Blogi muuttaa!

Susitalvi löytyy nykyisin täältä.

me, myself & i

(ihan näin ensialkuun, hääräilen tumblrissa nykyään täällä jos kiinnostaa. ei siellä mitään kovin jännää ole, kaikkea itseäni esteettisesti miellyttävää, fandomjuttuja ja muuta) 

Kävin katsomassa viime viikonloppuna Vihan liekit, ja suorastaan järkytyin kuinka paljon pidin siitä. Ensimmäisestä elokuvasta jäivät aikoinaan melko laimeat fiilikset, ja osaksi sen takia kiinnostukseni Nälkäpeliä kohtaan vaimeni olemattomiin. Vihan liekkien myötä innostus palasi kuitenkin takaisin rytinällä, sillä oi kuinka hieno filmatisointi se oli - ensinnäkin elokuvallisesti äärimmäisen vaikuttavan näköinen jokaista yksityiskohtaa myöten, mutta parasta siinä silti oli hahmokuvaus ja tunnelma noin ylipäätään. En kirjaa lukiessa juuri herkistellyt, mutta elokuvan aikana epämääräiset tunnekuohut valtasivat vähän väliä.

Eniten kiinnitin huomiota kuitenkin siihen, kuinka eri tavalla elokuva sai minut suhtautumaan tarinan hahmoihin - tai no, se että ylipäätään suhtauduin hahmoihin jotenkin. Elokuvateatterissa istuessani tajusin nimittäin, että vaikka Nälkäpeli on ollut minusta aina äärimmäisen hieno trilogia, olen ollut aika välinpitämätön tiettyjen hahmojen suhteen. Elokuvan aikana ihastuin aivan uudella tavalla esmes Finnickiin, mutta se avasi silmäni myös niinkin olennaisen hahmon kuin Peetan suhteen. Myös Peeta/Katniss herätti filmatisoinnissa enemmän tunteita kuin kaikkien kirjojen aikana yhteensä.    

Miksi näin? Loppujen lopuksi kai Katnissin kertojanääni on vaikuttanut enemmän kuin kuvittelinkaan. Kun asioita ei kuvattu niin orjallisesti hänen näkökulmastaan, oli asioihin mahdollisuus kiinnittää huomiota eri tavalla. Ei sillä, että Katnissin minäkertoja olisi koskaan ollut minusta jotenkin huono, mutta Katniss on silti Katniss, emotionaalisesti aivan erilainen kuin esimerkiksi Peeta.

Huomio sai minut pohtimaan minäkertojaa noin yleensä, sen vaaroja - jos päähenkilö sattuu lukijaa ärsyttämään, tämän ajatuksia on tuomittu lukemaan kaikesta huolimatta, joten hyvästi miellyttävä lukukokemus. Stressaan tätä itse paljon, koska minulle minäkertoja on aina ollut se luonnollisin vaihtoehto kirjoittaa, mutta toisaalta olen aivan varma, että susihöskän Jenna ärsyttää helposti. Toki mieluummin tunteita herättävä kuin täysin hajuton kertoja, mutten oikein tiedä voiko ajatusta soveltaa tässä. Jenna on alkuun kuitenkin äärimmäisen passiivinen ja surullinen nahjus, ja vaikka se on tarkoituskin, niin...

piileskellä puun takana kuin tyttö

Minähän piileskelen puun takana kuin tyttö!

Rick Yanceyn Viidennessä aallossa minua tuli vastaan tuollainen lause. En ole ihan varma, miksi takerruin siihen, mutta yhtäkaikki moinen mitätön yksityiskohta häiritsi minua lopulta koko jäljellä olleen lukukokemuksen ajan. Ehkä siksi, että kirjan takakantta aikoinaan lukiessani ajattelin ensimmäiseksi: "voi ei, ei taas näitä vahvoja tyttöpäähenkilöitä jotka ovat joutuneet kovettamaan itsensä pärjätäkseen".

Koska sellainen Cassie on, 16-vuotias joka heti tarinan alussa nimeää rynnäkkökiväärin parhaaksi ystäväkseen ja on vakaasti päättänyt olla luottamatta kehenkään. Toki se on omalla tavallaan ymmärrettävää, post-apokalyptisessa maailmassa jossa ihmiskunta on lähes sukupuuton partaalla avaruusolentojen hyökkäysten takia. On oltava kova ja armoton pärjätäkseen, tai ainakin näin annetaan kirjassa ymmärtää.

