Nälkäpelimusiikkia

I remember tears streaming down your face

When I said, I'll never let you go

When all those shadows almost killed your light

I remember you said, Don't leave me here alone

But all that's dead and gone and passed tonight

Koska koen kutsumuksekseni informoida teille Nälkäpeli-leffasta, tässä vähän uutta tietoa; elokuvan tulevalta soundtrackilta on julkaistu kappale Safe and sound, joka ehkä hiukan yllättäen on kantrineito Taylor Swiftin käsialaa The Civil Warsin vieraillessa.

Täytyy myöntää, että kohotin tuolle tiedolle aavistuksen kulmiani, pahinta peläten (veljeni kommentti asiaan: ”Dissaan jo valmiiksi”). Itse olen jonkinlainen Swiftin piilofani; en hirveästi pidä hänen laulunkirjoittamistavastaan, mutta parhaimmillaan hänen musiikkinsa on hyvin harmitonta, mikä vetoaa naiviiseen pikkutyttöpuoleeni, joka ei tahdo ajatella vaikeita. Äkkiseltään Swift ja Nälkäpeli tuntuivat siis kertakaikkisen kamalalta yhdistelmältä, Nälkäpeli kun on tunnelmaltaan aika kaukana harmittomasta sekä ylipäätän sellaisesta musiikillisesta tyylistä, jota Swift edustaa.

No, kappale itsessään oli ainakin minulle ihan positiivinen yllätys. Laulun pohjavire on nälkäpelimäisen melankolinen, eikä se sujahda noin vain perusballadien joukkoon, vaikka sinänsä perinteinen onkin. Safe and sound onkin saanut paljon hyvää palautetta myös sellaisilta, jotka eivät Taylor Swiftiä normaalisti kuuntele.
Yhtäkaikki, Taylor Swiftin kappaleen valitseminen soundtrackille kertoo jotain siitä, että Nälkäpelistä halutaan tehdä vielä nykyistäkin isompi ilmiö, sillä Swift on Yhdysvalloissa ja muualla äärettömän suosittu, tuoden varmasti omalta osaltaan lisää näkyvyyttä elokuvalle (eri asia, onko se positiivista vai negatiivista näkyvyyttä). Erästä youtube-kommenttia lainatakseni; "I Never heard of these books "are they good? i thinnk i might read them ? xx" (joo.... muunmuassa tuon takia en lue koskaan youtubekommentteja)

Nähtäväksi jää myös se, tuleeko soundtrack sisältämään lisää übersuosittujen artistien musiikkia vai onko mukana Twilight-saagan tapaan myös tuntemattomia nimiä.

jouluja.

 Pahoittelen viimeaikaista epäaktiivisuuttani. Viime aikoina sanallinen itseilmaisu on ollut pahasti kateissa, enkä sen vuoksi ole kirjoittanut oikeastaan mitään, lukuunottamatta äidinkielenesseetä, johon purinkin sitten oikein urakalla luovan kirjoittamisen turhautumisiani (toisin sanoen pakkanen kirskui keuhkoissa, aistit ovat täynnä talvea ja sellaista muuta).

Nyt alkaa joka tapauksessa loma, huomenna lähden pohjoiseen mukanani kasa kirjoja ja toivon että siinä sivussa kirjoittamattomuus ratkeaa jotenkin. Hyvää joulua kaikille susitalven lukijoille, toivottavasti saatte paljon kirjalahjoja!

50135 (nano)

Eli ohi on. Aamulla olin tosin vajota epätoivoon, kun olin kirjoittanut jotain tuhat sanaa ihan kelvollista tekstiä ja sitten tuli sähkökatko. Onneksi romukone jollain ilveellä sai osan siitä talteen.

koska se ei ollut ollenkaan niin surullista

花火 (hanabi)

Vähän vajaa 2000 sanaa jäljellä siihen, että nanoni valmistuu. Ehkä se tapahtuu jo huomenna, tai ehkä tänään. Viikonloppuisin ei tule kirjoitettua ollenkaan niin intensiivisesti kuin arkisin. Kai se kertoo jotakin siitä, että minä kaipaan kunnollisia aikatauluja ja päämääriä päivääni, tai muuten en saa inspiraatiota millään päälle. Joka tapauksessa, viime viikolla kirjoittaminen tuntui todella mielekkäältä, siitä tuo yllättävä sanojen paljous.

Luin Ikuisuuden (tiistai-iltana sain tietää että se oli saapunut kirjastoon, joten keskiviikkona marssin aamulla ihan ensitöikseni lainaamaan sen ennen kuin kukaan muu ehtisi). Minun pitäisi kai kertoa siitä jotain, analysoida, mutta oikeastaan minulla ei ole siitä kovinkaan paljoa sanottavaa. Paitsi että se oli kaunis, hieno päätös. Aina kun menetän toivoni ja uskoni paranormaaliin romantiikkaan, muistutan itseäni siitä että meillä on kyseinen trilogia.

Tässä vielä pieni pätkä nanoa (anteeksi kun se on niin pitkä):

"Oikeastaan ainoa asia, mitä jäin hänestä kaipaamaan, oli levysoitin. Nyt kun asuntoni vähäiset huoneet olivat äkisti autioituneet, minä tarvitsin kipeästi musiikkia ympärilleni, peittämään askelteni vaimeat äänet kun vaelsin asuntoa päästä päähän tietämättä varmaksi mitä etsin. Olisi kai pitänyt ostaa viimein oma. Olisi kai pitänyt lopultakin siirtyä nykyaikaan ja alkaa kuunnella musiikkia tietokoneelta, netistä, kuten kaikki muutkin. 

Naputtelin lyijykynällä hajamielisesti alahuultani samalla kun katselin ikkunasta ulos. Kaupunki oli äänekäs ja jatkuvassa liikeessä, kuten aina. Ihmiset kulkivat ohi nopeana loputtomana virtauksena, eikä yksikään heistä tiennyt nimeäni. 

 Joskus kauan sitten se oli ollut minusta siunaus, nyt en tiennyt enää. Kai totuus oli, että loppujen lopuksi minä haikailin takaisin Viheriään, hengittämään havumetsää ja pimeää joka syntyi siitä, ettei keinotekoisia valoja ollut kaikkialla. Kaipasin pikkukylän lempeää vaitonaisuutta, sitä että saatoin nähdä tähdet. 

Ajatukseni saivat minut irvistämään, ja ne karkottaakseni join jälleen kulauksen kahvia. Sekin irvistytti, tosin aivan eri syistä. Tiesin kyllä, etten voisi palata Viheriään. Siellä oli ihan liikaa aaveita. Aina käydessäni äidin luona saatoin tuntea niiden katselevan minua metsän siimeksestä, odottaen. 

En halunnut ajatella enää Viheriää. Sen sijaan ajattelin Joelia, koska se ei ollut ollenkaan niin surullista."

vaikka oikeasti vereni ei ollut sudenverta vaan ihmisen

because gravity always forgets

 Koska nanojumalat eivät selvästikään ole puolellani, tulin perjantaina niin kipeäksi ettei kirjoittamista voinut edes ajatella. Sisarukset lähtivät isän luokse kaupunkiin, kun taas allekirjoittanut kärrättiin mökille nukkumaan kuumetta pois viikonlopuksi. Ensilumikin satoi jossain välissä maahan mutten nähnyt sitä. Mökinpiha oli koko ajan täynnä poroja koska jossain lähettyvillä kuulema liikuskelee pieni susilauma (en ole uutisesta ollenkaan niin järkyttyneenkauhuissani kuin ehkä pitäisi, näin yllättäen).

Lauantai oli joka tapauksessa kammottavasta niskakivusta huolimatta ihan hyvä päivä - katsoin aamulla WALL-E:n ja itkin sille jo ensimmäisen mainoskatkon jälkeen. Sen lisäksi luin kaksi kirjaa jotka ovat odottaneet työpöydällä jo marraskuun alusta lähtien.

Tänään tulin kotiin ja päätin jalostaa kaiken kokemani kärsimyksen (jos käyttäisin ilmaisua lol pistäisin sen tähän nyt) taiteeksi, mikä tarkoitti käytännössä sitä että nanon päähenkilökin näin yllättäen sairastui ja näki sen johdosta omituisia unia. Sain vaadittavan sanamäärän täyteen ja vähän enemmänkin, jei. 

(tämä merkintä on ihan turha ja itsekeskeinen, mutku halusin kertoa noista poroista ja susista ja wallesta ja kaikkea! Möh.) 

Nälkäpeli-traileri

Tänään julkaistiin siis tulevasta Nälkäpeli-elokuvasta ensimmäinen kunnon traileri. Aika eeppiseltä näyttää, musiikki kuulostaa hyvältä eikä Cinna ole läheskään niin kamala kuin pelkäsin. Muita mielipiteitä?

viisi glögimukillista myöhemmin

happy days are here again.

Tänään olen juonut ihan liikaa glögiä, haahuillut taloa päästä päähän ylisuuressa t-paidassa ja eriparivillasukissa (näyttäen typerryttävän hurmaavalta, kuten aina) sekä ennen kaikkea kirjoittanut ja kirjoittanut ja kirjoittanut. En ole uskaltanut vielä tarkistaa, onko sanoja tarpeeksi vai ei, mutta toivottavasti kumminkin. Laadultaan teksti on ollut sellaista aika itseinhoa aiheuttavaa, mutta pikkuvikoja nuo tuommoiset.

