junamatkoja

souls at all

 Tuon elokuvan kohtaukset pyörivät päässäni (varsinkin se eräs huuto pimeässä johon kiteytyy koko elämän huutava epäoikeudenmukaisuus ja julmuus) ja kuuntelen paraikaa samaista soundtrackia, joten sallinette että kerron vielä kerran kuinka tavattoman kaunis tuo minusta on. Jotenkin vain.

Kello on kohta puoli yksitoista ja täällä on vielä aika valoisaa vaikka siellä toisaalla ei ollut. Tänä viikonloppuna opin pitämään muunmuassa junamatkoista, vaikka yhdessä vaiheessa tuli paniikki ja luulin menneeni sittenkin väärään junaan, eikä konduktööri vain muistanut mainita minulle asiasta. Niin ja opin ehkä tekemään taikatempun. Ehkä (veljeni on muuten maailman epäkiitollisin olento, ostin jotain upeetakallista vaniljakahvia tuliaisiksi ja sen ensimmäinen kommentti on että haisee pahalta.)

Tämän viikonlopun jäljiltä tuli olo että pakko kirjoittaa (hyvällä tavalla), pakko pakko pakko, ensi kerralla en mene tyhjin käsin vaan minullakin on jotain valmista mukanani. Siihen pyrin, aion. Sitä paitsi tarvitsen juuri kirjoittamisen kaltaista pakoa todellisuudesta nyt, kertakaikkiaan.  

päässä soi kaunis musiikki

Olen ihan varmasti unohtanut jotain olennaista laukkuja pakatessa, mutta noo. Huomenna aluksi Kajaaniin, siellä käyn hakemassa paikallisesta kirjastosta matkalle jonkun sellaisen kirjan jota meidän kirjastossa ei ikinä kuuna päivänä ole.
(veli varmaan arvostaa kun sen koneelle on jostakin ilmestynyt hirmu määrä kuvia ja musiikkia)

mieleni lukituista ovista

what if

 Olen tällä hetkellä maanpaossa veljen koneella, koska oma kone on kuolettavan hidas enkä millään jaksaisi ruveta analysoimaan mitä minun pitäisi tehdä vian korjaamiseksi. Sitä paitsi tajusin viime viikolla, että veljen koneella on hyvä kirjoittaa. Kirjoittamiseeni liittyvä perustavanlaatuinen ongelma kun on ollut viime aikoina se, että minulla on ihan liikaa muita virikkeitä enkä siis koskaan saa avatuksi wordia. Veljen konetta käyttäessäni kyseistä ongelmaa ei ole, ai kun olen fiksu (paitsi ettei mulla ole nyt spotifya, itken vieroitusoireissani)

Olen saanut aikaiseksi kaksi sivua ja nyt jo tökkii. Ajankohtakin vaikuttanee jotenkin. Iltaisin päällä on aina melkoinen maailmantuska, joten olen aina ihmeellisen ylivirittyneessä mielentilassa kun koetan saada aikaan lauseita. Pitäisi pysähtyä hetkeksi miettimään, suunnittelemaan. Tiedän sen kyllä, mutta ei vain ole aikaa. "Kaipuu söi minulta päiväni", luki joskus jossakin kirjassa, paitsi että minun tapauksessani se on stressi. Pääni on täynnä pelkkiä aikatauluja.

...nonnih, nyt on angstimode pois päältä. Ostin viikonloppuna viimeinkin Ole luonani aina-leffan dvd:lle (plus Tyttö ja helmikorvakorun kun se maksoi kolme euroa, elokuvahyllyni on silkkaa laatua täynnä). Joskus jossain aiemmassa merkinnässä pohdiskelin, saisiko elokuvaversio minut välittämään hahmojen kohtaloista kirjaa enemmän, ja saihan se. Itkin, itse asiassa (koska se oli niin kamalan kaunis ja pääosanesittäjät kertakaikkisen loistavia).

Tänään olen joutunut kertomaan tulevaisuudensuunnitelmistani yhdelle kuin useammalle henkilölle (toinen heistä oli kampaaja jonka kanssa muuten todettiin, että mun hiukset elelee jotain aivan omaa elämäänsä). Aiemmin en edes ollut niin varma siitä onko minulla mitään tulevaisuudensuunnitelmia ylipäätään, mutta kaipa minulla sitten on. Jotakin.   

Kuuntelen juuri Rosie and Me:ta, ylihurmaavaa musiikkia. Ep:n saa ladata nettisivuilta ilmatteeksi, suosittelen! 

