liebsteri ja jos mää saisin päättää

Ilja heitti minua tämmöisellä, kiitoos! ♥ Ideanahan olisi jaella tätä tunnustusta eteenpäin viidelle suosikkiblogilleni, jolla on alle 200 lukijaa.... Minun kaikilla liebstereilläni (köh sori oon väsyny) tuo on kuitenkin jo käynyt, joten jääköön jakamatta.

Tuon lisäksi sain vähän aikaa sitten B.N:ltä Jos minä saisin päättää-haasteen (kiitos!). Nämä minun vaihtoehtoni ovat luonnollisesti ihan hirmu syvällisiä, kuten allekirjoittanut itsekin....

 eli, Jos minä saisin päättää....

- saisin työn ja vapaa-ajan järkättyä silleen tosi fiksusti, etten aina kello viiden jälkeen vain tuijottaisi teeveetä aivokuolleena vaan tekisin jotain järkevää (aka kirjoittaisin. tai lukisin pääsykokeisiin).

- pääsisin heittämällä sisään Oulun yliopistoon suomen kieltä lukemaan eikä sellaisista pikkujutuista kuin pääsykoe tarvitsisi ylipäätään stressata.

- olisin vähän vähemmän saamattomampi. Tai siis aika paljon.

- tämän kylän kirjasto ei menisi kiinni melkein joka päivä neljältä. Olen nykyään erikoistunut piipahtamaan siellä salamannopeudella ruokatunnilla, mutku mää tahdon viipyillä ja selailla ja etsiä hyviä kirjoja rauhassa!

-Deetä mukaillakseni, saisin jollain ilveellä tekosyyn kertoa lempimusiikistani/lempimangoistani (niistä sarjakuvista, ei hedelmistä)/lempikaikesta ilman että se olisi yhtään ärsyttävää.

- saisin kirjoittamisen suhteen Tosi Hienon Oivalluksen, minkä myötä kirjoittaisin The Projektin ensimmäisen version valmiiksi muutamassa kuukaudessa. Eikä se olisi ihan sukka. Sitten editoisin sitä. Sitten se olisi valmis. Sitten lähettäisin sen johonki kustantamoon ja ne ottaisi sen kustannusohjelmaansa ja minusta tulisi kirjailija. Mieluiten toki menestyvä sellainen. the end.

Nojoo, eiköhän nuo olleet tuossa. Haastan tähän Captainin, Iljan sekää.....  muillapa tämä onkin tainnut käydä jo.

Jenna paperilla

kuva by meitsi

Hmm, kuinka jännittävää. Löysin puolivahingossa joskus kauan sitten piirtämäni kuvan The projektin päähenkilöstä, Jennasta. Tuo taitaa nykyisellään olla peräti, mitä, neljä vuotta vanha, joten laatu on mitä on (öh, nuo hiukset esmes. mikä noita latvoja vaivaa??).

Mielenkiintoisen tuosta kuvasta tekee se, että se muistutti minua kahdesta asiasta - ennen halusin visualisoida hahmoni keinolla millä hyvänsä, ja toiseksi, tykkäsin piirtää. Itse asiassa mielsin itseni kahdeksannelle luokalle asti aina ennen kaikkea piirtäjäksi, kirjoittamista en koskaan edes ajatellut. Näin se maailma muuttuu. Nykyään piirrän vain harvoin, epämääräisiä tuherruksia lehtiön sivuille keskittymättä asiaan sen kummemmin...

Näin taaksepäin katsellen, piirtämisessänikin näkyi aina jonkinlainen tarinankerronnan halu. En esimerkiksi juuri koskaan halunnut piirtää suoraan mallista, vaan suhertamani hahmot olivat aina omia, tahdoin luoda heille luonteen ja historian... Minun taidoillani ei vain mihinkään kovin eeppiseen kyetä. Nykyisin koen, että kykenen kirjoittamalla paljon enempään.

kevätkoomailua

Kirjoittajapiireissä tuntuu liikkuvan sinnikästä kevätmasennusta, niin täälläkin. Tai no, ei masennusta ehkä, lähinnä yleispätevää toimettomuutta jolle en ehtaan kettutyyliin osaa tehdä mitään. Ratkaisujen etsimisen sijasta vain istun keittiönpöydän ääressä edessäni valkosipulidippiä kera sipsien ja ajattelen että onpa ruoka hyvää. Silleen.