Hänellä oli ollaan laukku ja päällään vaalea villapaita joka näytti siltä kuin se olisi kaivettu esiin jonkin vanhan ullakon kätköistä. Jostakin syystä katsoin hänen käsiään ja huomasin, että villapaidan hihat olivat hiukan, aavistuksen, liian pitkät. 
(eeppinen lainaus part 2 ihan vain koska on Krisun nimipäivä)

Kovin tekotaiteellinen olo tänään, ja mitenkään aiheeseen liittymättä, olen kuunnellut paljon tätä bändiä.

Ai niin, sadas merkintä lähestyy lähestymistään. Olisi kiva keksiä jotain tavallisuudesta poikkeavaa sitten kun sen aika tulee, mutta luonnollisesti minulla ei ole mielikuvitusta. Ehdotuksia otamme vastaan ja silleen.

feil.

Hups, miten tässä nyt näin kävi? Sen siitä saa, kun olosuhteiden pakosta päättää olla kirjoittamatta pariin päivään - uudelleen aloittaminen tuntuu kertakaikkisen mahdottomalta, rutiini on rikki ja yhyy. Tänään olen lähinnä vain kitannut kahvia pipareiden kera toivoen, että kofeiini sekoittaisi pääni sen verran että saisin taas aikaan jotain. En minä luovuttamassa ole, älkää edes kuvitelko, vähän vain hapuilen.

Yhtäkaikki pidän nanon kanssa tappelemista edelleen erittäin hyödyllisenä asiana - tässä kaiken pohdiskelun ja turhuuksien kirjoittamisen lomassa olen kehittänyt mukaan yhden omasta mielestäni ihan pätevän sivujuonen sekä saanut sivuhenkilöihin vähän enemmän eloa. Ennen kirjoittamisen aloittamista minä luulin tuntevani heidät jo oikein hyvin, mutta osoittautui, etten sitten oikeasti tunnekaan.

"Anteeksi, mutta sattuisitko tietämään missä luokka numero viisi sijaitsee?"
Sillä tavoin me tapasimme ensimmäisen kerran. Minä olin juuri laskemassa geometriantehtäviä matematiikanluokan edessä, hirveällä kiireellä kuten aina. Sormenpääni olivat tummuneet lyijykynän vihkoon jättämistä jäljistä, hiussuortuvien valuessa epäjärjestyksessä kasvoille, silmien eteen. Minulla ei ollut aikaa pyyhkäistä niitä pois tieltä.
(kaikin puolin mahtava ja eeppinen lainaus nanostani)

(Kirjoitus)musiikkia: Flaming june, Mindcircus sekä Rush.

turha merkintä on turha (12258)

"hands like secrets are the hardest thing to keep from you"

Tänään oli hyvä kirjoituspäivä, ei pelkästään sanamäärältään vaan nyt peräti tuntui, että onpas kirjoittaminen taas niin kivaa. Viihdyin romukoneen ääressä yhtäjaksoisesti neljä tuntia, kuunnellen koko sen ajan Greg Laswellin Comes and Goes-kappaletta.

Kaiken kaikkiaan pidän nanon kirjoittamisessa siitä, miten se oikeasti pakottaa pohtimaan tarinaa silloinkin kun tulee kriisivaihe eikä ole aavistustakaan siitä, kuinka jatkaa eteenpäin. Normaalisti kirjoittamiseni on aina tökännyt siihen, sillä jotenkin minä aina oletan että ratkaisu ongelmaan löytyy itsestään. Ei se niin tapahdu, ja nyt marraskuun aikana on ollut hienoa tajuta se. Projekti on pyörinyt ajatuksissani viime päivät tiiviimmin kuin pitkään aikaan, ja se on ollut tietyllä tavallaan jo palkitsevaa.

(Ludovico Einaudin kappaleet ovat muuten hyvää kirjoitusmusiikkia, näin vinkkinä).

aprikooseja ja muuta jännää

6239 sanaa kasassa tällä hetkellä, eli siis rohkaisevasti aikataulussa - turha kuitenkaan onnitella, yli puolet tuosta on laadultaan kaatopaikkajätettä joka tulee katoamaan aika nopeasti editointivaiheessa.

Tähän mennessä eräässä sivuhenkilössä on ilmennyt aavistuksen psykopaattisia piirteitä (ei ollut kyllä tarkoitus), päähenkilö omistaa fiksaation villapaitoihin (tarkemmin sanoen sellaisiin jotka ovat miespäähenkilön päällä), kun taas miespäähenkilö pitää kuivatuista aprikooseista (tosi miehekästä, Krisu). Huoh. 

ääk

Minulla on glögiä sekä valmiiksi valittu palkinto mikäli selviydyn. Olen polttanut levyllisen inspiraatiomusiikkia ja sen lisäksi kännykässä ja mp3:sella on haikeita säveliä. Tänään aion tulostaa vielä pari inspiroivaa tekstiä. Eilinen kirjoitusharjoittelu romukoneella ei hirveästi kieltämättä rohkaissut, mutta kyllä minä jotenkin aion selvitä. Aloitan kirjoittamisen ensimmäisellä hyppytunnilla, ruotsin puhekurssin tunnin jälkeen.

tämänhetkinen maailmankuva luettelona (nanosta ja muusta)

• Kävin katsomassa tänään uusimman Studio Ghibli -elokuvan, Kätkijät. Tehkää te muutkin niin, oli aivan äärimmäisen kaunis ja nostalgiansävytteinen mestariteos joka nostatti melkeinkyyneleet silmiini jo heti leffan alussa koska se oli niin hieno. (ja musiikki!)
• Luen näin ennen marraskuuta Tyttö ja helmikorvakorua. Sen eleettömyys lumoaa joka kerta, kirjailijan taito kertoa loppujen lopuksi niin vähällä niin paljon. Ja ylipäätään tapa jolla päähenkilön ja Vermeerin välistä yhteisymmärrystä ja jännitettä kuvataan... Voi kunpa osaisin itsekin!
• Kuvainspiraatioita. Olen koonnut tuonne kuvia, jotka liittyvät vahvasti mielessäni tarinoihini (eli The Projektiin ja Merimieleen). Jos jotakuta kiinnostaa, niin käykää katsomassa.
• Olen nanowrimon sivuilla Okakettuna, saapi lisäillä kaveriksi jos tahtoo. Tällä hetkellä odotan nanoa odotuksensekaisen kauhun vallassa. Kaikenkaikkiaan pidän kuitenkin siitä ajatuksesta, että kohta pääsen kirjoittamaan, että minun on ihan pakko kirjoittaa eikä ole annettu muita vaihtoehtoja.

mulla on jääkaapissa valo ja ikkunalaudalla kukka (nano)

collecting names of the lovers that went wrong

Oli tarkoitus kirjoittaa Iljan kommenttiin liittyen siitä, miksei Surunsyöjät aiheuta romantiikkarintamalla minussa minkäänlaisia tuntemuksia, mutta taidan jättää asian puimisen toiseen kertaan. Tänään olen lukemisen ohessa miettinyt pää sauhuten nanoa ja sitä, että haluan sitten kuitenkin kirjoittaa The Projektia marraskuussa. Romukone on tähän osasyyllinen, se tekee minut aina niin nostalgiseksi sudensilmäisten miesten ja punatukkaisten tyttöjen suhteen (hakkaan paraikaa päätäni näppäimistöön koska tuo lause on niin korni, mutta olkoon).  

Olen valmistautunut urakkaan henkisesti etsimällä koneelta kaikki mahdolliset haikailubiisit kännykkään (mm. Maria Tayloria), aloittamalla glöginjuonnin tälle talvelle sekä toivomalla oikein, oikein kovasti lumisadetta. Viime vuonna näihin samoihin aikoihin maa peittyi jo valkeaan, miksei siis nyt?  Niin, ja haluaisin myös tulostella joitain nättejä kuvaotuksia inspiraatiota antamaan (esimerkkeinä tämä ja tämä).

Toisaalta tiedän kyllä, että The Projekti olisi nanona yhtä kuin itsemurha; se on muodostunut minulle liian tärkeäksi, en tahtoisi tuhota kaikkea liiallisella kiireellä. Mutta toisaalta, kuten niin monen muunkin tekstini tapauksessa, vaikuttaa siltä että ilman minkäänlaista aikarajaa en koskaan saa sitä kirjoitettua.  

(oi, joku on pistänyt nettiin Daughterin uuden EP:n kappaleiden sanat, taidan heittäytyä tämän johdosta oikein inspiroituneeksi. Niin ja kiitos uudelle lukijalle! ♥)

surunsyöjiä (ensivaikutelma)

 Sain tänään viimeinkin Veera Laitisen Surunsyöjät hyppysiini, ja olen lukenut sitä nyt puolen väliin asti. Aion tehdä ihan kunnollisen arvostelun sitten, kun olen lukenut koko kirjan, mutta tässä yhtäkaikki ensivaikutelmiani;

Prologin luettuani oli vajota epätoivoon, sillä se tuntui yksinkertaisesti aivan liian hyvin kirjoitetulta 14-vuotiaan tytön kynästä. En voinut olla vertailematta tekstiä kaiken aikaa omiin tekeleisiini sen ikäisenä, ja hävisin siinä kilvassa kyllä kirkkaasti - itse asiassa kuvailu tuntui huolitummalta kuin mitä omani on nykyäänkään. Tosiasia on, että Veera Laitinen kirjoittaa ikäisekseen aivan ällistyttävän hyvin, vaikkakin hänen tyylinsä on melko dramaattinen (ei sillä, itse olin samanikäisenä vielä miljoona kertaa dramaattisempi) ja toisinaan hän sortuu vähän turhankin seikkaperäiseen kuvailuun. Lisäksi miespuolisten hahmojen kuvailu on aikalailla tuttua muista saman genren kirjoista, mistä en henk. kohtaisesti ole kamalan innoissani;

"Hyvännäköiset ja samaan aikaan sekä pehmeät että kovat kasvot olivat teräväpiirteiset, ruskettuneet ja ennen kaikkea erittäin komeat. Terävä leuka, korkeahkot poskipäät, tuuheat kulmakarvat sekä aistikkaat ja täyteläiset huulet olivat kuin tummalla enkelillä. -- Käsivarsien vahvat lihakset erottuivat selkeästi", ja niin edelleen.  

