peikkoja ja susia ja kaikkea

Kaikenlaista sitä löytyy arkistojen kätköistä. Kaivelin esiin vanhoja tarinoita ”eri ikäkausien tekstit”-postausta varten, kun törmäsin kahdeksannella luokalla kirjoittamaani novelliin. Luin sen läpi ja tuomioni oli, ettei kyseessä olekaan niin toivoton tapaus kuin muistelin. Itse asiassa on aika kiintoisa huomio, että olen muutama vuosi takaperin kirjoittanut Lappiin sijoittuvaa, nuoriin vetoavaa(??) ja aika toimintapainotteista maagisrealismia… Jonkinlainen häive paranormaalista romantiikastakin on mukana, mutta tämä on kyllä jo juonipaljastus. Hetkellisessä mielenhäiriössä päätin myös sen tänne blogiin tunkea, jos joku vaikka haluaa lukea (tulen todennäköisesti iltaan mennessä järkiini ja poistan sen sitten).

tekstinäyte:

"Minua kohti lennähti jokin. Heittäydyin maahan suojautuakseni, enkä siten nähnyt mikä minuun oli osua. Pyyhin lumeen tahriutuneita kasvojani ja käänsin pääni hitaasti siihen suuntaan, minne äsken ilman halki lennähtänyt asia oli pudonnut. Suustani karkasi tukahtunut, pelonsekainen nyyhkäys tajutessani jälleen katsovani äskeisen jäniksen silmiin. Nyt niiden hiilenmusta katse oli kuitenkin sammunut ja äsken niin valkoiset kasvot olivat tahriutuneet punaiseen vereen. 

Se oli äskeisen jäniksen pää. Minua oli yritetty heittää äsken näkemäni jäniksen päällä. Päällä, joka oli repäisty irti ruumiista. Raastettu irti tavalla, joka ei voinut olla minkään tuntemani eläimen tekemää, saati ihmisen.

 Äkkiä kuoliaaksi paleltuminen alkoi tuntua hyvältä vaihtoehdolta."

Jos kiinnostus heräsi (...), niin novellin pääsee lukemaan tästä.  Paitsi, että se on pitkä kuin nälkävuosi ja paikoitellen hyvin kökkö, mutta ehkä viihdearvo on loppujen lopuksi tahattomassa komiikassa? Lappikliseitä ainakin riittää (muiden kliseiden ohessa), ja päähenkilön reaktiot ovat aika älyttömä... Itse saan myös kirjoitustyylistä lieviä Houkutusviboja, mikä on huomiona vähän voi voi.

hyvä paha fanfiction?

näinkin voi fanficissä käydä. kuva © luminary

Violet Wilde julkaisi jonkin aikaa sitten sen verran mielenkiintoisen ajatuksen blogissaan, että ajattelin jakaa sen tänne teillekin:

“It’s pretty unlikely I’ll make any kind of substancial living out of this, but if I’m lucky enough to get Bonded published, and even one person writes fanfiction about it, I’ll be happy. That counts for a lot more than fame and fortune, in my humble opinion." 

Niin, tämä fanfiction. Kirjailijan näkökulmasta hiukan pelottava ja jännittävä, ehkä ennen kaikkea muuta hämmentävä, selittämätön fanfiction. Se luo tilanteen, jossa oma tuotos joutuu jonkun toisen kirjoittajan käsiin, vaihtelevin seurauksin. Toinen fanficcari saattaa pysyä alkuperäisteokselle hyvinkin uskollisena, kun taas joku repii alkuasetelman niin palasiksi, ettei sitä meinaa  enää samaksi tunnistaa.

Meille kaikille muodostuu varmasti omia mielikuvia lempiteoksistamme - omia totuuksia siitä, millainen esimerkiksi joku hahmo tai vaikka hänen rakkauselämänsä on. Internet on viime vuosina mahdollistanut sen, että näitä omia totuuksia on mahdollisuus julkaista tekstien muodossa kaiken kansan nähtäville. Ficcareiden toimesta Harry Potter ja Draco Malfoy siis saavat toisensa, kuten fanien mielestä tarkoitettu on, eikä Houkutuksen Bella päädykään yhteen Edwardin vaan Jacobin kanssa. Vaihtoehtoja ja näkökulmia on loputtomasti, kuten kirjoittajiakin.