Toki Cassie ei ole aivan näin yksiuloitteinen,  loppujen lopuksi hän on hyvinkin vakuuttavasti kuvattu hahmo, joka kyllä kykenee myös tuntemaan epävarmuutta ja pelkoa ja rakkautta. Silti tuo yhden lauseen lipsahdus jätti aavistuksen pahan maun suuhuni. Lukisin itse asiassa ihan mielellläni päähenkilöstä, joka tosiaan saattaisi piileskellä pahan paikan tullen puun takana - ei siksi että se on jotenkin "tyttömäistä" (eihän se sitä herranen aika ole) vaan koska se on ennen kaikkea ihmismäistä. En minä varsinaisesti kaipaa heikkoja päähenkilöitä nuorten aikuisten kirjallisuuteen, haluaisin vain että skaala olisi vähän laajempi. Että vahvuudella tarkoitettaisiin välillä muutakin kuin sitä, että on valmis tarttumaan aseeseen ja emotionaalisesti aavistuksen kylmä.

Vaikka toisaalta, juuri heikkous ärsyttää niin kovin helposti. Demi.fin keskusteluissa kirja saa kiitosta siitä, ettei "päähenkilö ole heikko ja kyynelehtivät nahjus."

Minun tarinani tyttöpäähenkilö on muuten melkoinen nahjus. Pahus.

Koska en osaa kirjoittaa enää kunnollisia blogimerkintöjä, tässä muutama ajankohtainen ajatus by meitsi:

• En osallistu tänä vuonna nanoon koska minulta puuttuu idea ja aika, mutta aarrggh haluaisin sitten kuitenkin. Kaikki se itsensä rääkkääminen ja soittolistojen teko ja glögi ja muu upeus. 
• Olen lukenut kirjoja jälleen todella epäsäännöllisesti, mutta Viides aalto oli aika hyvä, mitä nyt trilogiat väsyttävät noin yleensä ottaen taiteenlajina. Laura Lähteenmäen Iskelmiä oli todella hienoa kotimaista nuortenkirjallisuutta, tahdon tällaista lisää! Pidin myös Annukka Salaman Piraijakuiskaajasta kovasti. 
• Omasta luovasta tilanteesta sen verran, että olen jo ihan liian vanha kirjoittamaan näin huonosti. Mihinköhän rinnakkaisulottuvuuteen minun pitäisi tarinani sijoittaa, että saisin lukio-ikäisten dialogin kuulostamaan edes pikkuriikkisen uskottavalta...? 
• Juu'u, jänisluiden parissa tapellaan edelleen.
• Koetan tehdä oikean merkinnän tässä joskus. 

Mutta tosiaan, onnea kaikille teille jotka nanoon tänä vuonna osallistutte! ^^ 

olen kuullut merestä

..Joo. Edelliseen merkintään liittyen, jahkailin ja jahkailin ja tein lopulta sitten tällaisen. Saanpahan näin jonkinlaista motivaatiota editoida tekstiä vielä valmistumisen jälkeenkin - nyt kun sitä on mahdollisuus tarkastella kokonaisuutena, huomaan että ensimmäisissä osissa on aika paljon karsittavaa ja muutettavaa. Käyköön näin. 

Tarinasta sen verran, että se on aavistuksen (tai vähän enemmänkin) epärealistinen "tutkielmani erään kaupunkilaistytön yksinäisyydestä." Muuta en taida sanoa, koska se menisi vain vähätteleväksi muminaksi. Niin, ja nimestä en voi ottaa kunniaa, se on Pariisin Keväältä kaapattu. 

Muuta sen verran, että luen tällä hetkellä Moira Yongin Julmaa maata. Totuin kirjan omaleimaiseen puhekielisyyteen alun epäluuloisuuden jälkeen melko nopeasti, ja erityisesti maailmankuvan sekä päähenkilön kertakaikkinen karuus viehätti (jännä sinänsä, moni kun tuntuu karsastaneen Saba-tytön julmuutta.). 

Ihmissuhdesählingit olivat vain sitä samaa vanhaa taas - kieltämättä toivoisin, että tällainen nuorille suunnattu dystopia/post-apokalyptinen teos voisi edes kerran selvitä ilman että Suuren Rakkauden kanssa sählääminen on niin suuressa roolissa (koska itsehän en kirjoittajana koskaan keskity liikaa romantiikkaan tai mitään, köh. Näistä asioista valittaminen on aina vähän häiritsevää, koska näen sieluni silmin kuinka se vielä kostautuu myöhemmin.) 

Kirjoitusvirheitä oli suomennoksessa häiritsevänkin paljon, näin sivuhuomiona. Silti, kyllä Julma maa silti omat odotukseni on ylittänyt - etenkin sen kuvaama yhteiskunta on täydellisessä rappiossaan todella mielenkiintoinen. 

hämmentävä osoitus siitä, että joskus asioita on mahdollista saada valmiiksi

saltyrose

Jossakin ajatusteni rajalla tiesin, että olisi pitänyt ajatella Erikaa. Olisi pitänyt päättää kaikki alkuunsa, mutta ainoa mistä sain kiinni oli Sebastian, tapa jolla hänen sormensa koskivat niin kuin eivät koskaan ennen. Kaikki muu oli häviävää vuorovettä. 

