijotti alastonta vartaloaan hiukset vettävaluvina ja ajatteli, ettei jalkojen arpia koskaan kyennyt huomaamaan suden hahmossa. Niihin ei koskenut, vaikka kävelin ja kävelin sudenkäpälilläni kilometrejä väsymättä. Ihmisenä tunsin arpien olemassaolon vähän väliä, nytkin, kuuma vesi sai ne aina särkemään.
Tip tip, sanoivat vesipisarat, kun lopulta suljin hanan ja hoipuin iho lämpöä höyryten olohuoneeseen. TV oli jätetty päälle niin kuin aina, kuvaruudun keinotekoinen hohde välähteli muutoin pimeässä huoneessa. En sytyttänyt valoja. Sen sijaan hapuilin nojatuolilta peiton alastoman vartaloni suojaksi ja käperryin sohvalle nuokkumaan.
Televisioruudun toisella puolella yksinäiset etsivät itselleen seuraa. Chattia juontava nainen hymyili suoraan lävitseni, kun suljin silmät ja katosin ihmismielessäni metsään, takaisin sudenmieleen ja unohdukseen. En enää muistanut, mitä muita tapoja oli vajota uneen.)