outo avaruus hetkessä aukeaa kun olet täällä

I know our antebellum innocence
was never meant to see the light of our armistice day

 Ehkä parasta siinä kaikessa on loppujen lopuksi alku. Kun on olemassa vasta idea, pieni aavistus, siltikin niin vahva että se tuntuu suorastaan huutavan kirjoita minut minä tahdon muuttua tapahtumiksi henkilöiksi teejotain ÄKKIÄ, mahdollisen kohtausten pyöriessä päässä häiritsevän houkuttelevina.

Silloin minä aina avaan tietokoneeni musiikkikansion, etsin mp3:sen täyteen musiikkia jonka oletan sopivan siihen ideaan ja lähden ulos. Kävelen ja kuuntelen kappaleen toisensa perään, etsin oikeanlaista tunnelmaa, lyriikkaa, annan eri vaihtoehtojen tulla mieleen jos ne ovat tullakseen. Löytämisvaihe, se jolloin loppuratkaisulla ei ole vielä väliä vaan tähdellisempää on millaisilla silmillä päähenkilö maailmaa katsoo, kuka hän on ja mitä hän tuntee.

Kaksi yötä sitten näin unen joka sysäsi minut pitkästä aikaa takaisin alkuun. Se oli aika scifi, Tarkoitettu-vaikutteinen, vähän Nälkäpeliäkin mukaan sekoitettuna. Vierailevana tähtenä esiintyi Jayma Mays (mikä ei ole olennaista, tiedän). Unen tapahtumat eivät ole niin järkeviä että niitä kannattaisi selostaa, mutta olennaisinta olikin tunnelma - siinä oli pimeää ja satoi lunta, pakomatka lumisen pellon poikki kauhun hakatessa rintalastaa vasten sillä kaiken tiesi loppujen lopuksi olevan turhaa. Hetkellinen turvapaikka ja sitten sen kadottaminen, paluu takaisin sinne mistä alun perin oli paennut. Ja sen enempää en sitten tiedäkään.

Kyse on taas sellaisesta tarinasta jonka julkaiseminen ei käytännössä ole mahdollista, mutta se ei nyt tässä ole olennaista. Aamulla herättyäni tuntui, että minun on kertakaikkisen pakko saada kirjoittaa jotain kaikesta siitä unessa näkemästäni, tavoittaa tunnelma nimenomaan. Minua ei ole pitkään aikaan lyöty uusilla ideoilla (ts. en ole itse keksinyt mitään jännää  vaan ollut äärimmäisen epäinspiroitunut) joten nyt on kivaa.

Tähän blogiin tunnutaan löytävän nykyään SMG:n ja Stellan uusien lyriikoiden perässä. Kaikille sillä tavoin paikalle eksyneille tahdon hymyillä anteeksipyytävästi; olen pahoillani, täällä on vain ohimeneviä katkelmia sieltä täältä, se mikä milloinkin minusta kuulostaa kauniilta.
(nyyh, tästä tuli ihan kamalan outo merkintä)

syöksyä perään, uudestaan elää vain yhtä hetkeä

A boy can dream, dream, dream

 Tuntuu että sanottavaa olisi paljon, muttei tarpeeksi aikaa eikä sen puoleen keskittymiskykyäkään. Viimeinen koeviikko alkoi, biologiassa en muistanut mistä kasvihuoneilmiö johtuu ja myös Itämeren ongelmat jäivät hämäriksi, vaikka niistä on puhuttu niin paljon. Matikkakin taitaa huomenna vähän epäonnistua, minä pärjään niin kauan kun kaikki hoituu kaavoilla mutta oma oivaltaminen ei kuulu repertuaariini. No, ilma on sentään kaunis ja levysoittimessani pyörähtelee uutta Stellaa.