Alkuviikosta kirjoitin viimeiset lauseet erääseen moniosaiseen tekstiin jonka aloitin, jaa, melkein kolme vuotta sitten. Se on aika hävettävän pitkä aika, kun ottaa huomioon laadun ja sanamäärän (hätinä 25 liuskaa). Lopputuloksensa on silti yksitoista osaa tarinaa, joka on suhteellisen eheä kokonaisuus, ei aivan niin huojuva rakennelma kuin voisi odottaa. Ennen kaikkea siinä on alku ja loppu, mikä on minulle jo saavutus sinänsä.

Tekstistä itsestään ei ole paljoa sanottavaa. Se syntyi aikoinaan vähän vahingossa, alkuinspiraatio kesti muutaman intensiivisen kirjoittamisentäytteisen illan verran ja loppui sitten. Yleensä vastaava tarkoittaa minulla projektin keskenjäämistä, mutta jostakin syystä tästä ei ole tullut luovuttua. Se ei koskaan ole ollut minulle se tärkein teksti, mutta olen silti pitänyt siitä sen verran, että jostakin on aina löytynyt kuukausien tauon jälkeen halua jatkaa.

Viimeinen luku syntyi jotenkin hassun helposti, vaikken ollut aloittaessani vielä tehnyt lopullista siitä, millä tavoin kaikki päättyy. Kuuntelin tätä ja sain mielestäni tavoitettua sen minkä halusin, surullisentoiveikkaan tunnelman. Samalla opin, millaisia lopetuksia tahdon tarinoihini tulevan.

Sellaista. Asioita on näemmä mahdollista saada valmiiksi, myös kaltaiseni saamattoman - olkoonkin että teksti oli niin lyhyt ja kaikkea muuta. Nyt pitäisi kai istahtaa jänistenluiden ääreen.

tunnelmia kirjavarkaasta (eli kuinka en osaa enää otsikoida)

kuva täältä

“I see their ugly and their beauty, and I wonder how the same thing can be both. Still, they have one thing I envy. Humans, if nothing else, have the good sense to die.”

Susitalvittomina kuukausina tuli muutaman kerran olo, että "hitsi tästä pitäisi saada hehkuttaa blogissa." Markus Zusakin Kirjavarkaan lukeminen oli yksi näistä hetkistä. Jostakin syystä teos ei ennen tätä kevättä ole tarttunut mukaani, vaikka olen siitä kuullut kaikkea hyvää - kai holokausti oli minulle jotenkin luotaansatyöntävä aihe.

Kirjavaras oli kuitenkin yhdistelmä toivoa ja tragediaa jotenkin lempeän melankolisella tavalla, sellaisella johon minä aina väistämättä ihastun. Alun sitaatti summaa teoksen sävyn aika hyvin. Etenkin kirjan kertojassa, työhönsä aina väliin uupuvassa Kuolemassa oli jotakin tavattoman viehättävää, ja ylipäätäänkin kirjan vahvuus oli sen moniäänisessä hahmokaartissa. Moni asia jäi kirjasta pitkäksi aikaa päähän kummittelemaan. Suosittelen siis ehdottomasti.

Kirjan lukemisen jälkeen sain muuten tietää, että siitä on tulossa ensi vuonna(?) elokuva. En aluksi ollut hirveän innoissani, ja taisin jo päättää jossakin vaiheessa, etten aio katsoa koko leffaa. Noiden vastikään julkaistujen ensimmäisten kuvakaappausten perusteella tuli kuitenkin vähän luottavaisempi olo – toivottavasti kirja saa arvoisensa elokuvasovituksen.

pöö

yuumei

Tervehdys! Pahoittelen totaalista katoamistani, mikäli tätä blogia joku sattuu vielä seuraamaan. Yritän tässä vähän kerrallaan palailla takaisin elävien kirjoihin, vaikka ote niin lukemiseen kuin kirjoittamiseenkin on ollut hyvin hataralla pohjalla viime kuukaudet. Mutta noh, siinäpä tosiaan jotain, johon aion tämän susitalven uudelleentulemisen myötä tehdä muutoksen.

susidilemma

(häikäilemätöntä mainostusta: kirjoittaessa kuuntelin tätä)

Romukoneen hiiri lakkasi toimimasta sopivasti perjantaina vähän sen jälkeen kun olin päättänyt, että kirjoitan sillä pitkästä aikaa. Sain aloitettua jänisluun uutta ensimmäistä lukua (tultuani lopputulokseen, että nykyinen aloitus tarvitsee sittenkin hiukan verkkaisemman "esiosan", tms), ja siihenpä se sitten jäi. Noin vanhaan koneeseen ei hankita hiirtä ihan tuosta vain, enkä oikein usko pelkkien näppäinkomentojen voimaan, joten pitää varmaan alkaa totutella ajatukseen että kirjoitan vastedes ainoastaan läppärillä.

