arkiaamun valossa näytät vanhemmalta kuin viimeksi

snälla bli min

Hups, en tiedä yhtään miten aloittaisin tämän merkinnän. Kai voisin kertoa, että olen saanut kirjoitettua sen uuden (joka ei sinänsä edes ole uusi) tarinayritelmäni ensimmäisen luvun melkein valmiiksi, jee. Huolestuttavaa tosin on se, ettei siinä tapahdu oikeastaan mitään, mikä on joko tosi ovela taiteellinen ratkaisu tai sitten ei (veikkaisin melkein tuota jälkimmäistä ja voisin lopettaa näiden sulkumerkkien käytön).

Muutakin ilmoitusluontoista asiaa on, nimittäin että kyseisen projektin työnimeksi tulee Milloinkaan (en myönnä inspiroituneeni mistään SMG:sta ja ups taas sulut). On vähän kiikun kaakun pidänkö tuosta mitenkään hirmuisen kamalasti, minun tekstilleni se on aika epätyyllisen epäkonkreettinen nimi, mutta toisaalta pidän sanan moniselitteisyydestä ja ainakin nykyisen kuvailun tunnelmaan se sopii. Sitä paitsi, kyllä se aina voittaa nykyisen tiedostonimen, joka on No. 

Riikka Pulkkisen Totta olisi maksanut kirjakaupassa viisitoista euroa, pyörittelin sitä käsissäni pitkään, harkitsin. Veli hymähti olan yli, sähän olet lukenut sen jo. Niin olen, itse asiassa nyt toista kertaa. Mutta ajattelin silti ostaa sen omaksi, sitten joskus. Riikka Pulkkinen taitaa olla mun uusi idoli noin muutenkin, hänellä oli tänään Kainuun Sanomissa hyvä kolumni.

Olen kuunnellut SMG:n lisäksi aikas paljon Veronica Maggion tuoretta levyä, tosi kaunista musiikkia mutten ymmärrä sanoituksista mitään (kieli on siis ruotsi). Nytkö tuli viimein se ratkaisun hetki, kun ketun täytyy tarttua ruotsin sanakirjaan ihan oikeasti oppiakseen jotain?  Tämä kappale on kanssa tosi addiktoiva (nonni, nyt lopetan tämän häikäilemättömän mainostuksen.)

Vaikka oikeastihan hetkiä ei voi koskaan tavoittaa sillä tavoin täydellisesti, aidoimmillaan ne ovat ainoastaan tässä ja nyt. Siitä huolimatta minä alan räpsiä summittaisesti sinne tänne heti kun astun ovesta ulos, kurotan kameraani kohti aurinkoa, jonka valo pirstoutuu havupuiden tummanvihreään väriin. Tuuli huojuu ihollani leppeänä, toivon voivani muistaa sen vielä joskus jälkeenpäinkin.

Askelillani ei ole tarkkaan määriteltyä suuntaa, kunhan vain kävelen ja nautin siitä että on kevät, kevät ihan oikeasti. Sedän tympeät puheet katoavat minusta vähän kerrallaan, unohtuvat matkan varrelle katuojiin.

shakespeare syntyi ja kuoli tänään

if i rememeber (of course i remember)

 Kuume tarttui minuun sittenkin, syöksi nuokkumaan päiviksi oman huoneen hämärään vaikka oikeastaan tahtoisin kävelemään auringonvaloon ja sieltä sitten kirjoittamaan, sellainen päivän kiertokulku niin olisin tyytyväinen (joo, tiedostan ettei tuossa lauseessa ole mitään järkeä). Yskittää niin että keuhkot tuntuvat lentävän siinä sivussa pihalle.

Edelliset seikat huomioon ottaen en ole saanut aikaiseksi mitään järkevää, ellei sellaiseksi sitten lueta Gleen katsomista nauhalta sekä siman ja teen juomista lähes vuoron perään (vaniljatee on hyvää). Harmi sinänsä, sillä ennen kuumetta ja kyvyttömyyttä kirjoittaminen sujui aika hyvin. Vähän pelottaa kyllä, ilmaisun liiallinen keveys, mitä jos siinä ei olekaan lainkaan syvyyttä? Pitkästä aikaa word-asiakirjaa värittää vihreä katkoviiva merkkinä siitä että olen sortunut ylipitkiin lauseisiin taas. Eivät kauniit lauseet riitä, niistä tulee niin helposti pelkkää merkityksetöntä sanahelinää ja pah (en ajatellut kumminkaan vaipua epätoivoon tai mitään. Selvitän tämän onkelman jotenkin, yskimisen lomassa).

