olen kuullut merestä

..Joo. Edelliseen merkintään liittyen, jahkailin ja jahkailin ja tein lopulta sitten tällaisen. Saanpahan näin jonkinlaista motivaatiota editoida tekstiä vielä valmistumisen jälkeenkin - nyt kun sitä on mahdollisuus tarkastella kokonaisuutena, huomaan että ensimmäisissä osissa on aika paljon karsittavaa ja muutettavaa. Käyköön näin. 

Tarinasta sen verran, että se on aavistuksen (tai vähän enemmänkin) epärealistinen "tutkielmani erään kaupunkilaistytön yksinäisyydestä." Muuta en taida sanoa, koska se menisi vain vähätteleväksi muminaksi. Niin, ja nimestä en voi ottaa kunniaa, se on Pariisin Keväältä kaapattu. 

Muuta sen verran, että luen tällä hetkellä Moira Yongin Julmaa maata. Totuin kirjan omaleimaiseen puhekielisyyteen alun epäluuloisuuden jälkeen melko nopeasti, ja erityisesti maailmankuvan sekä päähenkilön kertakaikkinen karuus viehätti (jännä sinänsä, moni kun tuntuu karsastaneen Saba-tytön julmuutta.). 

Ihmissuhdesählingit olivat vain sitä samaa vanhaa taas - kieltämättä toivoisin, että tällainen nuorille suunnattu dystopia/post-apokalyptinen teos voisi edes kerran selvitä ilman että Suuren Rakkauden kanssa sählääminen on niin suuressa roolissa (koska itsehän en kirjoittajana koskaan keskity liikaa romantiikkaan tai mitään, köh. Näistä asioista valittaminen on aina vähän häiritsevää, koska näen sieluni silmin kuinka se vielä kostautuu myöhemmin.) 

Kirjoitusvirheitä oli suomennoksessa häiritsevänkin paljon, näin sivuhuomiona. Silti, kyllä Julma maa silti omat odotukseni on ylittänyt - etenkin sen kuvaama yhteiskunta on täydellisessä rappiossaan todella mielenkiintoinen. 

hämmentävä osoitus siitä, että joskus asioita on mahdollista saada valmiiksi

saltyrose

Jossakin ajatusteni rajalla tiesin, että olisi pitänyt ajatella Erikaa. Olisi pitänyt päättää kaikki alkuunsa, mutta ainoa mistä sain kiinni oli Sebastian, tapa jolla hänen sormensa koskivat niin kuin eivät koskaan ennen. Kaikki muu oli häviävää vuorovettä. 

Alkuviikosta kirjoitin viimeiset lauseet erääseen moniosaiseen tekstiin jonka aloitin, jaa, melkein kolme vuotta sitten. Se on aika hävettävän pitkä aika, kun ottaa huomioon laadun ja sanamäärän (hätinä 25 liuskaa). Lopputuloksensa on silti yksitoista osaa tarinaa, joka on suhteellisen eheä kokonaisuus, ei aivan niin huojuva rakennelma kuin voisi odottaa. Ennen kaikkea siinä on alku ja loppu, mikä on minulle jo saavutus sinänsä.

Tekstistä itsestään ei ole paljoa sanottavaa. Se syntyi aikoinaan vähän vahingossa, alkuinspiraatio kesti muutaman intensiivisen kirjoittamisentäytteisen illan verran ja loppui sitten. Yleensä vastaava tarkoittaa minulla projektin keskenjäämistä, mutta jostakin syystä tästä ei ole tullut luovuttua. Se ei koskaan ole ollut minulle se tärkein teksti, mutta olen silti pitänyt siitä sen verran, että jostakin on aina löytynyt kuukausien tauon jälkeen halua jatkaa.

Viimeinen luku syntyi jotenkin hassun helposti, vaikken ollut aloittaessani vielä tehnyt lopullista siitä, millä tavoin kaikki päättyy. Kuuntelin tätä ja sain mielestäni tavoitettua sen minkä halusin, surullisentoiveikkaan tunnelman. Samalla opin, millaisia lopetuksia tahdon tarinoihini tulevan.

Sellaista. Asioita on näemmä mahdollista saada valmiiksi, myös kaltaiseni saamattoman - olkoonkin että teksti oli niin lyhyt ja kaikkea muuta. Nyt pitäisi kai istahtaa jänistenluiden ääreen.

tunnelmia kirjavarkaasta (eli kuinka en osaa enää otsikoida)

kuva täältä

“I see their ugly and their beauty, and I wonder how the same thing can be both. Still, they have one thing I envy. Humans, if nothing else, have the good sense to die.”

Susitalvittomina kuukausina tuli muutaman kerran olo, että "hitsi tästä pitäisi saada hehkuttaa blogissa." Markus Zusakin Kirjavarkaan lukeminen oli yksi näistä hetkistä. Jostakin syystä teos ei ennen tätä kevättä ole tarttunut mukaani, vaikka olen siitä kuullut kaikkea hyvää - kai holokausti oli minulle jotenkin luotaansatyöntävä aihe.

Kirjavaras oli kuitenkin yhdistelmä toivoa ja tragediaa jotenkin lempeän melankolisella tavalla, sellaisella johon minä aina väistämättä ihastun. Alun sitaatti summaa teoksen sävyn aika hyvin. Etenkin kirjan kertojassa, työhönsä aina väliin uupuvassa Kuolemassa oli jotakin tavattoman viehättävää, ja ylipäätäänkin kirjan vahvuus oli sen moniäänisessä hahmokaartissa. Moni asia jäi kirjasta pitkäksi aikaa päähän kummittelemaan. Suosittelen siis ehdottomasti.

Kirjan lukemisen jälkeen sain muuten tietää, että siitä on tulossa ensi vuonna(?) elokuva. En aluksi ollut hirveän innoissani, ja taisin jo päättää jossakin vaiheessa, etten aio katsoa koko leffaa. Noiden vastikään julkaistujen ensimmäisten kuvakaappausten perusteella tuli kuitenkin vähän luottavaisempi olo – toivottavasti kirja saa arvoisensa elokuvasovituksen.

pöö

yuumei

Tervehdys! Pahoittelen totaalista katoamistani, mikäli tätä blogia joku sattuu vielä seuraamaan. Yritän tässä vähän kerrallaan palailla takaisin elävien kirjoihin, vaikka ote niin lukemiseen kuin kirjoittamiseenkin on ollut hyvin hataralla pohjalla viime kuukaudet. Mutta noh, siinäpä tosiaan jotain, johon aion tämän susitalven uudelleentulemisen myötä tehdä muutoksen.