"Oli hassua, kuinka aina yön tullen mökki alkoi tuoksua sateelle. Silloinkin, kun taivas oli melkein pilvetön, laskevan auringon värinen.
Tai ehkä se oli sittenkin hämärän tuoksu; hiljalleen tiivistyvä, näkymätön kosteus, joka hengitti itsensä seinien läpi iholle. Oli vielä liiaksi kesä jotta ulkona olisi voinut tulla oikeasti pimeää, mutta juuri sateenkaltainen hämärän aavistus muistutti, että pimeänkin aika koittaisi vielä. Tämä sietämätön helle, se ei kestäisi ikuisesti."

Kiitos uusi ja vanhauusi lukija. ♥

...Lenny Kravitz tulee näyttelemään Nälkäpeli-leffassa Cinnaa. Olen tiennyt tuosta jo jonkin aikaa, mutta saanen silti ilmaista vasta nyt lapsellista tyytymättömyyttäni; askdljsdklf. Eijeijeijei. Cinna oli ainut hahmo jonka näyttelijävalinnalla oli minulle jotain merkitystä, ja sitten käy näin.
(...lähden tästä muualle itkemään elämän epäreiluutta)

minne katosi päivät

 En ole saanut kirjoitettua yhtään mitään ikuisuuksiin, vaikka aikaa on ollut enemmän kuin uskalsin haaveilla. Nyt päivät kuluvat töissä ja autokoulussa ja pöh, minut pitäisi vain suosiolla heittää leijonille. Työpöydällä lojuviin kirjoihinkaan en ole koskenut, sen sijaan olen ripotellut omistamiani sarjakuvia ympäri huonetta ja selaillut niitä aina ohi kävellessä (High School Debut ja Trinity Blood ovat ovat tämän kesän the sarjojen nimet, jos tahdotte tietää. Viimeksi mainitusta innostuin pitkästä aikaa niin, että tilasin netistä kirjasarjan ensimmäisen osan, johon sarjis perustuu).

Viime päivät olen kuunnellut Ingrid Michalesonin Soldieria tavoittaakseni erään hahmoni mielenmaiseman ("I don't believe in anything but myself").

Ja tästähän ei siis ollut tarkoitus tulla näin saamatonta merkintää, pahoittelen.

vielä muodostan varjoni

 

"Miksi olet mieluummin Ketun hahmossa?" Yö värjäsi Claran silmät mustiksi.

"Ymmärtääkö maailmaa paremmin ketun hahmossa?"

"Ketut eivät edes yritä ymmärtää maailmaa."

(Cornelia Funke - Reckless: kiveen kadonnut)

Vielä pari vuotta sitten fantasia omisti genrenä totaalisesti sieluni, koska olin vakaasti sitä mieltä, että kaikki 'todelliseen maailmaan' sijoittuva on väistämättä ankeaa ja tylsää. Kunhan kirjassa oli mahdollisimman paljon lohikäärmeitä ja taikaesineitä ja velhoja, niin olin mitä suurimmissa määrin tyytyväinen. Sitten löysin maagisen realismin ja tajusin, että oikeastaan se on vielä enemmän minun juttuni - loppujen lopuksi vaatekomeron takaa löytyvä toinen maailma tai mikä hyvänsä vastaava ei ollut enää välttämätön, vaan pienikin taianomaisuuden aavistus todellisuuden keskellä riitti.

Nykyisin luen ns. täysveristä fantasiaa äärimmäisen vähän, koska hyvää sellaista on niin vaikea löytää. Juonikuviot kulkevat tuttua kehäänsä, kekseliäät toiset maailmat ovat loppujen lopuksi kaikkea muuta kuin kekseliäitä, eikä hahmoista löydy mitään uutta ja mullistavaa. Siispä yllätyin iloisesti Cornelia Funken Reckless: Kiveen kadonnut -kirjan kohdalla.

"Isänsä työhuoneessa olevan peilin kautta Jacob tulee imaistuksi toiseen, omituisen kiehtovaan
maailmaan, ja viikot ja vuodet kuluvat. Hän saattaa kadota
maailmaansa viikkokausiksi, uhraamatta ajatustakaan pikkuveljelle.
Kun Jacobin pikkuveli Will seuraakin veljeään peilin toiselle puolelle, Jacobin vuosia varjelema salaisuus paljastuu. Nyt hänen on pelastettava pikkuveli karmealta kohtalolta: löydettävä keino, jolla pysäyttää Willin muuttuminen kiveksi. Mutta onko jo liian myöhäistä?"