Joka tapauksessa, minulla on hauras luottamus tuohon uuteen ensimmäiseen lukuun - tai siihen vähään, mitä sain tehtyä. Ylipäätään kokonaisuus on vähän niin ja näin, rakenne sitä ja tätä. Tämän viikonlopun olen käyttänyt päähenkilön Suuren Trauman parissa, aka kiristellyt sille hampaitani ja kävellyt ulkona loputtomasti, kun palaset eivät millään loksahtele paikoilleen. Hän on henkisesti nurkkaanajettu, se on selvä, mutta miksi loppujen lopuksi - kuinka paljon siihen ovat vaikuttaneet ulkoiset tekijät, entä sellainen, jota on vaikeampi osoittaa sormella, määritellä? Luulin, että minulla oli jo tähän vastaus, mutta viime päivien aikana olen alkanut epäillä.

Sudet ovat jonkinmoinen dilemma numero kaksi, mediassa viime aikoina käydyn kiivaan susikeskustelun takia. Minulle tulee kämpälle tällä hetkellä sekä Hesari että Kainuun Sanomat, ja on kieltämättä mielenkiintoista, kuinka erilaisilta näkökannoilta esimerkiksi molempien lehtien mielipidepalstalla asiaa käsitellään. Jänisluissa ihmisten käsitys susista vastaa aikalailla kainuulaista näkökulmaa, vaikken tapahtumapaikkaa tarkoituksella ole maantieteellisesti sen kummemmin määritellyt. Mutta siis, onko tämänhetkisessä susikeskustelussa mitään, mitä voisin ammenntaa jänisluihin? Tällaisia olen pohtinut.

Ja oh, luin kirjankin - niin harvinainen tapahtuma nykyään, että siitä on pakko mainita, oli teos mikä hyvänsä. Jostakin syystä tartun aina herkästi Ihanan maan kaltaisiin teoksiin, jossa ankeahkon proosan minäkertojana toimii pieni tyttö; uskonnollisuusyksityiskohta oli luonnollisesti myös plussaa. Omalla tavallaan hieno lukukokemus (ja kuten sanottu, huomionarvoinen siksi että todella luin sen loppuun asti) joskin minusta tuntuu, että aiheesta on kirjoitettu joskus paremminkin.   

Tällainen ajatustenavaus-merkintä, hyödyllinen eli ei.

toisia todellisuuksia (eli mm. miksi kirjoitan sitten kuitenkin)

kuva © Vanillegriotte

(hups, taas tuollainen epämääräinen sulkuotsikko) Rina antoi minulle haasteen (kiitos!), jossa piti kirjoittaa yksitoista faktaa itsestään sekä vastata yhteentoista kysymykseen. Kohdan yksi taidan suosiolla skipata, koska en keksi mitään mainitsemisen arvoisia faktoja, mutta kysymyksiin vastailen sitten sitäkin huolellisemmin (tai siis yritän...). Olivat nimittäin oikein hyviä, sellaisia joita en ole pitkään aikaan tullut pohtineeksi, vaikka olisi ehkä aihettakin.

1. Miksi kirjoitat?

Tätä on kieltämättä tullut kysyttyä itseltä viime aikoina, kun kirjoittamisesta tuntuu olevan enemmän haittaa kuin hyötyä: en saa mitään hyvältä kuulostavaa aikaan, olisi muutakin tekemistä, ja silti kaiken aikaa syyllisyys nakertaa kun en ole tullut avanneeksi word-tiedostoa tarpeeksi usein. Kirjoitakirjoitakirjoita pihisee kaikesta huolimatta takaraivossa, mutta miksi edes? Njaa, mutta mitäpä muuta tällainen eskapisti tekisi. Pään sisällä asuu liikaa hahmoja ja tarinoita, kuka muu niistä kertoisi ellen minä? Plus, kirjoittaminen itsessään - se tunne kun saa lauseen kuulostamaan hyvältä ja fiksulta ja äwh.

