Minähän piileskelen puun takana kuin tyttö!
Rick Yanceyn Viidennessä aallossa minua tuli vastaan tuollainen lause. En ole ihan varma, miksi takerruin siihen, mutta yhtäkaikki moinen mitätön yksityiskohta häiritsi minua lopulta koko jäljellä olleen lukukokemuksen ajan. Ehkä siksi, että kirjan takakantta aikoinaan lukiessani ajattelin ensimmäiseksi: "voi ei, ei taas näitä vahvoja tyttöpäähenkilöitä jotka ovat joutuneet kovettamaan itsensä pärjätäkseen".
Koska sellainen Cassie on, 16-vuotias joka heti tarinan alussa nimeää rynnäkkökiväärin parhaaksi ystäväkseen ja on vakaasti päättänyt olla luottamatta kehenkään. Toki se on omalla tavallaan ymmärrettävää, post-apokalyptisessa maailmassa jossa ihmiskunta on lähes sukupuuton partaalla avaruusolentojen hyökkäysten takia. On oltava kova ja armoton pärjätäkseen, tai ainakin näin annetaan kirjassa ymmärtää.
Toki Cassie ei ole aivan näin yksiuloitteinen, loppujen lopuksi hän on hyvinkin vakuuttavasti kuvattu hahmo, joka kyllä kykenee myös tuntemaan epävarmuutta ja pelkoa ja rakkautta. Silti tuo yhden lauseen lipsahdus jätti aavistuksen pahan maun suuhuni. Lukisin itse asiassa ihan mielellläni päähenkilöstä, joka tosiaan saattaisi piileskellä pahan paikan tullen puun takana - ei siksi että se on jotenkin "tyttömäistä" (eihän se sitä herranen aika ole) vaan koska se on ennen kaikkea ihmismäistä. En minä varsinaisesti kaipaa heikkoja päähenkilöitä nuorten aikuisten kirjallisuuteen, haluaisin vain että skaala olisi vähän laajempi. Että vahvuudella tarkoitettaisiin välillä muutakin kuin sitä, että on valmis tarttumaan aseeseen ja emotionaalisesti aavistuksen kylmä.
Vaikka toisaalta, juuri heikkous ärsyttää niin kovin helposti. Demi.fin keskusteluissa kirja saa kiitosta siitä, ettei "päähenkilö ole heikko ja kyynelehtivät nahjus."
Minun tarinani tyttöpäähenkilö on muuten melkoinen nahjus. Pahus.