Tarinankuljetus sekä hahmot eivät ainakaan vielä tässä vaiheessa ole yhtä vahvalla tolalla kuin kuvailu, mutta voi johtua siitäkin etten ole vielä lukenut kovinkaan paljoa. Päähenkilö on sirkeä ja äärimmäisen omapäinen tapaus, kera ruskeitten korkkiruuvikiharien sekä kalpean ihon  - saanette kiinni ideasta? Lisäksi hän toimii aina väliin ihan käsittämättömän irrationaalisesti.

Herra Hyvännäköisyyden ja sankarittaren suhteen kehittyminen ei ole tässä vaiheessa vielä aiheuttanut itselleni suurempia tunnekuohuja. Arvelisin kuitenkin, että genren ystävät saavat kirjasta melko paljon irti - vaikka kirjoittajan ikä tietyissä kömpelyyksissä paistaa tekstistä läpi, Surunsyöjät on vielä ainakin tässä vaiheessa uskollinen lajityyppinsä edustaja niin hyvässä kuin pahassakin.

(surunsyöjien johdosta olen tänään muuten viettänyt hyvin mielenkiintoisen iltapäivän lukemalla vanhoja tekstejäni. Itse asiassa en ollut aivan niin huono kuin ajattelin, vaikka minulla niitä tarinallisia kömpelyyksiä vasta olikin, puhumattakaan kielen yliampuvuudesta.... mutta minulla oli selvästi hauskaa kirjoittaessani.)

tietokoneen kuolema

Iloisia uutisia (no ei) - tietokoneeni päätti jo toisen kerran lyhyen ajan sisällä, ettei jaksa enää elää. Toisin sanoen näyttö meni eilen pimeäksi. Lukuisten päänsisäisten monologien jälkeen ("et sä voi tehdä mulle taas näin!!!") olen jotenkuten sinut asian kanssa, ja nyt pitää vähän pohtia miten tämä vaikuttaa nanoon.

Voin kirjoittaa nanoa joko veljen koneella tai omalla romukoneella. Kahdesta pahasta pitänee valita romukone, sillä ainakin se avautuu ajatustakin nopeammin eikä se kaikessa vanhanaikaisuudessaan omista mitään sellaista, mikä saisi minut harhautumaan pois kirjoittamisen äärestä (ellen sitten välttämättä tahdo pelata pikselimössöistä laskettelupeliä jossa pitää karata pakoon ilkeää lumihirviötä).Romukoneelta on tosin lähestulkoon mahdoton saada tekstejä enää muille koneille ja sitä kautta esimerkiksi nettiin, mutta se ei liene tässä tapauksessa suuri vahinko.

Jos tahdon ajatella positiivisesti, niin hienoa että kone päätti sammahtaa nyt eikä keskellä marraskuuta. Ja romukoneella olen aina ollut tuottoisimmillani - lähinnä koska silloin olin vielä nuori ja hölmö ja onnellinen riippumatta siitä mitä kirjoitin. Jospa sitä vain koettaisi ottaa samanlaisen huolettoman hölmön asenteen.
(aiheesta viidenteen, Lassi Valtosen levy on yllättävän hyvä. Esmes Pispala on kappaleena hieno)

rikkonainen merimieli (tarina vampyyreista jotka eivät kimalla)

"Sorry to disappoint you, but at last time I checked I was still a monster"

Tälläkin hetkellä pitäisi kai olla suunnittelemassa nanoa ja syystarinaa, mutta jostakin syystä Merimieli on noussut pienen taukoilun jälkeen takaisin pintaan epäinspiraatiuden syövereistä ja tekee kovasti itseään tykö. No, mikäpä siinä. Haluaisin kovasti kertoa tänne kyseisestä tarinasta, koska aiemmin olen puhunut siitä hyvin sirpaleisesti. Sitä paitsi, susitalven alkuperäinen tarkoitus oli nimenomaan toimia myös eräänlaisena muistivihkona, mitä tarinoiden suunnitteluun tulee. Toivottavasti kestätte.

alakuloisessa metsässä asuu sairas jumala. 

Merimieli on kertomus kahdesta siskoksesta, Unelmasta ja Lahjasta, jotka erään lapsuuden piiloleikin jäljiltä joutuvat kantamaan yhteistä salaisuutta - siskoksista nuorempi, Unelma eli Umi, joutuu tasaisin väliajoin hillittömän verenhimon valtaan. Umi on vampyyri, mutta ei silti häikäisevän  kaunis taikka täydellinen, ihmislajin yläpuolella - pikemminkin vampyrismi on sairaus, joka pikkuhiljaa romahduttaa niin henkisesti kuin fyysisestikin.

minulla oli kerran sisar, kultainen lapsi -
hän katosi minulta kaupungin tungoksessa

Vampyyrin mieli on sekoitus ihmistä ja eläintä, viettien ja tunteiden käydessä jatkuvaa kamppailua toisiaan vastaan.  Lopputulos on se, että Umi alkaa pikkuhiljaa menettää otettaan ns. tavallisesta elämästä ja siitä, mikä tekee meistä inhimillisiä - hän ikään kuin luopuu siitä ajatuksesta, että on ihminen, ja alkaa pitää itseään muusta maailmasta ulkopuolisena hirviönä.

Merimielen näkökulma on siskoksista vanhemman, Lahjan. Hän yrittää epätoivoisesti saada Umin pitämään kiinni inhimillisyyden rippeistään ja samalla suojella tätä kaikin mahdollisin keinoin sekä muulta maailmalta että itseltään. Suurimpia vaikeuksia Lahjalle tuottaa Umin kouluyhteisö ja sen mielipiteet, sillä pienellä yläasteella synkkää, välitunnit omissa oloissaan viettävää ja muiden mielestä outoa tyttöä hyljeksitään. Ei ole myöskään helppoa peitellä Umin vampyyrinluontoa, kun tämä itse ei enää tunnu lainkaan välittävän, paljastuuko hän vai ei.

Oi tätä sisarta...
Eikö meidän pitänyt kertoa satuja toinen toisillemme,
loputtomia satuja tuhannen vuoden aikana,
kunnes kerran sarastus saapuu --

meidän uusi sarastuksemme

Merimieli on pohjimmiltaan kertomus kahden sisaren välisestä vahvasta siteestä, verenperintönä saadusta rakkaudesta ja siitä kuinka se saa jaksamaan suurtakin epätoivoa.

Lause, jonka aion sisällyttää Merimieleen: "Silloin tajusin ensimmäistä kertaa, ettei ikuisuutta ole oikeasti olemassa."

(sitaatit ovat Edith Södergranin tuotantoa, ja pahoittelen tämän merkinnän mahdollista korniutta. Mutta no, Merimieli nyt on vähän korni)

silloin, nyt, ikuisesti (kirjojen julkaisuajankohtia)

 Omalta kohdaltani kaikki jännittävimmät kirjajulkaisut alkavat olla tältä vuodelta ohi - oikeastaan ainut kirja jota vielä todella odotan on Maggie Stiefvaterin ihmissusitrilogian päättävä Ikuisuus, jonka pitäisi ilmestyä marraskuun 15. päivä.   "Ikuisuus on ihmissusilegendaa raikkaasti hyödyntävän saagan päätösosa, joka virtaa kuulaana kohti putouksen lailla yllättävää loppua", runoilee esittelyteksti. 

Paranormaali romantiikka on tunnetusti nykyään tapetilla, mutta jos olisi valittava jokin kirja, jota kyseisestä genrestä suositella, se olisi omalla kohdallani tämä nimenomainen sarja. Minulla oli aluksi epäluuloni, mutta Stiefvater käsittelee aihetta jotenkin massasta poikkeavalla tavalla - vaikka trilogiassa päähenkilön rakkauden kohde ihmissusi onkin, tämä ei hahmona häviä hyvännäköisyyttä hehkuttavien adjektiivien tai pahapoika-imagon alle, vaan Sam on hellyyttävän haavoittuvainen ja jotenkin aito tapaus. Mainitsin myös joskus aiemmin siitä, että minua miellyttää sarjassa jotenkin erittäin epäamerikkalainen ote.

Täytyy myöntää, että viimeisen osan nimi aiheuttaa vähän epämiellyttäviä Aamunkoi-mielleyhtymiä, mutta olen luottavainen sen suhteen että Stiefvater tietää mitä tekee.

miehestä jota kissat rakastivat (nanowrimo)

just misguided ghosts

Illat pimenevät päivä päivältä nopeammin ja marraskuu on aina vain lähempänä. Siksi on ehkä aavistuksen lohdutonta, että kaikki omat nano-ideani ovat vielä enemmän tai vähemmän keskeneräisiä. Ongelma ei ole siinä, etteikö minulla olisi tarinaa kerrottavaksi - on kyllä, moniakin, itse asiassa pääni ei ole tukkoutunut näin monesta tarinaideasta pitkiin aikoihin.