 2. Mikä on päämääräsi kirjoittamisen suhteen? Lyhyellä tai pitkällä tähtäimellä?

Lyhyellä tähtäimellä kirjoittaa mahdollisimman paljon ja saada jänisluiden ensimmäinen versio valmiiksi (...ikuisuustähtäin..?), pitkällä tähtäimellä julkaista jotain. Tai no, tuosta viimeisimmästä en tiedä. Onhan se unelma, mutten tiedä kuinka innokkaasti sitä loppujen lopuksi haluan kuuluttaa (vaikka kyllä se varmaan tästä blogista tulee muutenkin ilmi, hmm hmm).

3. Oletko kirjotusmielessä testannut/kokeillut jotain uutta asiaa? Mitä?

Enpä oikeastaan, olen masentavan kaavoihini kangistunut... Tälle vuodelle olen tosin asettanut itselleni muutaman kirjoittamiseen liittyvän haasteen, saa nähdä tuleeko niistä mitään!

 4. Neuvo, minkä haluaisit jakaa muiden kirjoittajien kesken?
Niin kuin minusta olisi neuvomaan muita, joten neuvon itseäni: edelleen, eivät ne tekstit itsestään synny. Kirjoittamiseen ei liity sitten kuitenkaan mitään hirveää mystiikkaa, pitää vain kirjoittaa kirjoittaa kirjoittaa.

5. Keskitytkö yhteen genreen vai useampaan? Vai kirjoitatko genrejen ulkopuolella?
Jaa... mikähän minun genreni sitten loppujen lopuksi on. Teksteissäni tuntuu olevan aina sellainen tietty perussävy (masentavaa eli ei), melkein maagisrealistinen eli hömppä  ote silloinkin kun teksti ei varsinaisesti sisällä fantasiaa. Siinä sitten onkin miettimistä, miellyttäkö sellainen ketään muuta kuin itseäni...

6. Pahin kompastuskivesi?
Kaikki yllättyvät kun sanon että saamattomuus ja aloittamisen vaikeus. Koen myös alemmuudentunnetta kirjoittamisen suhteen ärsyttävän helposti, kaikki muut kun ovat minua parempia ja valivali.

7. Onko sinulla maneeria, yhtä tai useampia?
Minähän olen siis maneerien vanki, sekä kirjoitustyylin että tarinankerronnan suhteen. Etenkin lyhyemmissä tekstissä sävy on aina ihan samanlainen ja valivali part 2. Mutta toisaalta, tiedostan tämän ja pyrin kyllä parhaani mukaan pääsemään pahimmista irti.

 8. Kirjailija, ketä arvostat?
Suomalaisista ehdoton ihailun kohteeni on Elina Hirvonen, pidän hänen tietyllä tapaa eleettömänkauniista kielestään! Lisäksi Maggie Stiefvater - hänen uusimmat nuortenkirjansa ovat ihanan omannäköisiään, kiinni tässä ajassa mutta silti hyvällä tapaa melkein vanhanaikaisia. Hahmot ovat moniulotteisia eivätkä kulje ulkonäkö ja turha romantiikka edellä, ja Stiefvater on bloginsa perusteella itsekin mainio tyyppi.

 9. Lempikirjasi lapsena/nuorena?
Luin aika paljon hevoskirjoja (pidin etenkin Joanna Campbellin Täyttä laukkaa-sarjasta) ja Neiti Etsiviä. Snickettin Surkeiden sattumusten sarja kesti myös useamman lukukerran. Ennen fantasiakautta suurin rakakuteni taisi silti olla Helena Meripaasen Koirahullun päiväkirja.

10. Lempikirjasi nyt?
Uusimpia suosikkeja ovat kyllä ehdottomasti Kani nimeltä Jumala, The Scorpio Races ja Että hän muistaisi saman.

11. Tähän mennessä upein hetki, pieni tai suuri, kirjoittajaelämässäsi?
Kyseessä ei ole oikeastaan hetki, vaan tuota, kausi? Kun kahdeksennalla luokalla aikoinaan hetken huumassa aloin kirjoittamaan The Projektia ensimmäisen kerran, ja hetken huumassa päädyin myös julkaisemaan sitä eräällä foorumilla netissä jatkotarinana, ja siitä tykättiin! Itse asiassa aika paljon, ainakin kyseisen foorumin mittapuulla - minulla on edelleen koneella tallessa 30 liuskan verran siitä  saamiani yltiöpositiivisia kommentteja. Julkaisin lukuja sitä mukaa kun niitä kirjoitin suurin piirtein tammikuusta toukokuuhun, ja näin jälkeenpäin uskallan myöntää, että se oli parasta aikaa elämässäni ikinä.

