kuva © craig schlewitz 

 "Asuntoni lattia oli jalkapohjiani vasten viileä, kun nousin pois sängystä. Hiljaa, etten vain herättäisi. Hapuilin ylleni Joelin tuolinkarmille jättämän puseron, sen tupakalle haisevan mustan joka oli minulle aivan liian iso. Pukeutumalla hänen vaatteisiinsa yritin kuulua Joelille hiukan enemmän. Eivätkö tyttöystävät tehneetkin sellaista?
 En käynyt vielä hakemassa aamun lehteä, vaikka tiesinkin sen olevan odottamassa minua. Sen sijaan keitin itselleni teetä ja istuin naarmuisen puupöytäni ääreen kädet lujasti mukin ympärillä. Höyryävän veden kuumuus hohkasi emalipinnasta iholle, piti viileyden loitolla hetken."

Olen käyttänyt lukulomaa häikäilemättä hyväksi kirjoittamalla the projektia. Siis silleen tosi hitaasti (kyllä minä sitä matematiikkaakin toki lasken!). Kirjoittamismusiikki on ollut sekalaista, Kaela Kimuraa, Eisleytä, Magenta Skycodea. Olen tekstin suhteen vähän sokea nyt, en osaa itse sanoa onko siinä mitään järkeä, pitäisi varmaan luetuttaa alkua jollakin etten tuhlaa seuraavia kuukausia silkkaan roskaan. Tai jotain.

Tästä piti tulla vähän viisaampi merkintä mutta ajatus loppui kesken.

linnunluita ja tähtikuvioita (satu elefantista)

kuva © Marija Mandic

Astuessaan vaa'alle Elefantti nosti katseensa kattoon. Kuvitteli sinne tähtitaivaan ja linnunlaulun, hiljaa satavan lumen. 

Oli ajateltava vain kevyitä asioita. Linnunluita ja tähtikuvioita, huuruavaa hengitystä. Muuten punaiset numerot ilkkuisivat rikki.

The Projektin ohessa kirjoitan tällä hetkellä tätä. On kaksi tyttöä ja nyrjähtänyt ystävyyssuhde joka vain rikkoo. On Elefantti, joka tahtoisi pitää itsestään. On Siro, joka ei anna siihen mahdollisuutta. Sitten on vielä Intiaani, sotkemassa kaiken sen mitä ei ole sotkettu jo valmiiksi. Kliseinen pieni tarina, joka toivon mukaan kasvaa joksikin vähemmän kliseiseksi kunhan aikaa kuluu ja minä saan solmittua kaikki langat yhteen.

Kyseinen aihe on moneen kertaan koskettu, mutta pidän omaa näkökulmaani hiukan erilaisena kuin mitä yleensä, tai niin ainakin luulen, toivon. Ajatus Elefantista syntyi viime syksynä, mutta vasta nyt sain aloitettua. Pähkinänkuoressa tahdon kaikella tällä pikkuhiljaa patoutuneen tuohtumukseni voimalla kuvata sitä nyrjähtänyttä maailmaa, johon nyky-yhteiskunta nuoret (tytöt erityisesti) pakottaa.

Rowlingilta uusi kirja aikuisille

(tahdon olla kirjamaaliman hermolla ja siksi tämä merkintä, mutta älkää missatko tuota alempaa kuitenkaan! on sen verta hieno)

"J. K. Rowling julkaisee kirjan aikuisille"

En ole varmaan ainoa, jota tuo uutinen ilahduttaa, koska ihan yksinkertaisesti J.K Rowling. Harry Potterit ovat kuuluneet tärkeänä osana elämääni siinä missä monen muunkin, vaikken koskaan ole kokenut kuuluvani siihen kaikista, öh, fanaattisimpaan fanikuntaan. Kirjat tuli silti hankittua aina julkaisupäivänä, ja noin yleensäkin Potterien hienous on kiistaton. Siksi onkin ihan äärimmäisen mielenkiintoista päästä näkemään kuinka hyvin Rowling onnistuu tämän uuden projektin suhteen, minkätyyppinen se ylipäätään tulee olemaan, ynnämuutaynnämuuta.