voi apua mitä kirjoitinkaan, syytän tästä merkinnästä osittain Mannerta. (mustarastas lauloi Ooh lal laa ja silleen)

vielä hetki talvea

Huomioin, ettei tässä blogissa tällä haavaa ole yhtään kokonaista tarinantapaistani vaikka tämä on tarinablogi. Korjaan asian julkaisemmalla uudemman kerran yhden novellini, joka oli täällä jonkin aikaa mutta jonka sitten poistin, kaiketi koska inhosin sitä sillä hetkellä niin... Luin sen joka tapauksessa läpi tässä vähän aikaa sitten ja totesin, ettei se ollut läheskään niin huono kuin muistelin. Itse asiassa kokonaisuus on aika tasapainoinen minun tekstikseni. Ja sitä paitsi, muistan että sen kirjoittaminen silloin joskus syksyllä oli hauskaa.

Ei talvea saa loppumaan

Kesä on keveyttä, hellemekkoja ja järvenrannan hiekka auringonlämpimänä vasten selkää. Kesäisin päästä ei löydy yhtään kipeää ajatusta ja on helppoa nauraa enemmän kuin ennen.

Ja silti hän odottaa enemmän talvea, huurtuvaa hengitystä ja lumen rasahtelua kenkien alla. Kesällä on vain ukkoskuuroja, ei tähtiä lainkaan, talvisin taas ne loistavat pimeyttä vasten pakkasenkirkkaina. Hän katselee niitä usein öisin kädet painettuna parvekkeensa ikkunalasia vasten, toisinaan menee ulos pihalle ja tuijottaa taivaan mustuuteen selällään lumessa, niin kuin se olisi uimarannan hiekkaa eikä kylmää lainkaan.

Kesällä ei ole vaikea unohtaa, sillä silloin miestä ei ollut vielä edes olemassa: mutta talvi, ja vähän syksykin, niistä vuodenajoista hänellä ei ole jäljellä mitään muuta kuin mies ja tämän harmaa katse.

Kaupungissa talvi ei ole aivan kuin kotona, mutta silti tarpeeksi lähellä. Pieniä muistutuksia kaikkialla: vastaantulijalla samanlainen raidallinen kaulaliina, eräänä pakkasaamuna Joel tarjoaa hänelle kermavaahtoista kaakaota kuten mies silloin kerran. Hiljaa satava lumi kertoo kaikesta siitä, mitä oli joskus mutta nyt ei enää koskaan. Tuijottaessaan tähtiä öisin ulkona, punainen pipo ja hiukset kuurassa, tyttö toivoo että kylmä tulisi ja jäädyttäisi kaikki hänen ajatuksensa.

Hän ei kaipaa aina ja kaikkialla, mutta silti aivan liian usein, ikävä leijailee sisimmässä verkkaan kuin lumisade. Heikkoina hetkinä hän kirjoittaa huurteisiin ikkunoihin miehen nimikirjaimet, vain saadakseen nähdä ne muuallakin kuin päänsä sisällä, ja tuhoaa sitten nopeasti, syyllisenä, todisteet.

Yhtäkaikki hän on päättänyt jatkaa elämäänsä sen sijaan, että jäätyisi kiinni menneeseen talveen ja miehen viimeiseen kosketukseen. Tapaamisista Joelin kanssa tulee arkipäivää, he eivät kohtaa toisiaan sattumalta lumisessa metsässä vaan käyvät suunnitellusti elokuvissa ja pizzalla. Joelin suudelmat ovat ahnaita ja kuluttavia, mutta hän sietää niitä, koska vastineeksi hän saa pitää poikaa kädestä heidän ollessaan näyteikkunaostoksilla. Toisen sormet kietoutuneena omien lomaan, julkisella paikalla, eikä kukaan tuomitse tai katso pitkään, korkeintaan Joel kiristelee hampaitaan moisesta pehmoilusta. Mitä siitä, vaikka kyseessä onkin väärän ihmisen kosketus.

Niin hän ainakin itselleen väittää; ei se haittaa, vaikka Joel ja hän eivät oikeasti rakasta toisiaan, eikä tärkeää ole sekään, että aina heidän suudellessaan hän kuvittelee itsensä lumisateeseen, jonnekin aivan toisenlaiseen aikaan. Toisinaan hän pohtii, pitäisikö Joelista kenties enemmän, mikäli he olisivat tavanneet kesällä, auringonpaisteessa ja helteisessä lämmössä.