Onko se sitten hyvä vai huono asia, että joku muu kuin teoksen kirjoittaja itse saa niin surutta kajota tämän luomaan maailmaan ja sen hahmoihin? Kirjailijatkin asia jakaa eri leireihin. Esimerkiksi Stephenie Meyer ja J.K Rowling ovat antaneet asialle suostumutuksensa, kun taas muun muassa Anne Rice ja George R. R. Martin ovat suuresti fanficcejä vastaan.

Itse olen ehkä vähän jäävi vastaamaan, fanficcejä kun on tullut muutama kirjoitettua. En silti suhtaudu fanficcailun kaikkiin piirteisiin täysin varauksetta ja aivan niin myönteisesti kuin esimerkiksi Wilde, vaikka ymmärränkin hänen pointtinsa - onhan fanficcailu kirjailijalle melkoinen kunnianosoitus. Itse olisin ainakin imarreltu.

Mitä mieltä te olette?

(tässä merkinnässä puhun muuten tarkoituksella vain kirjoihin perustuvasta fanfictiosta - toki myös muunlaista on, selkeyden vuoksi tahdoin rajata. Tämä on muutenkin melkoinen pintaraapaisu, josta joku etevämpi olisi saanut vakuuttavamman/asiallisemman kuuloisen.... )

tuli ja myrkkykatko

"Onko minun pakko tappaa lohikäärmeitä?" herra Lynn kysyi aika anovalla äänellä, kun he tulivat talon luo.

"On", Polly  sanoi. "Kun me nyt olemme sellaisia sankareita."

"Mutta lohikäärmeet tuntuvat yleensä aika kiintoisilta persoonallisuuksilta - sitä paitsi niillä on varmaan hyvät syyt käytökseensä, jos ne vain tajuaisi", herra Lynn protestoi. "Ja useimmille lohikäärmeentappajille, joista minä olen kuullut, on käynyt lopuksi kalpaten."

"Pelkuri", Polly sanoi. "Pyhälle Yrjölle ei ainakaan käynyt kalpaten minun kirjassani."

"Minä olen kaukana Pyhästä Yrjöstä", sanoi herra Lynn. "Hänellä ei ollut silmälaseja."
(Tuli ja myrkkykatko - Diana W. Jones)

Niin.  Minulla ei ole muuta asiaa kuin se, että Diana W. Jonesin Tuli ja myrkkykatko on edelleen hienoin kirja jonka tiedän. Sellainen, jota on pakko lukea joka välissä, aamulla ennen töihin menoa ja ruokatunnilla ja koko iltapäivä ja ilta. Niin, että kirjan loputtua ei hetkeen oikein tiedä, mitä elämällään seuraavaksi tekisi. Se on vain niin, niin hieno. 

...suostuisikohan kirjasto myymään tuon oman kappaleensa minulle, jos pyytäisin kauniisti? Se alkaa olla jo aika risa, sivuja lähtee irti sieltä täältä, ja minä olen suurella todennäköisyydellä ainoa joka sitä edes lainaa. Kohtelisin sitä suurella rakkaudella ja  näin.

kirjailijavierailuja

Kylämme kirjastossa kävi sunnuntaina kirjailijavieras kertomassa työstään. Suhteellisen tuntematon tapaus, aikaisemmin en ollut kuullutkaan hänestä. Itse eksyin paikalle puhtaasti työn puitteissa, kyseiseltä henkilöltä julkaistut teokset kun edustavat kaikki murrerunoutta, joka ei omiin suosikkeihini kuulu (tai itse asiassa en ymmärrä sitä lainkaan.).