kansitaiteen esteettinen potentiaali

 Viime hiihtoloman aikaan, noin vuosi sitten, minä lainasin kirjastosta erään kirjan. Kyseessä oli Daniel Glattauerin Kun pohjoistuuli puhaltaa, joka osoittautui täydelliseksi lomalukemiseksi - se oli hykerryttävää melkein-hömppää, joka ihastutti ja koukutti niin, että se oli pakko lukea yhdellä kertaa. Kaiken kaikkiaan pidin teoksesta valtavasti, vaikka yksi asia minua häiritsi, ja se oli kirjan kansi (eli siis tässä merkinnässä tuo vasemmanpuoleinen). 

Kirjojen kansitaide on minulle aika tärkeä asia - yleensä se on yksi tärkeä syy siihen, miksi ylipäätään nappaan jonkin teoksen hyllystä. Mikään ei ole synkempää kuin se, että kirjan kaunis sisältö ei toteudukaan kannen kuvassa, tai toisin päin. Kun pohjoistuuli puhaltaa on ensiksi mainitusta hyvä esimerkki. Kannen epämääräisesti sipsuttava nainen ja nuo tietynlaiset sinisen sävyt tuovat mieleeni jonkin hyvinvointioppaan - näin pääset masennuksestasi eroon kolmessa päivässä!, tai jotain. Jo ihan vain kansi sai minut suhtautumaan kirjaan hirmuisen epäluuloisesti, mutta onneksi olin väärässä. 

No, onneksi tarinamme saa onnellisen lopun. Huomasin nimittäin eilen kaupassa käydessäni, että Pohjoistuulesta on tullut myyntiin myös pokkaripainos. Ja mikä hienointa, upouudella kannella! Tuo netistä löytämäni esimerkikkikuva on vähän suttuinen, mutta yhtäkaikki muutos on huimaava - hyvinvointioppaasta ollaan siirrytty kuvaamaan sitä, mistä kirjassa oikeasti on kysymys; kahden ihmisen monimutkaisesta ja hienovaraisesta suhteesta. Hienoo, hienoo, ja the end.

(öh, tämän merkinnän pointti? kai se, että olen kirjojen suhteen ihme niuho.)

minun täytyy tunnustaa jotain...

Väitän kaikille täällä Internetin ihmemaassa olevani kettu, mutta se ei ole ihan totta. Oikeasti olen lammas, vieläpä etäisesti sukua eräälle tv:stä tutulle. Vaikka oikeasti mää olen paljon kivempi.

(eikä ole edes noloa, että olen halunnut tehdä tämän merkinnän jo ikuisuuksia sitten. eipä mulla muuta.)

Nälkäpelimusiikkia part. 2

Ensi-ilta sen kuin lähenee. Safe & Sound-kappaleesta on nyt siis julkaistu musiikkivideo, joka on mukavan koruton ja yksinkertainen (Swifthän voisi jatkossakin ottaa tuollaisen maanläheisemmän linjan, ei haittaisi yhtään). Soundtrackin kappalelista on myös julkaistu, jonka kokonaisuudessaan voi käydä katsomasta täältä. Sekä Swift että The Civil Wars edustavat levyllä vielä yksillä erillisillä kappaleillaan - viimeksi mainitun duon oma tuotanto on sen verran hienoa, että odotan sitä innolla. Myös Glen Hansard ja Birdy ilahduttavat. Elokuvan ohessa odotan siis myös tuota musiikkikokonaisuutta suurella innolla.

että hän muistaisi saman (ja minun tyylini kirjoittaa)

(sulut tekevät otsikosta kuin otsikosta tyylikkään) kuva on oma

Surullisesta kirjasta seuraavaan. Tällä kertaa kyseessä oli Elina Hirvosen Että hän muistaisi saman. Pidin siitäkin ihan tavattoman paljon. Itse asiassa Hirvosen kirjoitustyyli  on sellainen, josta ammennan vaikutteita paljon liikaa hirveästi taas. Eleetöntä, arkista, väliin pakahduttavan kaunista, pienten hienojen yksityiskohtien värittämää. Kun olen viime aikoina kirjoittanut the projektia, tunnen kuinka tekstini pyrkii lähelle jotain vastaavan kaltaista tyyliä, aina vain kauemmas ja kauemmas ensimmäisestä versiosta, ajasta jolloin kaikki oli vielä stephenie meyeriä ja kotiopettajattaren romaania (vuosia sitten).