Yksi ideoistani on jo pari vuotta vanha, vuoden 2009 nanoon alunperin suunniteltu. Pääni sisällä kutsun sitä nykyään Syystarinaksi, sillä kyseinen vuodenaika on siinä niin olennainen elementti vähä vähältä kylmenevine ilmoineen, sateineen ja oranssine lehtineen. Yksi avainsanoista on myös matka. Se kertoo valkoisiin villapuseroihin pukeutuvasta Venlasta, joka karkaa kotoaan ja päätyy majoittumaan itselleen tuntemattomassa kaupungissa sijaitsevaan kerrostaloon. Varsinaista juonta ei ole, Venla vain etsii kaupungista mielenrauhaa, kirjoittelee päivittäin kokemiaan onnellisia asioita muistivihkoon ja samalla tutustuu kerrostalossa asustavaan sekalaiseen seurakuntaan. Olennainen osa tarinaa on öisin kerrostalon lähistöllä vaelteleva mies, jota kissat rakastavat.

Olisi myös hienoa kirjoittaa susitarinaa. Ja Merimieli voisi olla hienoa saada joskus edes jonkinlaiseen alkuun... Suurin kompastuskivi on se tieto, etten ole lainkaan varma saanko yhtään noista venytettyä 50 000 sanaan - ainakaan siten että kokonaisuus on edes jossain määrin järkevä. Suoraan sanottuna ajatus siitä, että että joutuisin tekemään kaikkeni ja kirjoittamaan ihan päättömiä vain sanamäärän täyteen saamiseksi, pelottaa minua vähän. Syystarina on jo muodostunut minulle aika rakkaaksi, en haluaisi pilata sitä liialliselle hätiköinnillä (mutta toisaalta, tunnun tarvitsevan jonkin nanon kaltaisen projektin, että ylipäätään ryhdyn kirjoittamaan sitä).

Tiedän kyllä, että voisin alentaa  tavoitteitani, päätöshän on yksin minun, mutta toisaalta en haluaisi sitäkään. Haluan yrittää. Onneksi syyslomani alkaa nyt, ja on aikaa miettiä.   
(aion palata Syystarinaan vielä, kertomalla esimerkiksi musiikista joka minua inspiroi sitä miettiessä, tunnelmista joita aion tavoitella, hahmoista).

mielipiteitä otetaan vastaan.

Jostakin syystä täällä on käynyt viime päivät hirmuisesti väkeä (mikäli laskuriin vain on luottaminen). Tai joku yksittäinen immeinen on vieraillut susitalvessa ahkerasti. Suurin osa tuntuu löytäneen paikalle kirja-aiheisten merkintöjeni perusteella. Tämä on pistänyt minut miettimään tätä blogia ja sitä, mikä sen perimmäinen tarkoitus on - nykyäänhän merkinnät ovat vähän sekalaisia, ja niistä huomaa etten aina itsekään ole varma, mistä kaikesta tänne kuuluisi kirjoittaa. 

Nyt olen päätymäisilläni ratkaisuun, että teen tästä blogista puhtaasti kirjablogin, joka käsittelisi nimenomaan lukemiani kirjoja sekä kirjoihin liittyviä sivuilmiöitä (kuten nuo kirjatrailerit) jos vain näen sille tarvetta. Käytännössä siis yrittäisin tehdä lukemistani kirjoista ihan arvostelun tapaisia, vaikkakaan en voi aivan varmaksi tätä luvata - minä kun satun puhumaan kirjoista aika fiilispohjalta, jos vastaan tulee hyvä kirja niin hehkutan sitä vain päättömästi sen kummempia ajattelematta, ja se siitä.  Pyrkisin joka tapauksessa vähän jäsennellympiin kokonaisuuksiin tulevaisuudessa.
 
Alunperinhän tämä blogi oli vain ja ainoastaan tarkoitettu puimaan kirjoittamistani ja sitä inspiroivia asioita. Ne merkinnät täältä häipyisivät - sen sijaan tekisin uuden kirjoittamisblogin, joka tyyliltään olisi varmaan aika samanlainen kuin tämän blogin alkupään merkinnät. Inspiroivia kuvia, inspiroivaa musiikkia, höpötystä hahmoista ja muusta. Sellaista vähän vapaamuotoisempaa, jotain oman elämän muminoitakin sinne sekaan varmaan tulisi.

Toivon, että tämä ratkaisu omalta osaltaan tekisi tästä blogista selkeämmän ja, uskallanko sanoa jotain näin latteaa, viihdyttävämmän. Mielipiteitä otetaan vastaan.  

ollaan kuin oltaisiin hahmoja kirjatrailereista

(kumartakaa viisaalle otsikolle). Kuten olen maininnut useaan otteeseen, tyttöpäähenkilöillä varusetut dystopia-trilogiat ovat nyt suosiossa, ja niitä myös suomennetaan varsin kiivaaseen tahtiin. Yksi tämänvuotinen sellainen on esimerkiksi Ally Condien Tarkoitettu, josta itse pidin melko lailla - siitäkin huolimatta että koko ensimmäinen kirja tuntui olevan lähinnä vasta alkusoittoa sille, mitä on vielä luvassa. Trilogian toinen osa, Crossed, ilmestyy Ameriikoissa tässä parin viikon päästä, ja nyt siitä on julkaistu ns, "kirjatraileri", jonka voi katsoa täältä (huom! spoilaa Tarkoitettua, joten älä katso jos et ole lukenut sitä).

Ainahan kirjoihin perustuvia fanitrailereita on tehty, mutta viralliset trailerit ovat jotain uutta, ja niitä on etenkin nuortenkirjojen keskuudessa erittäin paljon - oman trailerinsa ovat saaneet muunmuassa Kuin viimeistä päivää, Jos vielä jään, sekä Jenny Downhamin uusi kirja You Against Me.  (sekä moni muu)

Kerrottakoon, että minä rakastan elokuvatrailereiden katsomista, mutta kirjoista tehtyihin trailereihin suhtaudun  lievästi epäillen - jotenkin se tuntuu ylimääräiseltä elementiltä, varsinkin kun kirjat ovat nimenomaan tarkoitettu luettavaksi, ei katsottavaksi. Tällöin etenkin tuollaiset Crossedin kaltaiset näytellyt trailerit ovat aika meh - varsinkin kun lopputulos on pahimmillaan kamalan ylidramatisoitu (sitä paitsi nuo näyttelijät ovat liian vanhoja rooleihinsa ja muuta tällaista mutinaa). Ei kai niistä haittaakaan ole, mutta kuinka moni loppujen lopuksi valitsee kirjan tuollaisen trailerin perusteella?

Olisi mukava kuulla myös muiden mielipiteitä asiasta.
PeeÄss; Pistin tilaukseen Veera Laitisen Surunsyöjät, joten siitä on todennäköisesti tulossa arvostelua lähitulevaisuudessa. Jos adlibris vain lähettäisi sen joskus.
PeeÄss part2; Ai, sähköpostini kertoi että se onkin lähetetty tänään. Jei.

"rehellisesti sanottuna en ole kovin anteeksiantavaista tyyppiä"

Tulevaa merkintää varten (ja siksi koska kirjastosta ei löytynyt hyviä kirjoja) päädyin lukemaan uudelleen Nälkäpelin. Jostakin syystä olen siihen taas ihan addiktoitunut, vaikka suurin piirtein muistankin mitä kaikkea tulee tapahtumaan. Odotan elokuvaakin innolla - olen täysin vakuuttunut, että siitä tulee hyvä.

Nälkäpelin myötä tuli myös hinku heittää kaikki omat ihmissudemössötekstit taka-alalle ja alkaa kirjoittaa jotain toimintapainoitteista. Vahvoja päähenkilöitä! Verenvuodatusta! Toimintaa! Vielä vähän lisää verenvuodatusta! (huomautettakoon muuten, että minun kirjoittajanurani lähti käyntiin netissä toimineista Hopeanuoli-roolipeleistä, joissa väkivalta oli kaiken aa ja oo). 

(joo, kyllä mää teen jonkun laadukkaankin merkinnän joskus)

kuka keksi suden?

 Huomenna tulee kuluneeksi vuosi tämän blogin perustamisesta. Hämmentävän pitkään pysynyt pystyssä. Lukijoita on ehtinyt ilmestyä paljon, kiitos ihan  kaikille jotka ovat päättäneet seurata tätä. Toivottavasti Sudet eivät nuku talviunta on edes jossain määrin odotustenne arvoinen.

Olen viettänyt tässä enemmän tai vähemmän hiljaiseloa. Kirjoja olen lukenut jonkin verran, mutten ole saanut aikaiseksi kertoa niistä mitään (tarkoitus oli tehdä merkintä jossa esittelen mielipiteeni muutamasta kirjasta lyhyesti, mutten uskalla luvata että saan sen oikeasti valmiiksi joskus). 

Kirjoittaminen on the ongelmallisuus näin vaihteeksi ja antaitsee siis luonnollisesti oman kappaleensa. Olen koettanut saada aikaan jotain, mutta itsekritiikki ja epäilys ovat niin valtavia, ettei mistään oikeastaan tule mitään. Lupasi itselleni, että osallistun tänä vuonna nanoon,  mutta kovasti kyseenalaistan mitä siitäkin tulee.