Koska kaiken kaikkiaanhan kyseessä oli unelmatilanne: minulla oli tarina, jota rakastin kirjoittaa, ja mikä vielä parempaa, oli ihmisiä jotka halusivat lukea sitä ja pitivät siitä yhtä lailla. Sellainen "kerran elämässä"-tilanne, jonka en oikein usko kohdallani toistuvan. Olin siihen aikaan vielä todella kokematon kirjoittaja, joten sain hirveästi itseluottamusta (ehkä liikaakin, köh... neljätoistavuotiaana on helppoa pitää itseään hyvänä kirjoittajana) ja ennen kaikkea kirjoitin aivan eri asenteella kuin koskaan aikaisemmin. Silloin minulle varmasti valkeni ensimmäistä kertaa kunnolla, että juuri kirjoittaminen on sitä, mitä tahdon tehdä.

Kyseistä tekstiä en saanut sitten kuitenkaan koskaan valmiiksi, ja niin The Projektista muotoutui sellainen pakkomielle kuin mitä se nykyään on. Ensimmäisen version ja sen suosioon suhtaudun nykyään aika kyynisesti, vaikka äh, ihan mahtavaahan se oli.

 --

Sellaista ja tällaista. Moni on tämän haasteen jo saanut, joten en jakele enää etiäpäin.

seinäruusu ja muuta relevanttia

kuva täältä

"This one moment when you know you're not a sad story."

Jokusen aika sitten höpötin The perks of being a wallflowerin filmatisoinnista ja mietin, onnistutaanko niin hienosta kirjasta tekemään läheskään yhtä hienoa elokuvaa. No, nyt leffan nähtyäni en voi kuin nyökytellä raivokkaasti - kyseessä on todella hienoa elokuvasovitus, eikä näitä tällaisia toki ole koskaan liikaa. 

Jostakin syystä suhtautumiseni leffaversioon oli tietyssä vaiheessa aika nihkeä. Oli kaikenmaailman Emma Watsonia ja ylenmääräistä hypetystä, ja vaikka kirjailija itse toimi ohjaajana, kyseenalaistin ihan tosissani voiko Perksistä saada elokuvana yhtä vaikuttavaa kuin mitä kirja mielestäni oli. Leffakokemus oli siksikin todella pysäyttävä, kun jo ensimmäiset minuutit osoittivat minun olleen ihan väärässä ennakkoluuloineni. Itkin Perksiä katsoessani sekä maailman epäreiluudelle että hienoudelle noin kahdenkymmenen minuutin välein, ja, no. Siitähän myös kirjassa on kysymys.

Näyttelijät olivat hienoja, etenkin Logan Lerman ja Ezra Miller. Emma Watsoniinkin tykästyin alun epäluuloisuuden jälkeen, ja voih. Kirjoitin kirjasta aikoinaan tässä blogissa näin: "hankkikaa se jostakin ja antakaa itsenne viehättyä ja kauhistua ja lumoutua vuoron perään. Vaikuttavin romaani jonka olen tälle vuodelle lukenut", ja kieltämättä aivan samaa voi sanoa myös elokuvasta.

Muuta tähdellistä elämästäni: minulla on joku kirjalukko, lainaan kasapäin teoksia kirjastosta mutten saa luettua yhtäkään. Viime vuonna samaan aikaan luin noin kirjan päivässä. Yääh. Lisäksi olen kadottanut muistitikun, jossa on muutama tärkeä juttu jänisluihin liittyen. Traagista. 

luova tilanteeni tällä hetkellä

alkuperäinen gif täältä

Minulla ei ole ylläolevaan oikeastaan mitään lisättävää - itkettää vain kuinka totuudenmukainen kuvaus se omasta tilanteestani on, viimeistä lausetta lukuunottamatta. Pää on taas täynnä solmuja ja anggsst.

Lauren Oliverin dystopiasta tv-sarja

kuva on fanitaidetta täältä

Kirjailija Lauren Oliver ilmoitti hetki sitten tumblr-sivuillaan, että hänen nuorille aikuisille suunnatusta dystopiastaan Deliriumista ollaan suunnittelemassa tv-sarjaa Fox-kanavalle. Toisin sanoen Deliriumista on tekeillä Foxille pilottijakso, jolla pyritään samaan tuottajat ja yleisö kiinnostumaan konseptista. Vielä ei siis ole varmaa, toteutuuko sarja.

Oliver itse on ainakin toiveikas, ja miksipä ei olisi - dystopia kiinnostaa ja myy. Delirium on oma henkilökohtainen suosikki tämänhetkisistä dystopioista, mutta kieltämättä epäilyttää, miten melko verkkainen ensimmäinen osa saadaan sovitettua monta jaksoa sisältäväksi tiiviiksi ja kiinnostavaksi kokonaisuudeksi televisioon.