Jossain vaiheessa tämä muutos pelotti minua. Ajattelin, että olisi helpompi pysyä siinä jotenkin itselleni helpommassa tavassa, yksinkertaisemmassa, muutoin vain yrittäisin enemmän kuin oikeastaan osaan ja lopputulos on kamaluutta. Että luulen vain pystyväni.

Nyt olen kai viimein hyväksynyt, että the projektista tulee sellainen kuin tulee, nykyisellä tyylilläni, aiempaa hienovaraisemmalla (?) otteella. Aikuisemmaksi kasvaneena, vaikka toki siinä on näkyvissä vielä aimo annos minun naiviuuttani (leikitään että tuo on okein taivutettu). Ehkä se ei ole oikea päätös, mutta no, päätös kumminkin.

Selkeää, ei, ei ollut. Vaikka Että hän muistaisi saman jäi nyt arvioltaan muutaman hassun lauseen pituiseksi, lukekaa se silti. Luulen, että se on yksi uusi lempikirjani, ja Elina Hirvonen uusi lempikirjailijani (viime aikoina kirjamaustani on kehkeytynyt erittäin suomalaispositiivinen. hälyttävää?).

"kukaan ei koskaan saa tulla lähelle" (101 syytä)

 "Joskus minä jotenkin unohdin pelätä.

Mutta äänet muistuttivat minua. Sillä öissä oli juuri se, perjantai- ja lauantaiöissä, ikinä ei voinut todella tietää, ikinä ei voinut maata ihan rauhassa. Ei edes silloin, kun makasi parhaan kaverinsa Lollon hiuskarva nenässä.

Aina ne alkoivat kuulua alhaalta, ja silloin se tuli mahaan. Kipeä, ontto olo. Ne kuuluivat kovaa lasien seasta, askelten seasta ja sanojen, ja ne kuuluivat minussa, kun huusin."

(Johanna Thydell - 101 syytä)

101 syytä on hieno kirja. Se on pahaa oloa ja ahdistusta ja epätoivoa, inhottava tuttuuden tunne noin juuri se  menee, mutta pohjimmiltaan silti enemmän lohtua ja voimaa jaksaa eteenpäin, niin että kirjan loputtua olen enemmän hyvilläni kuin pahoillani, kyynelistä huolimatta. Joten, hieno kirja. Ennen kaikkea, loistava nuortenkirja. Tummasävyinen mutta kaunis, rehellinen. Tipahtaa omalta osaltani samaan kategoriaan Lukossa ja Ennen kuin kuolen kanssa. 

Sitä paitsi olen aivan varma, että omaksuin lukiessani niin paljon vaikutteita ja inspiraatiota omaa kirjoitustyyliä ajatellen, että melkein hävettää.

Otava, pistäpä joku suomentamaan Thydellin uusinta romaani nyt heti! 

(minusta on muuten mielenkiintoista, kuinka raadollisia pohjoismaalaiset ja nimenomaan ruotsalaiset nuortenkirjat ovat. tavallaan aika virkistävää, jos on väsynyt siihen, että ameriikoista ja vastaavista markkinoille tunnutaan tuovan pelkkää paranormaalia romantiikkaa/dystopiaa nykyisin)

vielä tähänkin aikaan vuodesta valo oli minulle kulunutta talven valoa

viime aikoina olen kuunnellut the projektia pohtiessa paljon ben howardia

 Palasin jälleen The Projektin pariin huimalla kirjoitusvauhdilla: suurin piirtein 30 sanaa per tunti. Hitauteni ei oikeastaan haittaa minua, sillä tärkeintä on että olen saanut perusideasta jälleen hapuilevan otteen, ja aion pitää siitä nyt kynsin hampain kiinni. Tällä hetkellä vain vähän huolestuttaa se, että kaikki kirjoittamani kohtaukset ovat lyhyitä ja sirpalemaisia, jotenkin pitkät kokonaisuudet eivät valitsemallani tyylillä onnistu. Mutta onko lopputulos sitten liian irtonainen?

