Kylämme kirjastossa kävi sunnuntaina kirjailijavieras kertomassa työstään. Suhteellisen tuntematon tapaus, aikaisemmin en ollut kuullutkaan hänestä. Itse eksyin paikalle puhtaasti työn puitteissa, kyseiseltä henkilöltä julkaistut teokset kun edustavat kaikki murrerunoutta, joka ei omiin suosikkeihini kuulu (tai itse asiassa en ymmärrä sitä lainkaan.).
Kuuntelijoita paikalle oli saapunut vähän alle 20, kohtalaisen hyvin siis tämän paikkakunnan mittapuulla. Kirjailija/runoilijavieras esiintyi kaikin puolin edukseen, väliin nauratti yleisöään ja toisinaan puhui vakaviakin. Sellaisia supliikki-ihmisiä, joilta hoituu pilke silmäkulmassa aihe kuin aihe.
Mietin siinä sitten, luonnistuisiko minulta sama. Sillä sitähän kirjailijantyö myös usein on; esiintymisiä eri paikkakunnilla, tavoitteena mahdollisimman suuri kiinnostavuus, jotta ihmiset tykästyisivät ja ehkä sitä kautta myös tutustuisivat kirjoihin. Olettaen toki, että esiintymään todella pääsee, eikä itseään tarvitse suurin piirtein väkipakolla tyrkyttää jonnekin. Jotenkin niin… kai?
Toki tällaisia on vähän hassua (tai ihan vain typerää) miettiä, kun minkään näköistä tekstiä ei ole lähiaikoina valmistumassa, tai edes valmisteilla. Julkaisusta puhumattakaan. Siitä huolimatta ajauduin pohtimaan, mitä itse puhuisin, millä tavalla esittelisin oman kirjoittajantaustani ja sen vaiheet. Tulisiko siitä ylipäätään mitään? Minä en ole mikään esiintyjä. Puhun hirveän nopeasti ja epäselvästi jopa silloin, kun en ole yhtään hermostunut - ja melko varmaa on, että tuollaisessa tilanteessa olisin erittäin hermostunut. Joutuisin varmaan käymään läpi hyvin perusteellisen koulutuksen, ennen kuin minua uskallettaisiin päästää puhumaan minnekään mitään…
Täällä meilläpäin kirjailijavierailut ovat noin muuten melko harvinaista herkkua. Tuomas Kyrö kävi kaksi vuotta sitten, mutta itse en tietenkään silloin ollut paikkakunnalla. Tuija Lehtinen taas piipahti yläasteaikoinani, mikä oli hienoa, koska siihen aikaan hän oli suurin piirtein ainoa kotimainen kirjailija jonka teoksia luin… Lehtisen huumori oli samalla tavalla ihanan mustaa kuin hänen parhaissa kirjoissaankin, joskin minä tunnuin olevan suurin piirtein ainoa joka sille nauroi. Höh.
Minä olen huono ilmaisemaan itseäni suullisesti. Pelkään hirveästi esiintymistä. Yläasteella esiintymisjännitykseni oli niin paha (ja siellähän pitää jatkuvasti pitää jotain esitelmiä) että harkitsin hakevani lääkäriltä jotain rauhoittavaa. Nykyään menee paremmin. :) En tiedä, ehkä siihen esiintymiseenkin sitten tottuisi? Olisihan se ihana puhua omista kirjoistaan... toki sellainen pitäisi saada ensin ulos.
VastaaPoistaMinäkään en juuri pidä murrerunoudesta. Olen yrittänyt vähän lukea.
Lehtistä luin kans paljon yläasteella. Mielestäni hänen alkuaikojensa kirjat ovat tosi hyviä, uudemmat ovat olleet pettymyksiä, koska ne tuntuvat kaikki olevan samanlaisia, ja viimeksi kun luin häneltä nuortenkirjan sen päähenkilö oli ihan käsittämättömän sovinistinen. O_o
Minäkin olen esiintyjänä ihan surkea tapaus, aina iskee kamala pakokauhu ja kädet tärisevät tilanteessa kuin tilanteessa ihan holtittomasti. Mutta tosiaan, kai siihen tottuisi, niin kuin kaikkeen muuhunkin... varsinkin kun kyse olisi juuri omasta kirjasta. : )
PoistaSamaa mieltä Lehtisestä, hänen varhaisempi tuotantonsa on loistavaa (mm. Vaniljasyndrooma), uutuuksia ei tule juuri luettua. Tuo sovinisti-päähenkilö esimerkiksi on ihan tuntematon tapaus... onneksi.