Kuuntelijoita paikalle oli saapunut vähän alle 20, kohtalaisen hyvin siis tämän paikkakunnan mittapuulla. Kirjailija/runoilijavieras esiintyi kaikin puolin edukseen, väliin nauratti yleisöään ja toisinaan puhui vakaviakin. Sellaisia supliikki-ihmisiä, joilta hoituu pilke silmäkulmassa aihe kuin aihe. Mietin siinä sitten, luonnistuisiko minulta sama. Sillä sitähän kirjailijantyö myös usein on; esiintymisiä eri paikkakunnilla, tavoitteena mahdollisimman suuri kiinnostavuus, jotta ihmiset tykästyisivät ja ehkä sitä kautta myös tutustuisivat kirjoihin. Olettaen toki, että esiintymään todella pääsee, eikä itseään tarvitse suurin piirtein väkipakolla tyrkyttää jonnekin. Jotenkin niin… kai?

 Toki tällaisia on vähän hassua (tai ihan vain typerää) miettiä, kun minkään näköistä tekstiä ei ole lähiaikoina valmistumassa, tai edes valmisteilla. Julkaisusta puhumattakaan. Siitä huolimatta ajauduin pohtimaan, mitä itse puhuisin, millä tavalla esittelisin oman kirjoittajantaustani ja sen vaiheet. Tulisiko siitä ylipäätään mitään? Minä en ole mikään esiintyjä. Puhun hirveän nopeasti ja epäselvästi jopa silloin, kun en ole yhtään hermostunut - ja melko varmaa on, että tuollaisessa tilanteessa olisin erittäin hermostunut. Joutuisin varmaan käymään läpi hyvin perusteellisen koulutuksen, ennen kuin minua uskallettaisiin päästää puhumaan minnekään mitään…

Täällä meilläpäin kirjailijavierailut ovat noin muuten melko harvinaista herkkua. Tuomas Kyrö kävi kaksi vuotta sitten, mutta itse en tietenkään silloin ollut paikkakunnalla. Tuija Lehtinen taas piipahti yläasteaikoinani, mikä oli hienoa, koska siihen aikaan hän oli suurin piirtein ainoa kotimainen kirjailija jonka teoksia luin… Lehtisen huumori oli samalla tavalla ihanan mustaa kuin hänen parhaissa kirjoissaankin, joskin minä tunnuin olevan suurin piirtein ainoa joka sille nauroi. Höh.

pääsykoepatoumia

Kävin eilen pääsykokeissa, suomen kielen. Ei mennyt erityisen hohdokkaasti; ylipistolle piti ehtiä yhdeksäksi, joten heräsin puoli kuudelta. Ennen kokeen alkua siis vain huojuin puolikuolleena aulassa muiden mukana, yrittäen parhaani mukaan olla a) pyörtymättä, ja b) näyttämättä maalaistollolta joka tulee asukasmäärältään miinuksella olevasta pikkukylästä. Ei siinä paljon pääsykoekirjoja enää selailtu.

Näiden loistavien lähtökohtien kera istuin tekemään koetta, joka meni yksiselitteisen huonosti. Esseen räpiköin jotakuinkin läpi, mutta ne kielioppikysymykset… nyt olen varma siitä, ettei minulla ole syksyllä paljon asiaa suomen kieltä opiskelemaan. Pettymys, mutta ei musertava sellainen. Nyt tiedän, millainen kokonaisuus on edessä, joten ensi vuonna uusi yritys jossa en tee tämänkertaisia virheitä (eli silloin tulen lukemaan hirrmuisen paljon enemmän ja kasvatan pääsykoepäivään mennessä rautaisen itseluottamuksen).

 Sellaista siis. Pitkästä aikaa sellainen olo, että haluan vain lukea kirjoja koko ajan. Kahmin kaikenlaista hömppää mukaani välittämättä teosten mahdollisesta merkittävyydestä tälle maailmalle - kunhan minä vain viihdyn, se on pääasia.

Koska koen huutavaa tarvetta sanoa tämän ääneen, sanon (tai siis kirjoitan): allekirjoittanut on tämän kevään ylioppilas. Jee. Ei ollut vielä aamulla ollenkaan niin selvä juttu. Laudatureja ei tuloksissani liiemmin vilahtele, ja äidinkielen mokomakin jäi nöyryyttävästi M:ään. Ehkä kuitenkin selviän tästä takaiskusta enkä nimeä itseäni äidinkielellisesti täysin epäkelpoksi yksilöksi, vaikka kieltämättä hiukan harmittaa.