Nojoo. Tulevaisuudessa pyrin tekemään taas vähän laadukkaampia merkintöjä (ei sillä että ne koskaan olisivat olleet sellaisia, heh). Tytöille tarkoitettujen dystopia-trilogioiden suosiosta, muun muassa - ensi vuonna ilmestyy jälleen yksi sellainen, nähkääs. Niin ja esittelen oman nanoideani tässä joskus kohta.


(otsikko on googlehaku, jolla on tähän blogiin löydetty. En oikein ymmärrä, mikä kysymykseen tarkoitus loppujen lopuksi on, mutta minusta se on kovin hieno jotenkin)

valoa valoa valoa

 "Valoa valoa valoa. Siinä kaikki mitä tuli mieleeni kun näin Mimin ensimmäisen kerran rannassa. Hän seisoi selkä minuun päin. Paskainen pukukoppi nojasi häntä vasten. Hän ei katsonut järvelle unelmoivasti vaan vittuuntuneena. Niin kuin hän ei olisi odottanut minua yhtään. Tuuli pullisti hänen takkiaan selästä. Ei mikään purje. Ei niin että hän olisi ollut lähdössä lentoon. 
  Kunnes hän kääntyi ja näin hänen silmänsä. 
  Palava suru.
  Joka kohdistettiin minuun.
  Pohjaton suru jonka olin aiemmin osannut vain kuvitella. 
 Vai osasinko? Minulla oli aina ollut pohja. Seinät ja katto. Äiti ja isä ja isoveli ja kissa."

(Vilja-Tuulia Huotarinen - Valoa valoa valoa)

Tätä luen juuri nyt. Vilja-Tuulia Huotarinen on minulle aiemmin tuttu Silja-kirjoistaan, jotka ovat melko viihdyttäviä mutta aavistuksen hajuttomia ja yllätyksettömiä nuortenkirjoja tytöille. Valoa valoa valoa on jotain aivan muuta. Se on rakeenteeltaan melkein haastava, tajunnanvirtamainen, kertoja puhuttelee lukijaa melkein joka luvussa ("hyvät lukijat!") ja kyseenalaistaa kerronnallisia itseensäselvyyksiä. Ennen kaikkea se on voimakas, intiimi kuvaus kahden tytön välisestä rakkaudesta. Hieno.

sudenmieli/ihmismieli

(nojoo, tämä merkintä on myös Yksityisyyskohdissa mutta halusin sen tännekin koska se liittyy kirjoittamiseen. Vähän.)
Näin aamyöllä unta metsässä juoksevista susista jotka olivat oikeasti ihmisiä. Se oli niitä sellaisia kauniita unia joita tahtoo miettiä vielä herättyäänkin (alitajuntani olikin sen velkaa, sillä edeltävänä yönä minua piinasi kertakaikkisen karmea painajainen).

Oli tyttö jota kutsuttiin Mustikaksi sekä poika, jolla oli päällään bändipaita ja nenässä lävistys. Niinpä niin, alitajuntani ei ole kaikista omaperäisin mutta tahdon silti tietää heistä lisää, senkin uhalla että kaikenmaailman väristykset on jo keksitty. Kirjoitin siis kohtauksen sudesta metsässä, plus kohtauksen kyseisestä sudesta jälleen ihmisenä...

(ketkä kaikki aikovat muuten nanoilla tänä vuona? Minä haluaisin kovasti, mutta olen niin kovin aikaansaamaton että epäilen onnistumistani suuresti... )

syyskirjoja

Kirjoitukset ovat tältä syksyltä ohi, joten seikkailin hyvällä omallatunnolla adlibriksen ihmemaassa - ja tällainen tuli vastaan.

You Against Me - Jenny Downham

"The story revolves around Mikey and Ellie who meet and fall in love under horrendous circumstances. Mikey's sister claims a boy assaulted her and Ellie's brother is charged with the offence and therefore their two lives are thrown together.

It's a book mostly about love and loyalty, what choices you have to make to protect and support those who mean the most to you."

Kyseessä on siis suuresti kiitosta herättäneen Ennen kuin kuolen- kirjan tekijän uusin teos. Ennen kuin kuolen on yksi kauneimmista ja surullisimmista nuortenkirjoista, joita on koskaan kirjoitettu, joten odotukseni ovat korkealla tuon You Against Me:n suhteen. Toivottavasti se aiotaan jossain vaiheessa suomentaa (olisin muuten lainannut tänään Ennen kuin kuolen kirjastosta, mutta joku mokoma oli ehtinyt lainata sen vaikka vielä eilen kirja nökötti kiltisti omalla paikallaan Pöh).

Adlibriksestä tuli tilattua myös kirjoja; joskus aiemmin mainitsemani Wintergirls sekä suuresti odottamani Delirium. Perjantainahan ilmestyy myös Surunsyöjät, lähtekääpä sitä kirjakaupoista metsästämään (itselläni kun siihen ei ole mahdollisuuksia. Enkä sitä kumminkaan ole itselleni ostamassa. Silleen).

2. Kirja, jonka olet lukenut useammin kuin kolmesti?

Sellaisia kirjoja on loppujen lopuksi hirveän monta - minulle kirjan hyvyys määräytyy siitä, pystyykö sen maailmaan unohtumaan toisen tai kolmannen kerran. Parhaat ovat sellaisia, joiden pariin on pakko päästä aina tietyin väliajoin, riippumatta siitä, onko kirjan lukenut jo neljästi tai viidesti. Esimerkiksi Diana Wynne Jonesin Tuli ja Myrkkykatko on kirja, jonka luen suurin piirtein kerran vuodessa. Toinen samanlainen on Tuija Lehtisen Vaniljasyndrooma, joka tulee käytyä uudestaan läpi aina näin syksyisin.

Muita luetellakseni; Liikkuva linna, Lauran laulu, Tyttö ja helmikorvakoru, Lukossa

(minulla on muuten uusi turhuusblogi, jos kiinnostaa niin käykää täällä)

surunsyöjistä part 2

En voinut olla huomaamatta, että blogiini on viime aikoina löydetty googlettamalla Surunsyöjät - näemmä kyseinen kirja kiinnostaa muitakin kuin minua. Kirjaan on nyt mahdollista tutustua etukäteen pienen lukunäytteen muodossa, jonka voi lukea täältä. Tässä vielä oma poimintani muu tekstin joukosta;

"Järkytyksestä sekaisin olevassa päässäni alkoi pikkuhiljaa muodostua yksi selkeä ja vahvasti sykkivä ajatus: Victorilla ei ollut kaikki kunnossa. Enkä nyt tarkoita, että olisin jotenkin huolissani hänen terveydestään; minä pelkäsin häntä. Hänellä oli jokin sellainen elämää suurempi salaisuus, jota hän ei halunnut kertoa minulle – tosin en minäkään sitä erityisemmin halunnut tietää. Victor oli jättänyt kertomatta jotain sellaista, jota kukaan muukaan ei tiennyt. Hänen salaisuutensa selittäisi mahdollisesti myös sen, miksi hän oli niin jumalattoman tutun näköinen. Aivan varmasti. Victor tiesi menneisyydestäni jotain, mitä minä en tiennyt."

Lyhyehkön pätkän perusteella on vaikea ruveta arvioimaan, millainen kokonaisuus on, mutta ainakaan minun mielestäni tuo ei eronnut muusta nuorille tarkoitetusta paranormaalia romantiikkaa käsittelevästä kirjallisuudesta sen enempää hyvässä kuin pahassakaan.
(ja köhköh, luimistellen on mutistava tähän, että kyllä Laitinen kirjoittaa paljon paremmin kuin minä ollessani 14vee.)

1. Paras kirja, jonka luit viime vuonna?

Stieg Larssonin  Millenium-trilogia nyt ainakin; minä en käytännössä katsoen lue ikinä dekkareita, mitä nyt joskus kesällä kun muuta ei löydy. Hype Milleniumin ympärillä kasvoi kuitenkin jossain vaiheessa niin kertakaikkisen valtavaksi, että kiinnostuin väkisinkin. Kun maikkari sitten mainosti esittävänsä elokuvafilmatisoinnit joulun alla, sain siitä lopultakin syyn lukea kirjat ennen leffojen katsomista.
  
Aluksi en ollut mitenkään kamalan vakuuttunut - minulle kirjoissa tärkeää on nimenomaan kieli, ja sillä saralla Larsson häviää kirkkaasti esimerkiksi Åke Edwardsonille, jonka dekkareita lukee jo kuvailun takia. Tarinan loppupuoli koukutti kyllä kohtuullisesti, mutta kaiken kaikkiaan minulle jäi silti vähän hämmentynyt olo - tätäkö ne kaikki tosiaan hehkuttava?

Tyttö joka leikki tulella-kirjan aikana minä sitten tunnuin todella tajuavan koko homman idean, ensimmäisessä osassa väläytellyt yhteiskunnalliset elementitkin alkoivat hahmottua aivan uudella tavalla. Loppujen lopuksi luin kirjan melkein yhdeltä istumalta, valvoen niin kauan etteivät silmät enää pysyneet riveillä. Heti seuraavan päivänä kävin ostamassa Ärrältä trilogian viimeisen osan pokkarina, kun en millään malttanut odottaa että kirjaston opus on sitten joskus miljoonan vuoden päästä lainattavissa. Pilvilinna joka romahti kuluikin sitten samalla tavalla kuumeisesti lukien kuin Tyttö joka leikki tulella. Toisin sanoen, jos haluaa tutustua ruotsalaisiin yhteiskunnallisiin rikosromaaneihin, tuosta on ihan hyvä aloittaa. En usko, että kyseinen trilogia välttämättä kestäisi useampaa lukukertaa, mutta yhtäkaikki kyseessä oli mielenkiintoinen ja hieno lukukokemus.