Elokuvasovitukset ovat rapakon takana nuorten aikuisten kirjallisuudessa jo melkein arkipäivää, mutta tv-sarjoihin olen ainakin itse törmännyt harvemmin - saa nähdä, tuleeko Delirium muuttamaan asian tulevaisuudessa.

kohtaamiseni hra kirjailijan kanssa

Muuan vanhempi herrasmies bongasi minut tänään Suomalaisessa kirjakaupassa selaamasta pokkariversiota Victor Hugon Kurjista ja intoutui kertomaan omasta kirjailijanurastaan, jota Kurjat kuulemma inspiroi. Mies oli erityisen aulis kuvailemaan omaa Suomen historiaa käsittelevää tuotantoaan, ja juttua olisi riittänyt pitkäksikin aikaa ellen olisi lopulta taktisesti karannut paikalta. Myöhemmin hän sattui kassalle samaan aikaan ja kyseli myyjältä kiinnostuneena, onko liikkeessä erästä (minulle tuntemattoman kustantamon ja kirjailijan) kirjaa. Lyön vaikka pääni pantiksi, että se oli hänen omansa.

...Jotenkin näin siinä oman tulevaisuuteni, mikäli koskaanikinä julkaisisin jotain; toisin sanoen puhuisin teoksistani kaikille tuntemattomille, kun ei niistä muuten kukaan tietäisi. Huomaahan tästä blogista jo, että siihen suuntaan ollaan hyvää matkaa menossa! Mies itsessään oli kyllä ihan sympaattinen, ei siinä. Hänet pitäisi nopeasti hommata jonnekin tilaisuuteen kertomaan kirjoistaan.

liityin saamattomiin

Nainen jäi seisomaan opettajanpöydän viereen, ja hetken päästä villapaitaan pukeutunut mies teki hänelle seuraa. He olivat jotenkin nurinkurinen pari, siinä uteliaiden katseidemme alla. Naisen pitkät tummanruskeat hiukset oli punottu tiukaksi palmikoksi, josta yksikään suortuva ei karannut särkemään vaikutelmaa. Ryhti oli suora ja terävä, kuin kirjaimet taululla. Mies taas ei ollut ottanut vieläkään käsiään pois farkkujensa taskuista. 

Laalaa. Sain viimeinkin hommattua tuon Saamattomien kirjoittajien kerhon bannerin tänne blogiin - enhän  olekaan suunnitellut sitä kuin viimeiset puoli vuotta. Joululomalla tuntui vielä erittäin ei-saamattomalta, mutta nyt olen palannut takaisin tuttuun ja turvalliseen kirjoittamisen tuskaisuuteen ja välttelyyn. Toisin sanoen ajattelen asiaa jatkuvasti koko ajan lakkaamatta, mutta tekstiä ei synny.

Viikonloppuna veli joutui jälleen sijaiskärsijäksi, kun selitin jänisluista ummet ja lammet ja pakotin lukemaan muutaman pätkän. Urheasti hän kesti vähän vajaan puolen tunnin verran, kunnes pakeni paikalta traumatisoituneen näköisenä. Enkä ollut päässyt edes alkua pidemmälle! Kenethän minä palkkaisin kuuntelemaan höpinöitäni...? Ääneen ajatteleminen on yllättävän tehokasta.

Kirjastossa Kesytön ja Väristys olivat tänään esillä sievästi vierekkäin. Tuijotin niitä synkästi ja ajattelin että kyllä minäkin vielä....! Ehkä. Mahdollisesti.

(otsikko on kyllä melkoinen pohjanoteeraus. kirjarintamasta sen verran, että luin myrkkykatkon ja Insurgentilla on epäkiitollinen tehtävä olla siitä seuraava.)

ylistetään yhdessä nettiä

 Pakko ylistää, sillä arvatkaa, mitä posti toi minulle tänään! Olisin ottanut oikein kuvan, mutta teidän onneksenne kamera jäi kämpille. Ette siis pääse ihailemaan hankkimaani Diana W. Jonesin kirjaa Tuli ja myrkkykatko, joka on siis allekirjoittaneen all-time-favourite ja jonka luen suurin piirtein kerran vuodessa. Jos joku ei jostain syystä vielä tiennyt.

Olen tosiaan yrittänyt metsästää kirjaa omaan hyllyyni viimeisen ikuisuuden vähän joka paikasta, mutta painos on niin vanha ettei sitä saa mistään. Epätoivoisuuksissani pistin lopulta Finfanfuniin ostoilmoituksen, vaikka rehellisesti en uskonut sen johtavan mihinkään. Vaan katsos järkytystä! Sain viestiä asiaan liittyen heti seuraavana päivänä, ja nyt minulla on sitten kyseinen kirja hyppysissäni. Eikä maksanut kuin kympin. Ja laadultaan kuin upo-uusi. Ja ää. Porukoiden kanssa piti käydä myös se perinteinen "miksi ihmeessä on ostettava itselleen kirja, jonka on jo lukenut??"-keskustelu. Jälkeenpäin osapuolet eivät ymmärtäneet toisiaan yhtään sen enempää, mutta noh.