(matematiikka oli tämän kevään the yllättäjä – se lähti A:na, mutta tuli takaisin C:nä… mitä ihmettä?)

"you transfix me, quite"

"I could bend you with my finger and my thumb, a mere reed you feel in my hands. But whatever I do with this cage, I cannot get at you. And it is your soul that I want.”

Katsoin viikonloppuna uusimman Kotiopettajattaren romaani -filmatisoinnin ja pidin siitä paljon. Itse asiassa todella paljon, mitä nyt vain koitan tässä esittää asiallista ja hillittyä silmät päästään itkevän fanitytön sijaan (joo'o, kyyneleitä valui. Kello oli tosin jo yli puolenyön ja muuta seliseliä).

Suhtauduin alunperin tähän uuteen leffaan aika nihkeästi, koska pidän valtavasti Jane Eyre-minisarjasta, joka joskus Suomen televisiossa esitettiin...  mutta tämä uusi olikin positiivinen yllätys. Pääosanesittäjät olivat hyviä, joskaan eivät minisarjan Ruth Wilsonin ja Toby Stephensin veroisia, ja kirjan tunnelma oli tavoitettu mielestäni oikein hyvin. Pidin tietynlaisesta vähäeleisyydestä, ja etenkin loppu oli hienovaraisen tyylikäs (tajuankohan itsekään mitä tarkoitan?).

Kahteen tuntiin ei vain yksinkertaisesti voi mahduttaa koko kirjaa, ja siksi moni kohta jäi pois, saaden juonenkäänteet vaikuttamaan hiukan hätiköidyimmiltä kuin mitä ne alun perin ovat. Tiettyjen juttujen puuttuminen sai Janen myös vaikuttamaan hiukan vähemmän itsenäiseltä kuin mitä hän kirjassa on - harmi, sillä juuri Janen hiljaisen voimakas persoona on olennainen osa Kotiopettajaren romaania.

Mutta siis, suosittelen katsomaan! Itse innostuin Jane Eyren tarinasta sen takia jälleen niin paljon, että lainasin alkuperäisteoksen kirjastosta heti maanantaina. Kyseessä on harvoja klassikoita, joista oikeasti pidän, vaikka kieltämättä Brönten yksityiskohtainen, dramaattinen kieli ei aivan yhtä paljon ihastuta nykyään kuin mitä yläasteella aikoinaan.

(poistin muuten kommentoinnin yhteydestä tuon sanatarkastuksen vai mikä onkaan, toivottavasti helpottaa mahdollista kommentointia : >)

kirjoja sadepäivälle

Kuten kuvasta näkyy, kävin pitkästä aikaa kirjastossa hakemassa sadepäivän ratoksi lukemista. Gisellen kuolema oli jälleen kerran lainassa, samoin Norwegian Wood, mutta kyllä minä silti kaikkea mielenkiintoista löysin. Pääsen esmes viimein lukemaan uutta suomalaista fantasiaa Mifongin perinnön muodossa. Parin ensimmäisen luvun perusteella uskallan sanoa jo sen, että Meresmaa on luonut ainakin itseäni kiinnostavan fantasiamiljöön. En myöskään voi olla vaikertamatta päänsisäisesti verratessani sitä varjoon ja huomatessani kaikki omat puutteeni. Ääh.

Sitten on Anja Snellmanin tuore Ivana B. En ole oikein aikaisemmin osannut innostua hänen kirjoistaan, ja Ivanakin tarttui mukaan ihan puhtaasti aiheensa ansiosta - kuten kansilehti kertoo; ""Keski-ikäisen kirjailijan maailmaan on tullut riivaaja, jota hän ei enää omin voimin kykene karkottamaan. Hän saa piinaavia kirjeitä ja viestejä Ivana B:ltä, nuorelta julkkistyrkyltä ja wannabe-kirjailijalta, joka julistaa blogissaan kolmen M:n autuutta: tärkeintä ovat media, markkinat, mielikuvat." Kovin ajankohtaista siis, suoranaista kettuilua tietyille tahoille.