Muita hyviä viimevuotisia löytöjä; Marian Keyesin Hurmaava mies (monen lukukerran kestävää hömppää, joka ei kyllä loppujen lopuksi edes ole hömppää - Keyes käsittelee  hyvinkin rankkoja aiheita, kuten alkoholismia ja naisten kokemaa perheväkivaltaa huumorin keinoin, kaihtamatta kutsua asioita niiden oikeilla nimillä. Naisten asemaakin Keyes kritisoi, ainakin minun näkökulmastani huomattavasti tehokkaammin kuin jokin äärifeministinen teos. Naurattaa ja itkettää), Tove Janssonin Muumikirjat (luin viimeinkin ensimmäiset Muumini ystäväni suosituksesta, ja olin suorastaan järkyttynyt - miksei kukaan ollut kertonut, että muumit ovat niin hyviä? Jansson käyttää kieltä ihanasti - kiitos kuuluu osaksi myös suomentajalle - ja tarinat jättävät hyvän mielen).

Muitakin hyviä on viime vuodelle sattunut vastaan, mutta niistä lisää myöhemmin. : )

Yksityisyyskohtia ja muuta

It's like the way I have to write down almost everything I see

(älykkäiden otsikkojen sarja senkun jatkuu vaan) Tuo eilinen "15-vuotiaana kirjailijaksi" -tieto järkytti minua sen verran, että asia vaati jonkin verran prosessointia; itsellänikin kun oli samanikäisenä  kämäinen kirjaprojekti tai pari samanlaisella paranormaali romantiikka -idealla, Houkutuksen innoittamana luonnollisesti. Jotenkin vanha olo; ei siitä nyt niin kauan tunnu olevan, kun kirjoitin romukoneella kertakaikkisen innoissani vinosti hymyilevistä aavepojista jolla oli verenpunaiset hiukset ja mitähän muuta - ai niin, tungin silloin susiviittauksia joka paikkaan ihan niin kuin nykyäänkin. Voi tätä nostalgiaa.

En sitten menekään kirjoittajakurssille, sillä tosielämä puhkoi aika tehokkaasti kaikki ruusuiset kuvitelmani ja nyt taidan keskittyä vain yo-kirjoituksiin. Edellämainitun takia ei ole ollut oikein aikaa sen enempää kirjoittaa kuin lukeakaan, mitä nyt joitain psykologiaan liittyviä teoksia olen koettanut kirjastosta hakea. Tällä hetkellä sängyllä odottaa Toinen maailma jonka tunnen - autistin tarina. Todella mielenkiintoinen teos kaikin puolin, mikäli aihe hiukkaakaan kiinnostaa niin suosittelen.

Mitäs tässä muuta, ei kai ihmeellisiä. Olen kuunnellut liikaa musiikkia ja nauttinut syyssateista. Sain ajokortinkin, onnitteluja otetaan vastaan.

surunsyöjistä

(otsikkoni ovat olleet viime aikoina aika sukasta, pahoittelemme) Löysin tänään netin ihmemaasta (tarkemmin sanoen Risingshadow'n sivuilta) jotain jännää; tiedon ensimmäisestä suomalaisesta kirjasta, joka ottaa osaa viimeaikaiseen paranormaali romantiikka-trendiin. Kyseessä on esikoiskirjailija Veera Laitisen teos Surunsyöjät, joka ilmestyy tässä kuussa. Takakansitekstiä;

"Hope McKaya rakastuu pienen kotikaupunkinsa uuteen, arvoitukselliseen tulokkaaseen. Samalla Hopen mystinen ja kuoleman sävyttämä menneisyys herää henkiin. Hän saa käsiinsä ikivanhan paperinpalan, joka ei pala tulessakaan, vaan johdattaa päähenkilön tuskallisten salaisuuksien jäljille. Hänen elämänsä muuttuu, sitä alkaa hallita fantasiamaailman lait."

Olenkin mielenkiinnolla odotellut, milloin suomalaisten kirjoittamaa Houkutuksen ja muiden jalanjäljissä kulkevaa maagista realismia alkaa kulkeutua julkaistavaksi asti. Surunsyöjissä oma huomioni kiinnittyi ennen kaikkea siihen, ettei miljöö hahmoineen näytä olevan suomalainen, enkä oikein tiedä mitä asiasta olla. Olisi ollut ihan mielenkiintoista nähdä, miten edellä mainitun kaltaiset juonikuviot toimisivat suomalaisessa ympäristössä. Toisekseen, aika perinteisillä juonikuvioilla ainakin takakannen perusteella mennään.

Kirja kiinnosti minua sen verran, että googletin vähän, ja törmäsin tietoon jonka mukaan kirjailija on syntynyt vuonna 1997. Öö, eli kuinka vanha hän nyt siis on...? 14? 15? Yääh, taidan kuolla täällä paraikaa kateuteeni ja voihan vääryys. Kirjan kustantajana toimii Ivan Rotta & Co, täysin uusi tuttavuus minulle. Aion tuon joka tapauksessa jostakin hankkia käsiini ja lukea.

Kirjailijan haastattelun voi lukea täältä.(ja ps, kohta ilmestyy myös Delirum!)

Yösitaatti

I was fine with nothing
I was fine in a dream
Did nobody tell you
You can’t wake a girl who pretends to sleep

You can’t wake a girl
Who pretends to sleep
Over and over
Cutting at scars
You need the darkness
If you wanna see stars

(Gemma Hayes - Ruin)

taskut täynnä kiviä

Kirjoittaminen, lukeminen ja elämä noin yleensä ottaen pieninä yksityiskohtina:

• Tänään kävin ensimmäistä kertaa elämässäni yksin elokuvissa. Kyseessä oli Midnight in Paris ja se oli ihan kiva, ei mikään elämää suurempi mutta lopussa hymyilytti leveästi kumminkin. Tavallaan tunnistin päähenkilön menneiden aikojen kaipuusta myös itseni, liian usein huomaan miettiväni että ehkä menneisyydessä olisi parempi.
• Katsoin viime viikolla Geishan muistelmat ja luin sen myös kirjana. Yksityiskohtia oli niin paljon ja tarkasti selostettuna, että välillä luulin nääntyväni, mutta siitä huolimatta huomasin tarttuvani kyseiseen kirjanjärkäleeseen aina kun vain mahdollista. Häveten myönnän pitäväni elokuvasta enemmän, loppujen lopuksi, mutta geishakulttuuri oli kamalan kiinnostavaa luettavaa ja taidan tutustua aiheeseen myös jonkin tietokirjan muodossa (tiesittekö muuten, että japanilaiselle miehelle naisen niska on samassa asemassa kuin länsimaalaiselle miehelle naisen sääret?)
•  Anttilassa näin tänään sievän ruskean muistikirjan joka yritti saattaa minua kiusaukseen, osta osta osta se sanoi kun selailin tyhjiä sivuja, osta minut niin saat aikaan kaikkea kaunista. No, en ostanut. 
• Olen kuunnellut Florence and the Machinen What The Water Gave Me-kappaletta ja miettinyt taas Tulvaa. Muutenkin inspiroi, mutten oikein tiedä...

hänen hiuksissaan on tulimeri

”Ala jo tulla, Pihla!”

Saaga nauraa niin että on kompastua; punaiset hiukset heilahtavat kasvojen peitoksi räsähtelevänä tulihiilloksena. Minun hiukseni ovat lyhyet, syksyisten pihlajanlehtien väriset, tuuli ei voi niihin tarttua. Loikin Saagan perässä ja yritän olla yhtä keveän huoleton kuin hän, vaikka oikeasti minua pelottaa jokaisella uudella sydämenlyönnillä yhä enemmän. Kaupunki on kaukana alhaalla ja kalpeansininen taivas entistä lähempänä, kykenen erottamaan tarkasti valkoisten pilvien ääriviivat. Raskaasti hengittävä kauhu saa minut kompuroimaan, Saaga edelläni tekee pieniä huolettomia piruetteja. Auringonvalo on täällä erilaista, näen ensi kertaa, että hänen hiuksissaan on tulihiilloksen lisäksi myös käheäntummaa savua.

Loppujen lopuksi me olemme toisillemme täysin vieraita, lähestulkoon tuntemattomia. Minä tapasin hänet kolme päivää sitten puistossa syöttämässä puluja. Kolme päivää, joiden aikana olemme juosseet loputtomasti paikasta toiseen ja käyneet ainoastaan nopeita ohikiitäviä keskusteluja. Meitä yhdistävät asiat ovat vain ohuita lankoja sormiemme ympärille kiedottuina, yksikin väärä liike niin säikeet katkeavat.

Minä tiedän Saagasta sen mitä hän rakastaa, hän minusta sen mitä pelkään.