Onpa höhlä mörkintä vaihteeksi taas, mutta minkäs teet - olen höhlä kirjanörtti. Kirjoittamisesta ei taida olla mitään raportoitavaa. Hidasta on, mutta taistelen, taistelen! Ja kuuntelen tätä. 

puut puhuvat latinaa (The Raven Boys)

“Fate,” Blue replied, glowering at her mother, “is a very weighty word to throw around before breakfast.”

 Maggie Stiefvaterin The Raven Boys - mikä mainio tapa aloittaa tämä kirjavuosi! Kyllä se nyt vain on niin, että Stiefvater on ehdoton kuningatar omassa lajissaan (nuorten aikuisten kirjallisuus paranormaaleilla elementeillä), ja korppipoikien tarina ehkä suosikkini häneltä. Pidin siitä, kuinka kaukana kirja oli YA-genren nykyisistä itseään toistavista piirteistä; esimerkiksi romantiikan ylikorostamisen sijasta keskityttiin nimenomaan tarinankuljetukseen ja hahmojen välisisiin kemioihin muutoin.

Kirjan takakansiteksti onkin kamalan harhaanjohtava antaessaan ymmärtää, että kyseessä olisi nimenomaan romanttiseen genreen kuuluva teos; ehei, Stiefvater antaa asiasta vasta viitteitä, ja hyvä niin. Enpä muista, milloin olisin viimeksi lukenut nuorten aikuisten kirjassa yhtä hyvin kehiteltyä kolmiodraamaa - tai sen aavistusta, mitäänhän ei vielä varsinaisesti tapahdu. Ja no, se että minä pidän kolmiodraamasta on jo taputusten arvoinen suoritus.

Kirjan käsittelemä mysteeri oli todella mielenkiintoinen, ja pidin noin yleisesti ottaen vähän synkästä sävystä. Erityisen hyvää työtä Stiefvater oli tehnyt hahmojensa osalta - niin korppipojat kuin päähenkilö perheineen omistivat kaikki omanlaistaan syvyyttä, niin että heihin tykästyi välittömästi. Äh, tällaista pitää saada kyllä ehdottomasti myös suomeksi!

Sellaista. Muita ilonaiheita (joka ei liity kirjoittamiseen/kirjoihin niin yhtään mutta kerronpa kuitenkin): Daughter julkaisee esikoisalbuminsa maaliskuussa! Ää, kansikuva on mahti, ja biisilista! Tulejo maaliskuu!

aloitin!

Loma lopusta sisuuntuneena aloin viimeinkin kirjoittamaan jäniksenluita sillä mielellä, että nykyisestä tiedostosta tulee sen ensimmäinen oikea versio, jonka kirjoitan myös loppuun asti. Eli, "nyt se romaanin kirjoittaminen alko!", kuten äidille niin kovin mahtipontisesti ilmoitin (nojoo, vähän olen skeptinen kyllä). Eivät kaikki juonelliset epäkohdat ole vielä selvinneet, mutta ratkon niitä sitten kun tulevat vastaan.

Tein myös tällaisen ylimääräisyyshärpäkkeen, jonne puran ylimääräiset patoutumat ja kerään inspiraatiota. Vähän tyhmää, joo, mutta minä pidän kaikenlaisten epäolennaisten oheisjuttujen tekemisestä myös.

Sellaista. Pitäisi mennä pakkaamaan. Oli aika kirjoittamisen täytteinen loma kerrankin.

uuden vuoden suunnitelmia

Viime vuoden parhaat kirjat tuli jo listattua, kirjoittamisesta en niinkään tiedä. Mitään suurta en saanut valmiiksi, mutta kirjoitin silti aika paljon yleistä saamattomuuttani ajatellen? Nano tuli taisteltua läpi, päässä pyörii suurempi projekti, siltä ei ehkä vaikuta mutta olen jotenkin aiempaa päättäväisempi. Ja muuta tällaista?

En varsinaisesti halua luvata mitään, mutta tässä joitain aikomuksia tulevalle vuodelle:

• saa jäniksen luut kokonaisuutena jonkinlaiseen kuntoon, ensimmäinen versio ainakin
• keksi edellä mainitulle järkevämpi projektinimi (susimössö?)
• lue monipuolisemmin
• älä valita koko ajan kolmiodraamoista
• lue yksi hyvä paranormaaliin liittyvä romanttinen nuortenkirja (muu kuin Stiefvaterin kirjoittama)
• tee yksi kunnollinen kirja-arvostelu (mahdoton tehtävä?)