Jokin on muuttumassa (en vielä tiedä, mistä sen vuoksi pitää luopua). Stella on aina ollut minulle vähän ongelmallista musiikkia - tietylla tavalla olen pitänyt, mutta toisaalta liiallinen tummanpuhuvuus tai jokin sen kaltainen on estänyt liiaksi kiintymästä kappaleisiin. Tämä uusi levy on kuitenkin kevyempi, se ei sävelillään rusenna alleen. Pidän tunnelmista joita kappaleet luovat, ne aikaansaavat halun kirjoittaa ja silloinhan musiikki ei tietenkään voi olla epäonnistunutta.

Kaikkialla on vihreää ja odotuksentäytteistä, sillä on vaikutuksensa myös minuun enkä halua voida asialle mitään. Pääni sisällä kehittelen auringonvaloisia miljöitä joissa henkilöhahmoni uskaltavat katsoa toisiaan silmiin aavistuksen pidempään ja hymyilevät enemmän kuin ennen. Jotakin sellaista. Toivottavasti saan tehtyä kesällä noista ajatuksistani jotakin oikeasti konkreettista - viime kesänä ainakin onnistuin ihan hyvin.

Ajattelin kertoa viikonloppuna enemmän kirjoista joista olen lukenut, mutta tahdon sanoa jo tässä, että odotan tätä häpeilemättömän innokkaasti. Kirjailijan edellinen teos Kuin viimeistä päivää oli hieno, ajatuksia herättävä, joten odotan tuolta paljon.

jokin on muuttumassa

we don't light fireworks in this house

Kuuntelen paraikaa Stellan uutta levyä (täysin uus outo avaruus se on mahtava muuten) ja haluaisin kirjoittaa jotain kaunista sekä rönsyilevää, tunkea lauseisiin niin paljon tunteita kuin vain ikinä kykenen välittämättä tekotaiteellisuuksista. Tänään on ollut ihan hyvä päivä, siis. Aamulla kävelin kaupungilla yksin (toim. huom, minä olen pienen kylän tyttö metsänreunasta henkeen ja vereen, tuollaiseen on ollut mahdollisuus vasta viime aikoina) ja tuijottelin kuvajaistani Seppälän pukukopin peilistä niin pitkään että myyjät katselivat minua jälkeenpäin vähän epäluuloisesti (luulivat varmaan että olin sujauttanut jotain kassiini).

Katsoin ystäväni kanssa perjantaina Käskyn, se on se suuresti hehkutettu suomalainen elokuva vapaussodasta. Paikoitellen hieno, pääosanäyttelijöiden ansiota lähinnä (..samuli vauramo), mutta muutoin makuuni kertakaikkisen liian täynnä toivottomuutta ja perinteistä suomalaista melankoliaa (minä tahdon elokuvilta todellisuudenpakoa ja karkkivärejä). Joka tapauksessa, minulla on juuri Suomen historian kurssi menossa, ja mietin siinä että voisi olla hauskaa kokeilla joskus kirjoittaa tarina jonka miljöö sijoittuu aikaan silloin joskus kauan sitten. Siinä olisi mahdollisuus oppiakin jotain - minä olen kamalan huono vuosiluvuissa ja vastaavassa, en osaa hahmottaa menneisyyttä enkä siihen liittyviä aikajanoja. Saa nähdä (tällä hetkellä tuntuu että antaisin sen tarinan nimeksi Keskipäivän demoni, en tosin tiedä käytettiinkö niihin aikoihin edes sanaa demoni vai olisiko piru osuvampi). 