Minä pelkään korkeita paikkoja, muun muassa. Ja silti me olemme täällä, kerrostalon katolla, kuuntelemassa tuulta ja alhaalla pauhaavaa maailmaa. Saaga rakastaa korkeita paikkoja. Hän kertoi minulle, että jo lapsena hänestä oli hauskaa kiipeillä kotinsa lähellä olevassa pihlajapuussa (se ei ollut mikä tahansa pihlaja, Saaga sanoi, vaan ainakin sata vuotta vanha ja iso kuin tammi. Pihlajapuiden kuningatar).

Pihlajapuu ei enää riitä Saagalle. Hän tahtoo korkealle, korkeammalle, niin tavoittamattoman ylös että sieltä putoaminen merkitsee varmaa kuolemaa. Ei Saaga pudota aio, hänelle riittää yksin se, että lankeamisen mahdollisuus on olemassa. Niin ainakin toivon.

Saagan pitkät kiharat hiukset ovat liekkimeri, joka rätisee tuulessa ja melkein polttaa hengittämäni huurun poroksi. Hän nauraa jälleen, vapautuneesti, ja levittää kätensä hoikiksi siiviksi. Kuka tahansa muu näyttäisi sillä tavalla naurettavalta, mutta ei hän, ei ikinä. Saaga kikattaa riemuaan tuuleen ja kääntyy sitten katsomaan minua olkansa yli. Siipi muuttuu kädeksi, jonka hän ojentaa minua kohti.

”Tule, Pihla. Täältä on parhaat näkymät.”

Minä olen häntä muutaman askeleen jäljessä. Nielaisen, sininen taivas ja talojen katot vihlovat silmissä, mutta kuron silti minut ja Saagan erottavan välimatkan umpeen. Hänen sormensa tuntuvat omiani vasten kylmänkalpeilta, vaikka hiukset ovatkin niin täynnä polttavaa tulta.

Alhaalla melko kaukana kiirehtivien ihmisten levoton meri ja suurkaupungin päättymätön melu, joka kantautuu tänne ylös vaimeana kuin kaiku. Tuuli huuhtoutuu viileänä kasvoja vasten, maisema alapuolellani salpaa hengen ja saa otteeni Saagan kädestä tiukentumaan. En tiedä, mitä tunnen. Onko se kauhua riemua pelkoa surua onnea tai kaikkea yhtä aikaa vai ei sittenkään yhtään mitään. Jos hiukseni olisivat hiukkaakaan pidemmät, suortuvat sekoittuisivat nyt Saagan hiuksiin.

Saaga oli meistä se, joka aloitti keskustelun silloin ensimmäisen kerran. Muistan, kuinka pulut lehahtivat säikähtäneesti ilmaan hänen harppoessaan nopeasti puiston poikki, jotten ehtisi karata. ”Sinulla on kivannäköiset hiukset”, hän sanoi saadessaan minut kiinni, ja hymyili. Hän sanoi minun lyhyeksi kynitystä tukastani niin, vaikka hänen omansa loisti kiharaisena hiilloskruununa kehystäen kasvoja. Ennen kuin huomasinkaan, istuimme juomassa halpaa maitokahvia puistonpenkillä ja Saaga kertoi minulle halustaan päästä korkeammalle kuin kukaan. Seuraavassa hetkessä jo juoksimme hiljaisia katuja pitkin, Saaga riehakkaana ja täynnä elämää, minä kömpelösti perässä.

Silloin ihmettelin, miksi ihmeessä minä seuraan tuota omituista tulimerihiuksista tyttöä, joka oli kuin kliseinen henkilöhahmo kauniisti kirjoitetusta tarinasta. En tiedä vastausta vieläkään, ja silti minä olen täällä, hengitän viileää kirpeänsinistä ilmaa, joka on niin kaukana autoista etteivät pakokaasut ylety tahraamaan keuhkoja.

Katselen Saagaa hänen hymyillessään, käsi minun kädessäni, kuin se olisi unohtunut siihen. Naurahdukseni on pelkkää huurua, yksi hätäinen hengähdys, jonka aikana minä en pelkää putoamista lainkaan. Silkkilangat sormiemme ympärillä, tunnen kuinka hauraasti ne ovat kietoutuneet yhteen, tuuli voisi repiä punaiset säikeet riekaleiksi milloin tahansa ja viedä mukanaan, mutta silti kaikki pysyy kasassa vielä hetken verran.

Sillä Saaga on meistä se joka ei anna minun pudota.
~ ~
Tämä on melko vanha novelli/tarinakyhäelmä, melkein vuoden takainen itse asiassa. Kirjoitin tämän eräänä lauantai-iltana parissa tunnissa luettuani ensin Edith Södergrania. En suunnitellut mitään, kirjoitin vain, ja se oli hauskaa. Lopputulos on tavanomainen ja täynnä mukakauniita asioita ainoastaan niiden itsensä vuoksi vailla kunnollista omaperäisyyttä, mutta silti.

konkreettisia

Kirjoittamiseni suhteen tapahtuu viimeinkin konkreettisia asioita - aion nimittäin osallistua kirjoittajakurssille.

"Luovaa kirjoittamista, tekstien analysointia ja kritisointia, kielenhuoltoa, teoriaa, kirjallisuusesimerkkejä ja tekstien hiomista julkaisuvalmiiksi. Kurssi sopii aloitteleville ja jo pitempään kirjoittaneille."

Kyseessä on minulle suuri kynnys ylitettäväksi, eikä vähiten sen vuoksi että kurssi on toisella paikkakunnalla, tarkemmin sanoen tunnin ajomatkan päässä. Järjestelyjä pitää tehdä jonkin verran, ja ajokortin saaminen tässä joskus on koko homman onnistumisen edelletys, mutta... minä ilmoittauduin jo. Aion todella mennä sinne.

Ensimmäinen kerta on 5.päivä syyskuuta, aina maanantaisin. Minua jännittää ja pelottaa ja epäilyttää koko touhu, mutta noin pääasiassa olen innoissani. Tällaisia kokemuksia minä juuri nyt tahdon.

(toivottavasti sinne ylipäätään tulee vaadittava määrä osanottajia, minun tuurillani ei kumminkaan)  

odotan inspiraatiomyrskyjä

and all the cigarettes that I have never smoked

 "Hänellä oli niin paljon kirjoitettavaa, niin monta tarinaa kerrottavana. Hänen tarvitsi vain löytää oikea purkautumistie, ja kiihkeät ajatukset ja ideat pursuisivat ulos kuin laava, joka tiivistyisi sellaiseksi henkevien teosten virraksi, jonka kaltaisia maailma ei ollut koskaan nähnyt. 
--
Mutta niin ei koskaan käynyt. Sumire kirjoitti muutamia kirjoja, joissa oli alku. Ja toisia joissa oli loppu. Mutta ei koskaan sellaisia, joissa olisi ollut sekä alku että loppu."
(Haruki Murakami - Sputnik -rakastettuni)

Tuo lainaus kertoo jotain olennaista omasta tilanteestani. Kirjoitustyylilläni on tällä haavaa identiteettikriisi eikä mikään muutenkaan suju. Minä kyllä tiedän mitä tahtoisin kirjoittaa, mutte en vain millään saa kokonaisuutta toimivaksi.  Ongelmallista on myös se, etten ole varma miten kirjoittaisin (siitä identiteettikriisi). Viime aikoina lauseeni ovat olleet aika yksinkertaisia, pelkistettyjä melkein, mikä voisi olla toimivaa jos oikeasti osaisin kirjoittaa sellaisella tavalla.

Ikuisuusprojektini päähenkilöllä on punertavat hiukset. Nykyisin olen sitä mieltä, että kyseinen hiusväri sopii hänelle äärimmäisen huonosti, mutten osaa asiaa muuttakaan enää.

Yhtäkaikki, tänään ehdin käydä pitkästä aikaa kirjastossa (lainasin tuon Sputnikin ja jonkin nuorille tytöille tarkoitetun muodikkaan fantasiahötön joka on tähän mennessä ollut aika hauska), ja noin muutenkin suhtaudun syksyyn toiveikkaasti. Syksyisin olen aina inspiroitunut, löydän sanoja helpommin.

ilmoitusluontoista asiaa (stalkkerit hoi!)

 

Ihan vain siltä varalta, että jossakin on ihminen joka ihan välttämättä haluaa tietää kaiken mahdollisen elämästäni (saahan sitä toivoa, eikö?):  vastedes jotain pientä elämästäni kertovat tarinat löytyvät Sanomaton matkalla luokseni-nimisestä paikasta. Toisin sanoen, siellä jaarittelen kaikesta elämässäni tapahtuvasta, kun taas Susitalvea yritän viedä entistä enemmän kirja/kirjoittamisblogin suuntaan. Nykyisin kun merkinnät ovat olleet teemoiltaan vähän häilyviä. Saa nähdä toimiiko tämä järjestely nyt lainkaan,  mutta yritän edes. Tarkoitus olisi, että täällä julkaistut kirjoitukset olisivat nykyistä paremmin jäsenneltyjä ja mietittyjä, joskin sekaan tulee myös tajunnanvirtamaisia selostuksia tarinoideni tilasta.

junamatkoja

souls at all

 Tuon elokuvan kohtaukset pyörivät päässäni (varsinkin se eräs huuto pimeässä johon kiteytyy koko elämän huutava epäoikeudenmukaisuus ja julmuus) ja kuuntelen paraikaa samaista soundtrackia, joten sallinette että kerron vielä kerran kuinka tavattoman kaunis tuo minusta on. Jotenkin vain.

