tuhat paperikurkea

 Olen tänän viikonloppuna lukenut pitkästä aikaa kirjoja - tarkemmin sanoen Häivähdystä, ihmissusiromantiikkasarjan toista osaa. Ensimmäisen osan, Väristyksen, luin joskus kesällä, ja vaikka olin kamalan epäluuloinen, jotenkin sen onnistui viekoitella minut puolelleen suunnilleen puolen välin tienoilla. Mikään ylitsepääsemättömän hieno lukukokemus ei silti ollut kyseessä, sellainen kohtuuhyvä sanoisin. Loppu tosin oli erittäin kaunis, enkä oikein voinut käsittää, miksi siitä ihmissusijutusta oli pakko tehdä trilogia - mitä välttämätöntä kaksi seuraavaa kirjaa muka kokonaisuuteen tarjoaisivat?

Noine epäilyksineni Häivähdys on osoittautunut positiiviseksi yllätykseksi monin tavoin. Kirjoitustyyli on todella, todella nättiä, ja kuin vahingossa huomasin tykästyväni päähenkilökaksikkoonkin ihan eri tavalla kuin ykkösosassa. Häivähdys on kirja, jota on mukava lukea. Parhaimmillaan se yltyy äärimmäisen kauniiksi.

Pidän siitä, että Häivähdyksestä huokuu tietynlainen maanläheisyys - sitä ei välttämättä arvaisi amerikkalaiseksi nuortenkirjaksi, mitä piirrettä arvostan todella paljon.

Siksi onkin aika ikävää, että tuttujen hahmojen lisäksi mukaan on ollut pakko ängetä muuan Cole, joka on niin äärimmäisen stereotyyppinen paha poika että ärsyttää: syntisen komea tottakai, omahyväinen, välinpitämätön ja paheellinen, mutta sisältä tottakai ah niin rikki. Kirjailija kuvaa häntä jotenkuten uskottavasti joo, mutta onko jokaisessa kirjassa silti pakko olla tuollainen (no okei ylireagoin, mutta silti)? ;__;

Mutta, joko mainitsin ne sudet? En voisi mitenkään vihata tuota sarjaa ihan vain koska siinä on susia ja ne kuvataan niin kauniisti~ (mikähän tämän niinkutsutun arvostelun pointti nyt oli, sudetko? Ja paperikurjet~)

Ps. Kirjailijan blogi on muuten oikein viihdyttävää luettavaa, suosittelen!