Luen tällä hetkellä kirjaa jossa on hyvin Nälkäpelimäisiä piirteitä, se taitaa olla nouseva trendi nyt. On tulevaisuuden yhteiskunta, joka ei olekaan niin hyvä kuin miltä näyttää, tämän tajuava rohkea tyttö - sekä kaksi komeaa poikaa ja epävarmuus siitä kumpaa tulisi rakastaa. Trilogia, mainitsinko myös sen? Nojaa. Se on silti ihan hyvä kirja, kirjoitan siitä tarkemmin sitten kun olen lukenut loppuun (langenneesta enkelistä kertova tekele taisi jäädä lopullisesti kesken. En vain kykene lukemaan eteenpäin).

 kesän heinä on hiljaa hetken/taivas pilviä kerää

se olikin joku muu

and I could start to believe in me

 Keksin tänään ehkä jotain jännää tarinaprojektiini liittyen (olen tullut siihen tulokseen että Milloinkaan on todella ärsyttävä nimi, eihän sitä voi taivuttaa mitenkään!) Liiallista kaavoihin kangistumista voisi estää yksi uusi kertojanääni lisää, sellaisen hahmon näkökulma jossa ei ole tähän mennessä ollut pahemmin syvyyttä. Hän olisi vähän erilainen päähenkilöön verrattaessa, kontrasti. Eri asia tosin, kuinka hyvin osaisin asettua häneksi. Hän on vaikea luonne. Mutta ainakin se olisi haaste. Hänestä ei periaatteessa tulisi toista päähenkilöä, vain sellainen... ohikulkija (tämän ei ollut edes tarkoitus olla selkeää tai mitään, btw).

Ei, minulla ei ollut yhtään tämän kummempaa asiaa (anteeksi). Se Totta-esitelmä ei muuten mennyt erityisen hyvin. Minun vuoroni oli melkein tunnin lopussa, joten jouduin kiirehtimään koko jutun läpi äärimmäisen epäloogisesti ja hätiköiden. Siinä vaiheessa kun olisi pitänyt hehkuttaa kirjan kauneutta ja ainutlaatuisuutta onnistuin mutisemaan vain jotain latteaa ja tavanomaista. Nyyh, fiasko.    

"Luokkahuoneen ikkunasta näkee vähän kauempana sijaitsevalle järvelle. Jäät eivät ole vielä lähteneet, mutta siellä täällä on pieniä murtumia, merkkejä siitä että kevät on lopullisesti voittamassa talven. Vielä pari viikkoa sitten oli ihan mahdollista nähdä pilkkijä tai joku hiihtämässä, nyt jäille ei uskalla enää.

Opettaja luennoi jatkosodasta kun minä katselen ulos käsi poskella ja kuvittelen voivani kuulla aaltojen liplatuksen. Päivän muiden oppituntien paino on alkanut unettaa, saatan tuntea kuinka keskittymiskykyyni syntyy railoja niin kuin jäähän."

piparmintturadiossa jo kesä

just another ghost

Ajattelin yrittää kirjoittaa merkinnän tässä biologiantutkielman tekemisen ohessa (se on susista, muuten. Kyllä, minulla on tämä oma susijuttuni). Minulla ei ole mitään hirveän mielenkiintoista kerrottavaa, olen lähinnä keskittynyt olemaan kiireinen mutta silti kaikkea muuta kuin tehokas. Olen joutunut kirjoittamaan esseitä toisensa perään yyämäs, näitä samoja ongelmia kuin kaikilla muillakin tähän aikaan vuodesta. Tahtoisin jo lomalle, pois pois kaikesta tästä.

En ole kirjoittanut mitään omaa. En ole lukenut kirjoja - työpöydällä kyllä odottaisi kaksi, mutten vain saa aikaiseksi tarttua kumpaankaan. Toinen niistä on joskus aiemmin mainitsemani Langennut enkeli. Olen jotenkin saanut tapeltua ensimmäisen luvun läpi, reaktioni on yh. En ole lukenut niin pitkälle että minulla olisi sen kummempaa oikeutta haukkua se lyttyyn, mutta eivät tuollaiset enää tunnu pahemmin allekirjoittaneeseen vetoavan. Ehkä vielä yritän jatkaa eteenpäin, ehkä en. Sen sijasta pitäisi kai viimein lainata Diana W. Jonesin Noidan veli, näin siitä viime yönä untakin...