Pakkaset jatkuvat eivätkä muistot irrota otettaan, tytön asunnon ikkunaan kasvaa joka toinen yö kuurankukkia. Hän antaa lämpimien hengähdyksiensä sulattaa ne tiehensä ja ajattelee, olisipa jo kevät.

Ei hän silti osaa vihata talvea, vaikka niin olisi varmasti paljon helpompaa; eihän hän osaa vihata miestäkään. Talvi antaa hänelle syyn kaivata, kerätä hiuksiin ja lapasiin muistojen sirpaleita kylmästä tuulesta, ja vaikka se ei ole oikein, hän on iloinen siitä että kykenee yhä muistamaan.

Sitä paitsi, talvella hänellä on tähdet. Lumi selkänsä alla ja pimeä yläpuolellaan hän hahmottelee katseellaan kultaisten tuikkeiden ääriviivoja taivaalla ja odottaa, odottaa niin hartaasti että melkein hengittäminenkin sattuu, näkevänsä edes yhden lentävän tähden.

Mitään muuta hänellä ei enää ole. On vain kylmä ja väärän ihmisen suudelmat kaulalla sekä öiset tähdenlennot, jotka antavat hänelle syyn toivoa niin mahdottomia asioita kuin hän vain ikinä haluaa.

Sillä oikeastihan mies ei tule takaisin hänen elämäänsä enää milloinkaan, vaikka talvi palaa aina.

kuinka kauan olenkaan pudonnut

my heart has many heartbeats

Eilen sain omat sanani takaisin. En tiedä, kuinka pitkäksi aikaa, mutta kun ottaa huomioon että olen viimeksi kirjoittanut kunnolla jotain kolme viikkoa sitten niin olen tyytyväinen. Siihen vaikutti auringonvalo ja tuuli ja Totta ja ehkä hiukan tämä romuskakin, pään lievä raskaus. Kolme liuskaa ma kirjoitin, juhlikaamme~ (ai mitenniin olen sekava). Ei jaksa analysoida onko se hyvää tekstiä vai ei, se on tekstiä sentään ja kyseessä on asia jonka täytyy riittää tällä hetkellä (tiedän, olen sekava).

”Lähden ulos”, huikkaan äidille keittiöön. Hän on stressiä lieventääkseen laittanut levysoittimeen espanjalaista poppia, samettiääninen mies laulaa sanoilla joita en ymmärrä. Äiti tanssahtelee luuttu kädessään pitkin huonetta ja tyytyy vain nyökkäämään silmät kiinni, mene, mene.

Kiirehdin naulakolle ja tartun takkiini, pipon kohdalla epäröin. Kieltämättä se suojaisi korvia viileydeltä, ulkona ei ole vielä niin lämmin, mutta musta villalanka muistuttaa liiaksi ahtaasta, pimeästä talvesta. Minä tahdon tuntea lauhan tuulen hiuksissani.

Otan mukaani ulos kameran. Minä en ole hyvä valokuvaaja, en ole koskaan ollut. Pidän kuitenkin siitä, että voin vangita yhdellä painalluksella ohikiitäviä hetkiä muistoiksi kameran sisään, karkaavia valonhäiviä.

Sen lisäksi on toinen tarina joka on nimeltään Rakkauslaulu. En tiedä mistä tuo tuli, nimi siis, siinä on kyllä rakkautta mutta ei lainkaan rakkauslauluja. Samalla tavalla naiivi se silti on kuin rakkauslaulut, sellainen onnellisiin loppuihin uskova vaikka täydellisen onnellista loppua siinä itsessään ei olekaan (ja päähenkilö on ihana).

Hmm, voisin vaikka lopettaa tämän puhumisen kun ajatusten järjellinen muodostaminen ei tunnu oikein luonnistuvan.

on kaunis päivä, rakkaani, kaunis päivä elämässä

 Jälleen kerran minun on omien tekstieni sijaan puhuttava muiden kirjoittamista. Luin nimittäin Riikka Pulkkisen kirjan Totta, äidinkielenkurssia varten. Aloitin sen eilen illalla, ja jatkoin aamulla heti herättyäni kunnes lopulta iltapäivällä yhtään sivua ei enää ollut jäljellä. Kyseessä oli kokemus, joka jätti olon siitä kuin tapani katsoa maailmaa olisi vähän muuttunut. Tai ei, ei ehkä mitään niin dramaattista. Pikemminkin kyseessä oli ajatus, tämän olon vuoksi kirjoitetaan kirjoja. Suomen kieli ja sanat ovat olemassa sitä varten, että niistä syntyisi jotain tällaisen tekstin kaltaista. 