Koska olen laiska, referoin vain takakantta, anteeksi. Tuo ei tosin kerro puoliakaan kirjan hienoudesta ja kekseliäisyydestä - tarinan yksi koukku on se, että peilimaailma on täynnä mm. Grimmin saduista tuttuja elementtejä; noitien rakentamia piparkakkutaloja ynnämuuta. Miksi keksiä pyörää uudelleen? Periaatteessa myöskään hahmot motiiveineen eivät poikkea totutusta, mutta päähenkilö Jacob on yhtäkaikki ihailtavan aikaansaava ja hei, kirjassa on myös Kettu!

Eniten minua miellytti kirjan melkein runollinen kerrontatyyli, joka yhdistyi tietynlaiseen intensiivisyyteen ja hyvin nopeaan tapahtumien kulkuun - ensimmäisestä luvusta lähtien lukeminen tuntuu melkein hengästyttävältä, sillä koko ajan asiat vyöryvät eteenpäin.

(nojoo, tämä oli taas mitä oli, mutta mikäli joku tahtoo lukea laatufantasiaa, suosittelen)

Tämän kesän ensimmäisen kunnon vesisadepäivän kunniaksi katsoin tänään Black Swanin enkä luultavasti enää koskaan uskalla leikata kynsiäni.

surullisten tarinoiden kauneudesta

this too shall pass

"Tytön ruskeissa säärissä oli paljon pieniä valkoisia arpia. Minä ajattelin: Peittävätkö nuo tähdet sinut kokonaan ihan kuin pukusi tähdet ja kuut? Ajattelin, että sekin olisi kaunista, ja nyt pyydän teitä ymmärtämään, ettei arpi ole koskaan ruma. Niinhän arpien tekijät haluavat meidän uskovan. Mutta meidän – teidän ja minun – on sovittava, että uhmaamme heitä. Meidän on pidettävä kaikkia arpia kauniina. Onko selvä? Sillä uskokaa pois, kuolevalle ei tule arpia. Arpi merkitsee: 'Jäin eloon.'"

Jos haluatte lukea jotain joka avaa silmänne pakolaisten elinolojen suhteen, tai saa se edes ajattelemaan asioita jonkun muunkin kuin länsimaalaisen ihmisen kannalta, lukekaa  Chris Cleaven Little Been tarina. Tosin, voi sen  lukea ihan vain silläkin perusteella, jos tahtoo nauttia hienosta kerronnasta ja lauseista joita huomaa palaavansa miettimään uudelleen ja uudelleen. Kyseessä on tarina, joka esittelee epäreilun, julman maailman, mutta löytää kaikesta siitä epäreiluudesta silti enemmän lohtua ja toivoa kuin lohduttomuutta ja toivottomuutta. Suosittelen. Lämpimästi. Loppu tosin jää kummittelemaan, aivan viimeinen lause soimaan päähän jättämättä hetken rauhaan. Ehkä hienoimpien tarinoiden päätösten täytyykin olla sellaisia, en tiedä. 

Sinänsä mielenkiintoinen yksityiskohta kirjassa on se, että jostakin syystä se ei vaikuta lainkaan miehen kirjoittamalta. Asiaan vaikuttanee sekin, että romaanin kaksi kertojaa ovat kumpainenkin naispuolisia. Mutta jotenkin... Viime aikoina olen muutenkin lukenut monta sellaista kirjaa, joita en ikinä olisi uskonut miehen kirjoittamaksi - Daniel Galttauerin Kun pohjoistuuli puhaltaa on ehdottomasti sellainen (loistavaa lomalukemista muuten). Ehkä elän sellaisessa harhakäsityksessä, että miesten kerronta on aina jotenkin raadollisempaa. Miehisempää. Jotain sellaista.

Tämän lähemmäksi kirjaesittelyä en sitten todennäköisesti tule pääsemään (eli en lähellekään) tässä blogissa. Helle sitten loppui, en tiedä ollako iloinen vai pahoillani (olen vähän kyllästynyt unettomiin öihin). Tänään pitäisi kirjoittaa vielä kaksi lehtijuttua huomiseksi (onneksi oku viisas ihminen on keksinyt Jaffa-keksit).

Kohta minä kerron surullisia asioita. Mutta teidän on kuultava ne samalla tavalla kuin olemme päättäneet suhtautua arpiinkin. Myös surullinen puhe on kauneutta. Surullinen tarinahan merkitsee, että tarinan kertoja on elossa. Ennen kuin arvaakaan, hänelle tapahtuu jotakin hienoa, jotakin ihmeellistä, ja sitten hän kääntyy ympäri ja hymyilee. 

(Little Been tarina - Chris Cleave)