Uma Karman Kaiken se kestää on monella tapaa mielenkiintoinen tapaus. Ensinnäkin se on loistava esimerkki omakustanteesta, joka on kerännyt hyvin sekä lukijoita että tunnettuvuutta, saavuttaen jonkinlaisen kulttimaineen. Toisekseen, se on varsin hieno kuvaus kahden teinipojan välisestä rakkaudesta - aihe, johon en muista törmänneeni kotimaisissa nuortenkirjoissa, hmm, olisinko ollenkaan? Itse asiassa nyt ei tule mieleen edes yhtään käännöskirjaa. Joka tapauksessa, Karma käsittelee rakkaustarinaa mukavasti alleviivaamatta, ja päähenkilöt ovat erittäin sympaattisia.

Ja lukeminenhan toki aiheuttaa taas sitä, että kaikki inspiroi.

sydänveret näppäimille ja muuta keväistä

Huhtikuu oli huono kuukausi, ainakin mitä susitalven olemassaoloon tulee. En lukenut mitään, ja kirjoitettua tuli ainoastaan lehtijuttuja – mitä nyt myös valitin asiasta tasaisin väliajoin tänne blogiin. Kaiken kaikkiaan, hus siitä huhtikuu, älä tule takaisin!

Mutta, onneksi meillä on toukokuu! Jostakin mystisestä syystä olen nähkääs saanut kirjoitettua jo kahtena päivänä peräkkäin – tiedän, säälittävää innostua moisesta, mutta minkäs teet. Elämme vaikeita aikoja, joten tällaisiin mahdollisesti ohimeneviinkin luovuuden hetkiin on tartuttava sinnikkäästi.

Tässä yllättävässä päättäväisyydenpuuskassani tulin muun muassa siihen tulokseen, että hautaan The Projektin odottamaan toista aikaa – taas. Sen kirjoittaminen ei vain yksinkertaisesti onnistu nyt. Projekti vaatii minulta paljon enemmän kuin mihin tällä hetkellä olen valmis; täyden omistautumisen ja sydänveren vuodattamisen näppäimille (oi, liika dramaattisuus, tykkään susta vaikka me ollaankin oikeastaan tosi huono yhdistelmä ♥ "Kirjoittaa pitäisi ainoastaan silloin kun mustepulloon jokaisella kynänkastamalla jää pala kirjoittajan lihaa.” – Leo Tolstoi). Pointti on joka tapauksessa se, että tällä hetkellä tahdon kyllä kirjoittaa, mutten suinkaan sellaisella kiivaudella kuin herra Tolstoi ehdottaa. Onkohan se toisaalta edes mahdollista? Olenko jo valmiiksi epäonnistunut, jos lähtökohtani ovat tämmöiset?

Kaikesta huolimatta, olen ottanut nyt työn alle viime toukokuussa kehittelemäni melkein-dystopia-projektin, josta olen kertonut aiemmin tässä merkinnässä. Se perustuu näkemääni uneen, on pähkinänkuoressa hyvin epäuskottava sekä ennen kaikkea ihan liikaa velkaa esikuvilleen (Nälkäpeli, Tarkoitettu, ym). Tulin kirjoittaneeksi sitä kahden luvun verran käsin ollessani kesällä Espanjassa, enkä ideaan ole enää sen kummemmin koskenut.

Nyt kuitenkin tuntuu. Että voisin kokeilla taas. Kokonaisuutena se on aika toivoton, mutta dadum, sellaisen projektin minä juuri nyt tarvitsenkin. Unitekeleessä (jälleen kerran yksi hienoista tiedostonimistäni) ei ole mitään henkilökohtaista, sitä vain on parhaimmillaan "tosi mukava kirjoittaa". Toki the projektiakin on mukava kirjoittaa, mutta eri tavalla.

Sellaista siis. Tekstin laatu on tällä hetkellä muuten jotain erittäin kamalaa - niin kamalaa, että minun on aina väliin pysähdyttävä kesken kirjoittamisen ihastelemaan, miten ihmeessä olenkin taas onnistunut ilmaisemaan asian niin huonosti. Tästä on hyvä jatkaa!