Suhtaudun joka tapauksessa projektiin myönteisemmin kuin pitkään aikaan, ja huomaan entistä selvemmin myös nanoilun positiivisen vaikutuksen; marraskuun jäljiltä kaikki on jotenkin selkeämpää ja mielekkäämpää.

(näillä näkymin ei tule todellakaan mitään ällää äikän yo:sta! nimimerkki "no emmää romantiikasta ja näistä taida lukea kun ei niistä kumminkaan mitään kysytä")
(mullon uusi blogi taas, joten mainostan.)

kummallista aikaa sydäntalvella (prinsessamonologin jatko-osa)

i'm only human, I've got a skeleton in me

 Jotain laatua tähänkin blogiin! Pyysin lahjoin parhaan ystäväni taiteilemaan minulle fantasiatarinamössöni päähenkilön, ja tällaisen hienouden hän minulle sitten loihti. Skanneri ei aivan täydellisesti pysynyt alkuperäisissä väreissä - hiusten sävy esmes on oikeasti vähän haaleampi, mutta se ei sitä tosiasiaa poista, että hahmoni on tässä juuri sellaisena kuin pitääkin.

Hänen persoonansa on muuttunut  aika radikaalisti siitä, kun ensimmäistä kertaa rupesin miettimään tarinan alkuasetelmaa muutama vuosi sitten. Silloin hän oli vielä pahasuinen, ärhäkkä ja kaiken puolin hyvin yksioikoinen hahmo, eikä näinollen lainkaan minulle tyypillinen. Sittemmin tajusin, ettei hänen menneisyydellään yksinkertaisesti kehitytä sellaiseksi henkilöksi, joten hänestä tuli hiljainen ja vakava, mutta silti vahva, taistelija ennen kaikkea. Halusin hänestä sotilaan, ja siinä päätöksessä olen pysynyt vaikka olen sen vuoksi koko ajan ongelmissa sellaisen pikkuvian kuin epäloogisuuden kanssa.

Asiasta viidenteen, 40 lukijaa! Ihmetelkäämme kaikki yhdessä, kuinka hitsissä se on mahdollista. Olen kovin kiitollinen kaikille niille, jotka jaksavat vierailla ja kommentoida ja silleen.

helmikuu.

tämän kuvan rajaus on jotain erittäin taiteellista ja romukoneen romu ulkomuoto retroa. ettäs tiedätte

• voisiko joku selittää minulle sen psykologisen tekijän, joka aina koeviikon/yo-kokeiden aikaan tekee allekirjoittaneen niin mahdottoman inspiroituneeksi. muulloin ei kyllä voi kirjoittaa sitten mitään, mutta auta armias kun on kiire, silloin pukkaa ideaa miljoonaan ficciin (niinpä, minuakin järkyttää) ja novelliin ja the projektiin ja kaikkeen. HÖH.
• Kauimpana kuolemasta on järkyttävän hieno kirja. Pidin myös Puhdistuksesta, mikä ei yllättänyt niin hirveästi, minusta Oksasen kieli on erittäin hienoa (vaikka tykkään Kätilöstä syystä tai toisesta enemmän).
• Melkein hävettää myöntää, mutta olen ihan obsessoitunut Lana Del Reyn albumiin. Nimikappale Born to die on tylsähkö, mutta muuten tykkään melkein kaikista kappaleista.
• Kirjoitin tänään viisi tuntia äidinkielen preliä (esseekoe), joten olen nyt vähän kuollut. Aiheena kenet romaanihenkilön tahtoisin tavata ja miksi. Kerroinpa siis Elämäni seinäruusun päähenkilöstä, otsikkona Kirje Charlielta. Pidän tuosta otsikosta, mistään muusta sitten oikein en.