"Silti Anna haaveilee salaa ottavansa jonain päivänä värikynän ja kirjoittavansa hyvästit lattiaan. Hän ottaa mukaan vain muutaman esineen, Matiaksen sukan todistamaan että tämä todella oli, yhden muumimukin."

Olen siis lukenut, mutten kirjoittanut. Yhtään. Ainoat kosketukseni omiin sanoihin ovat olleet tapahtumien ajatusten ja tunteiden kirjaamista kierrevihkoon, jonkinlaista päiväkirjan pitämistä kai. Tiesittekö muuten, että mikäli ihminen ei löydä sanoja omille tunteilleen, hän voi sairastua fyysisesti? Ilmiö on sen verta yleinen, että sille on jopa oma diagnoosi, aleksitymia. Taidan siis jatkossakin yrittää selvitellä päänsisäisiä solmujani, niin vaikealta kuin se välillä tuntuu (tämän übertärkeän tiedon teille tarjosi Kettu, joka on lukenut ahkerasti psykologian oppikirjaansa).

Ei kai tässä muuta. Tällä hetkellä minua vaivaa pieni romuska, kurkku on kipeä ja tuntuu kuin kuume yrittäisi tavoittaa jostain etäältä, mutten aio suostua sen nujertamaksi. Ulkona on liian kaunista sisälle jäämiseen. 
(jos teillä muuten on Spotify, kuunnelkaa Pocket Sunshinen We chased soldiers. Hieno).

Ai niin, tämä piti vielä sanoa: enää muutama päivä Omenankukan terälehtiin ja siihen, että Mustarastas laulaa Ooh la laa.

A Person / A Paper / A Promise Remembered

"Mielestäni kaikilla pitäisi olla vesivärejä, magneettirunoutta ja huuliharppu."

(Stephen Chobsky - Elämäni seinäruusuna)

Tämän päivän kirjasuositus (tai pikemminkin käsky lukea tai muuten - ): Elämäni seinäruusuna. Hankkikaa se jostakin ja antakaa itsenne viehättyä ja kauhistua ja lumoutua vuoron perään. Vaikuttavin romaani jonka olen tälle vuodelle lukenut (tosin en osaa määritellä tuota sanaa vaikuttava kovin tarkkaan tässä yhteydessä.) Mikäli päähenkilö olisi todella olemassa, tahtoisin ehdottomasti tavata hänet. "Tunnen itseni äärettömäksi." 

kuka keksi ruudin

(paperikurkivaihe jäi päälle, sori)

"Yläpuolellani tanssi lukemattomia eri värisiä ja muotoisia origamilintuja. Ne liikkuivat kuin hidastettuina pyöriessään patterien lämmössä. Kirkas valo virtasi korkeista ikkunoista ja loi lintujen varjoja kaikkialle kattoon, peittoon, kasvoilleni.

Se oli kaunista."

(Häivähdys - Maggie Stiefvater)

Luin Häivähdyksen loppuun. Muuttui hämmentävän kauniiksi sivu sivulta (Colestakin tuli aika siedettävä lopussa, hurjaa). Ehkä asiaan vaikutti myös se, että kuuntelin lukiessani tätä ja pystyin sen avulla kuvittelemaan mielessäni aivan kaiken juuri niin kuin pitikin. Varsinkin tuo aivan viimeinen pianomelodia lopussa... Kyseessä on kirjailijan oma sävellys, mikäli en ole ymmärtänyt väärin.

nuori ja kaunis

Olet nuori ja kaunis mutta 

kuka se on kun huutaa 

Koivun oksa hiljaa hakkaa ikkunaan 

tuuliko se on kun huutaa 

Vai onko se joku muu

Tämä merkintä ei näin lahjakkaasti liity yhtään mihinkään, paitsi että olen kuunnellut tätä kappaletta koko viikonlopun ja se aiheuttaa kuvaa vastaavan olotilan. Jotenkin äärimmäisen inspiroivaa, jotenkin äärimmäisen kesäistä.

tuhat paperikurkea

 Olen tänän viikonloppuna lukenut pitkästä aikaa kirjoja - tarkemmin sanoen Häivähdystä, ihmissusiromantiikkasarjan toista osaa. Ensimmäisen osan, Väristyksen, luin joskus kesällä, ja vaikka olin kamalan epäluuloinen, jotenkin sen onnistui viekoitella minut puolelleen suunnilleen puolen välin tienoilla. Mikään ylitsepääsemättömän hieno lukukokemus ei silti ollut kyseessä, sellainen kohtuuhyvä sanoisin. Loppu tosin oli erittäin kaunis, enkä oikein voinut käsittää, miksi siitä ihmissusijutusta oli pakko tehdä trilogia - mitä välttämätöntä kaksi seuraavaa kirjaa muka kokonaisuuteen tarjoaisivat?