Kello on kohta puoli yksitoista ja täällä on vielä aika valoisaa vaikka siellä toisaalla ei ollut. Tänä viikonloppuna opin pitämään muunmuassa junamatkoista, vaikka yhdessä vaiheessa tuli paniikki ja luulin menneeni sittenkin väärään junaan, eikä konduktööri vain muistanut mainita minulle asiasta. Niin ja opin ehkä tekemään taikatempun. Ehkä (veljeni on muuten maailman epäkiitollisin olento, ostin jotain upeetakallista vaniljakahvia tuliaisiksi ja sen ensimmäinen kommentti on että haisee pahalta.)

Tämän viikonlopun jäljiltä tuli olo että pakko kirjoittaa (hyvällä tavalla), pakko pakko pakko, ensi kerralla en mene tyhjin käsin vaan minullakin on jotain valmista mukanani. Siihen pyrin, aion. Sitä paitsi tarvitsen juuri kirjoittamisen kaltaista pakoa todellisuudesta nyt, kertakaikkiaan.  

päässä soi kaunis musiikki

Olen ihan varmasti unohtanut jotain olennaista laukkuja pakatessa, mutta noo. Huomenna aluksi Kajaaniin, siellä käyn hakemassa paikallisesta kirjastosta matkalle jonkun sellaisen kirjan jota meidän kirjastossa ei ikinä kuuna päivänä ole.
(veli varmaan arvostaa kun sen koneelle on jostakin ilmestynyt hirmu määrä kuvia ja musiikkia)

mieleni lukituista ovista

what if

 Olen tällä hetkellä maanpaossa veljen koneella, koska oma kone on kuolettavan hidas enkä millään jaksaisi ruveta analysoimaan mitä minun pitäisi tehdä vian korjaamiseksi. Sitä paitsi tajusin viime viikolla, että veljen koneella on hyvä kirjoittaa. Kirjoittamiseeni liittyvä perustavanlaatuinen ongelma kun on ollut viime aikoina se, että minulla on ihan liikaa muita virikkeitä enkä siis koskaan saa avatuksi wordia. Veljen konetta käyttäessäni kyseistä ongelmaa ei ole, ai kun olen fiksu (paitsi ettei mulla ole nyt spotifya, itken vieroitusoireissani)

Olen saanut aikaiseksi kaksi sivua ja nyt jo tökkii. Ajankohtakin vaikuttanee jotenkin. Iltaisin päällä on aina melkoinen maailmantuska, joten olen aina ihmeellisen ylivirittyneessä mielentilassa kun koetan saada aikaan lauseita. Pitäisi pysähtyä hetkeksi miettimään, suunnittelemaan. Tiedän sen kyllä, mutta ei vain ole aikaa. "Kaipuu söi minulta päiväni", luki joskus jossakin kirjassa, paitsi että minun tapauksessani se on stressi. Pääni on täynnä pelkkiä aikatauluja.

...nonnih, nyt on angstimode pois päältä. Ostin viikonloppuna viimeinkin Ole luonani aina-leffan dvd:lle (plus Tyttö ja helmikorvakorun kun se maksoi kolme euroa, elokuvahyllyni on silkkaa laatua täynnä). Joskus jossain aiemmassa merkinnässä pohdiskelin, saisiko elokuvaversio minut välittämään hahmojen kohtaloista kirjaa enemmän, ja saihan se. Itkin, itse asiassa (koska se oli niin kamalan kaunis ja pääosanesittäjät kertakaikkisen loistavia).

Tänään olen joutunut kertomaan tulevaisuudensuunnitelmistani yhdelle kuin useammalle henkilölle (toinen heistä oli kampaaja jonka kanssa muuten todettiin, että mun hiukset elelee jotain aivan omaa elämäänsä). Aiemmin en edes ollut niin varma siitä onko minulla mitään tulevaisuudensuunnitelmia ylipäätään, mutta kaipa minulla sitten on. Jotakin.   

Kuuntelen juuri Rosie and Me:ta, ylihurmaavaa musiikkia. Ep:n saa ladata nettisivuilta ilmatteeksi, suosittelen! 

"Oli hassua, kuinka aina yön tullen mökki alkoi tuoksua sateelle. Silloinkin, kun taivas oli melkein pilvetön, laskevan auringon värinen.
Tai ehkä se oli sittenkin hämärän tuoksu; hiljalleen tiivistyvä, näkymätön kosteus, joka hengitti itsensä seinien läpi iholle. Oli vielä liiaksi kesä jotta ulkona olisi voinut tulla oikeasti pimeää, mutta juuri sateenkaltainen hämärän aavistus muistutti, että pimeänkin aika koittaisi vielä. Tämä sietämätön helle, se ei kestäisi ikuisesti."

Kiitos uusi ja vanhauusi lukija. ♥

...Lenny Kravitz tulee näyttelemään Nälkäpeli-leffassa Cinnaa. Olen tiennyt tuosta jo jonkin aikaa, mutta saanen silti ilmaista vasta nyt lapsellista tyytymättömyyttäni; askdljsdklf. Eijeijeijei. Cinna oli ainut hahmo jonka näyttelijävalinnalla oli minulle jotain merkitystä, ja sitten käy näin.
(...lähden tästä muualle itkemään elämän epäreiluutta)

minne katosi päivät

 En ole saanut kirjoitettua yhtään mitään ikuisuuksiin, vaikka aikaa on ollut enemmän kuin uskalsin haaveilla. Nyt päivät kuluvat töissä ja autokoulussa ja pöh, minut pitäisi vain suosiolla heittää leijonille. Työpöydällä lojuviin kirjoihinkaan en ole koskenut, sen sijaan olen ripotellut omistamiani sarjakuvia ympäri huonetta ja selaillut niitä aina ohi kävellessä (High School Debut ja Trinity Blood ovat ovat tämän kesän the sarjojen nimet, jos tahdotte tietää. Viimeksi mainitusta innostuin pitkästä aikaa niin, että tilasin netistä kirjasarjan ensimmäisen osan, johon sarjis perustuu).

Viime päivät olen kuunnellut Ingrid Michalesonin Soldieria tavoittaakseni erään hahmoni mielenmaiseman ("I don't believe in anything but myself").

Ja tästähän ei siis ollut tarkoitus tulla näin saamatonta merkintää, pahoittelen.

vielä muodostan varjoni

 

"Miksi olet mieluummin Ketun hahmossa?" Yö värjäsi Claran silmät mustiksi.

"Ymmärtääkö maailmaa paremmin ketun hahmossa?"

"Ketut eivät edes yritä ymmärtää maailmaa."

(Cornelia Funke - Reckless: kiveen kadonnut)

Vielä pari vuotta sitten fantasia omisti genrenä totaalisesti sieluni, koska olin vakaasti sitä mieltä, että kaikki 'todelliseen maailmaan' sijoittuva on väistämättä ankeaa ja tylsää. Kunhan kirjassa oli mahdollisimman paljon lohikäärmeitä ja taikaesineitä ja velhoja, niin olin mitä suurimmissa määrin tyytyväinen. Sitten löysin maagisen realismin ja tajusin, että oikeastaan se on vielä enemmän minun juttuni - loppujen lopuksi vaatekomeron takaa löytyvä toinen maailma tai mikä hyvänsä vastaava ei ollut enää välttämätön, vaan pienikin taianomaisuuden aavistus todellisuuden keskellä riitti.

Nykyisin luen ns. täysveristä fantasiaa äärimmäisen vähän, koska hyvää sellaista on niin vaikea löytää. Juonikuviot kulkevat tuttua kehäänsä, kekseliäät toiset maailmat ovat loppujen lopuksi kaikkea muuta kuin kekseliäitä, eikä hahmoista löydy mitään uutta ja mullistavaa. Siispä yllätyin iloisesti Cornelia Funken Reckless: Kiveen kadonnut -kirjan kohdalla.

"Isänsä työhuoneessa olevan peilin kautta Jacob tulee imaistuksi toiseen, omituisen kiehtovaan
maailmaan, ja viikot ja vuodet kuluvat. Hän saattaa kadota
maailmaansa viikkokausiksi, uhraamatta ajatustakaan pikkuveljelle.
Kun Jacobin pikkuveli Will seuraakin veljeään peilin toiselle puolelle, Jacobin vuosia varjelema salaisuus paljastuu. Nyt hänen on pelastettava pikkuveli karmealta kohtalolta: löydettävä keino, jolla pysäyttää Willin muuttuminen kiveksi. Mutta onko jo liian myöhäistä?"

Koska olen laiska, referoin vain takakantta, anteeksi. Tuo ei tosin kerro puoliakaan kirjan hienoudesta ja kekseliäisyydestä - tarinan yksi koukku on se, että peilimaailma on täynnä mm. Grimmin saduista tuttuja elementtejä; noitien rakentamia piparkakkutaloja ynnämuuta. Miksi keksiä pyörää uudelleen? Periaatteessa myöskään hahmot motiiveineen eivät poikkea totutusta, mutta päähenkilö Jacob on yhtäkaikki ihailtavan aikaansaava ja hei, kirjassa on myös Kettu!

Eniten minua miellytti kirjan melkein runollinen kerrontatyyli, joka yhdistyi tietynlaiseen intensiivisyyteen ja hyvin nopeaan tapahtumien kulkuun - ensimmäisestä luvusta lähtien lukeminen tuntuu melkein hengästyttävältä, sillä koko ajan asiat vyöryvät eteenpäin.

(nojoo, tämä oli taas mitä oli, mutta mikäli joku tahtoo lukea laatufantasiaa, suosittelen)