Minulla oli tässä vasta synttärit. Sain lahjaksi muun muassa mustikkahuulirasvaa sekä valokuva-albumin. Ajattelin ihan tosissani yrittää kerätä siihen vanhoja kuvia ja uusiakin, kartuttaa muistojeni määrää. Vanhojen kuvien katsominen ei vain aina ole niin kauniin nostalgista kuin sitä kuvittelisi. Viimeksi kuin tein niin, heräsi lähinnä vain alakuloinen vollotusolo. 

Huomenna olisi aika esitellä Totta luokkalaisilleni. Vähän hermostuttaa, yritin kirjoittaa tuossa vasta muistiinpanoja mutta minulla on siitä yksinkertaisesti liikaa sanottavaa, liian paljon kohtia jotka haluaisin esitellä - loppujen lopuksi muiden pitäisi kaiketi lukea koko kirja ennen kuin olisin varma että he ymmärtäisivät sen minkä haluan heidän ymmärtävän.

Tänään on soinut Kate Walsh ja kiitos uudelle lukijalle (pistäisin tähän sellaisen hienon tumman sydämen mutten edelleenkään tiedä miten se tehdään).

hänen hiuksissaan on auringonvalo

no, i don't blame you for my stupid heart

Minulla ei oikeasti ole yhtään mitään asiaan mutta leikitään silti että tämä on todella mielenkiintoinen merkintä. Kämmenselässäni lukee kamera keksi jogurtti (näin btw vaan), olisi hauskaa väittää sen olevan jotain runotyttösalakieltä mutta oikeastaan se on kauppalista (paitsi tuo kamera, liittyy töihin). En ole ennen ollut ihminen jonka on tuherreltava muistilistoja käteen, ole kai tulossa hajamielisemmäksi kuin aikaisemmin...

En ole kirjoittanut yhtään (tunnustan), mutta eilen illalla tuli jokin inspiraation kaltainen ja nyt tiedän kuinka jatkan tänään, jei. Hän katsoo kuin ei tunnistaisi, mikä on minusta aika epäreilua, sillä minulle ei ole lainkaan epäselvää kuka hän on. 

Kohta on kesä. Suhtautumiseni kyseiseen ajankohtaan on varovaisen toiveikas. Yksi odottamani asia näillä näkymin romuttuu, mutten ala valittamaan siitä täällä, koska kuulostaisin ihan kitisevältä pikkulapselta.

Hups, tulipa harvinaisen hajanainen ja vajaa merkintä. Luulin, että minulla oli jotain järkevää asiaa, mutta eipäs ollutkaan...

tuoksuu jasmiini (la délicatesse)

Pahoittelen hyvin lyhyttä ja ei-mihinkään-liittyvää-merkintää (huomenna tulee vähän pidemmän laatuinen jos ihan välttämättä haluatte tietää), mutta minun on pakko tulla hehkuttamaan/vaahtoamaan/keksikää tähän joku osuva verbi: mainitsin tässä taannoin eräässä merkinnässä vähän ohimennen äärimmäisen hyvän kirjan jonka luin,  Nainen, jonka  nimi oli Natalie. Kuvailin sitä Amélie-elokuvaa muistuttavaksi, joka on siis lempileffani ikinä.

No, luinpas äsken että kyseisestä kirjasra tehdään elokuva, joka julkaistaan ensi vuoden puolella. Ja arvatkaa kuka esittää pääosaa? Audrey Tautou!!  Tahtoisin ilmaista fanityttökohtaustani heittämällä sekaan vielä miljoona huutomerkkiä mutten kehtaa. Audrey Tautou on niin ikään lempinäyttelijäni ikinä. Waahh. Ihan liian jännää (joomeenmuuallehihkumaan, sori).

(kirjailija itse muuten ohjaa leffan, pitäisi ainakin tulla mieleinen)