Noine epäilyksineni Häivähdys on osoittautunut positiiviseksi yllätykseksi monin tavoin. Kirjoitustyyli on todella, todella nättiä, ja kuin vahingossa huomasin tykästyväni päähenkilökaksikkoonkin ihan eri tavalla kuin ykkösosassa. Häivähdys on kirja, jota on mukava lukea. Parhaimmillaan se yltyy äärimmäisen kauniiksi.

Pidän siitä, että Häivähdyksestä huokuu tietynlainen maanläheisyys - sitä ei välttämättä arvaisi amerikkalaiseksi nuortenkirjaksi, mitä piirrettä arvostan todella paljon.

Siksi onkin aika ikävää, että tuttujen hahmojen lisäksi mukaan on ollut pakko ängetä muuan Cole, joka on niin äärimmäisen stereotyyppinen paha poika että ärsyttää: syntisen komea tottakai, omahyväinen, välinpitämätön ja paheellinen, mutta sisältä tottakai ah niin rikki. Kirjailija kuvaa häntä jotenkuten uskottavasti joo, mutta onko jokaisessa kirjassa silti pakko olla tuollainen (no okei ylireagoin, mutta silti)? ;__;

Mutta, joko mainitsin ne sudet? En voisi mitenkään vihata tuota sarjaa ihan vain koska siinä on susia ja ne kuvataan niin kauniisti~ (mikähän tämän niinkutsutun arvostelun pointti nyt oli, sudetko? Ja paperikurjet~)

Ps. Kirjailijan blogi on muuten oikein viihdyttävää luettavaa, suosittelen!

Diana Wynne Jones on kuollut. Jotenkin... vaikeaa uskoa.

Aina välillä tulee vastaan sellainen kirja, josta tulee olo, että se on kirjoitettu yksin minulle, minua varten. Diana Wynne Jonesin Tuli ja Myrkkykatko on sellainen kirja. Olen lukenut sen, en tiedä, viidesti kai, ja kokemus on ollut aina jotenkin turvallinen ja ihana. Sekavakin se kyllä on...

Unohtaa ei toki saa myöskään Liikkuvaa Linnaa.

Tästä ei tullut kyllä oikein minkäänlaista merkintää, mutta pääajatus on että Diana W Jones oli yksi lempikirjailijoistani ja on surullista että hän on poissa.  

tahdon nukahtaa auringonvalo kasvoillani

Huomaa, että alkaa ihan oikeasti olla kevät; tahtoisin kovasti kirjoittaa jotain valoista ja kevyttä. Päässä pyörähtelee kliseisiä kuvia vanhanaikaisesta tivolista, sellaisesta jossa on maailman kaunein karuselli sekä maailmanpyörä ja jossa käydään enemmänkin tunnelman kuin laitteiden vuoksi (en tosin tiedä mistä olen sellaisen mielikuvan varastanut). Ja kun luen shoujo-mangaa jossa on hyväuskoisia (olisin käyttänyt sanaa naiivi mutten tiedä miten se taipuu) mutta yhtäkaikki kauniita repliikkejä elämän hienoudesta, pystyn uskomaan niihin olematta melkein yhtään kyyninen.

Tuon kaiken vastapainona olen toisaalta kuunnellut aika paljon Flyleafia ja muuta. En ole kirjoittanut mitään pitkään aikaan. On ollut kiireitä, ja muutenkin taistelutahtoni on ollut vähän matalalla. Ei ole ollut sellaista pakonomaista tarvetta kirjoittaa kuten joskus, vaikka ideoita on. Tämä on ohimenevä vaihe, joten en ole huolissani, tänään esimerkiksi kaikenlaisia lauseita pyöri päässä lupaavan oloisina. Tuli sekin päätettyä, miten Merimieli pitää sitten joskus kirjoittaa. Melko yksinkertaisilla lauseilla, ei yletöntä korukieltä.

Löysin tänään yhdestä vihkostani tällaisen muistiinpanon romukonetekstiin liittyen: "Koska Venla tietää ellei kyseessä sitten ole joku übersyvällinen juttu jota en ole vain keksinyt vielä". Mitähän olen mahtanut oikein tarkoittaa...?