 En vain yksinkertaisesti saa kirjoitettua. Eilen olisi pitkästä aikaa ollut oikeasti aikaa, mutta jo pelkkä ajatus romukoneen avaamisesta hirvitti. Luin viime viikonloppuna The Projektin uusinta versiota, ja nyyh.... olisiko se niin kaukaa haettua, jos vain ryhtyisin kirjoittamaan taas kokonaan uudestaan? Nykyisellään koko höskä vaatisi niin paljon editointia, ettei psyykeeni välttämättä kestä. Alleviivaan esimerkiksi päähenkilön tietynlaista ulkopuolisuutta tms, ihan liikaa, kyllä lukijat älyäisi vähemmälläkin! Muutenkin siinä on kaikkea sellaista, joka ei näin parin kuukauden tauon jälkeen tunnu lainkaan hyvältä.

Mutta, suunta on silti oikea. Pääajatus, tunnelma, tietynlainen talven vaitonaisuus... nyt minun pitäisi vain karsia tekstiä vieläki enemmän ja jättää tulkinnanvaraa. Suunnitella, suunnitella. Jos vain saisin revittyä jostakin aikaa.

uutuuksia vihreissä kansissa ja ikärasismista

Tulevan kirjasyksyn mielenkiintoisimmat kirjat tulevat minulla olemaan vihreissä kansissa, kun Mila Teräs ja Riikka Pulkkinen julkaisevat seuraavat teoksensa. Molemmat ovat sellaisia suomalaisia kirjailijoita, joiden kirjoitustyyli ja tapa kertoa ovat jättäneet minuun ehdottomasti jälkensä.

Mila Teräksen Perhosen varjo on "realismia ja fantasiaelementtejä jännittävästi yhdistävä kasvukertomus ja rakkaustarina."
Omiin korviini kuulostaa erittäin lupaavalta, sillä Teräs todella hallitsee nuorille kirjoittamisen sekä fantasiaelementit. Hänen Sininen huone -kirjansa on teos jonka olen itse lukenut lukemattomia kertoja, ja teidänkin pitäisi. Yläasteella se oli minulle hirveän tärkeä, vaikka en siihen aikaan  suomalaisilta kirjailijoilta juuri mitään lukenut. Teräksen käyttämä kieli on vaikuttanut omaan kirjoitustyyliini paljon, ja... no. Yksinkertaistettuna, jos ette ole häneltä yhtään kirjaa vielä lukenut, niin lukekaa.

Sitten Riikka Pulkkinen ja Vieras. "Romaanissa on tanssin levoton rytmi ja aamuyöllä palaavien muistojen tiheys. Riikka Pulkkinen käsittelee vierautta, uskontoa ja ruumiillisuutta yhtä aikaa älyllä ja kaikin aistein." 
Näin jälkeenpäin katsellen voi todeta, että Riikka Pulkkisen Totta oli minulle viime keväänä jonkinlainen virstanpylväs, auttoi etsimään oman kirjoittamiseni suhteen vähän uuden suunnan ja näkökulman. Pulkkinen myös herätti kadonneen uskoni suomalaiseen kaunokirjallisuuteen. Kaiken tuon huomioon ottaen on kaiketi kaikkea muuta kuin yllättävää, että odotan tätä uutuutta todella suurella mielenkiinnolla.

Pulkkisesta vielä muuten, kun etsin tuosta hänen kolmannesta kirjastaan tietoja, ajauduin puolivahingossa jonnekin keskustelupalstalle, jossa hänen tuotannostaan keskuteltiin varsin kiivaasti. Toki minä tiedostan, etteivät kaikki hänestä pidä, mutta silti oli järkytys huomata kuinka äärimmäisen väheksyvästi häneen suhtauduttiin. Aivan kuin hänellä ei kirjailijana olisi mitään ansioita.

Huomioni kiinnitti sekin, että hirveän moni kommentoija suhtautui negatiivisesti Pulkkisen nuoreen ikään, tyyliin - "sitten joskus vanhempana siitä ehkä voisi tulla jotakin." Minusta moinen ajattelu on kertakaikkisen verenpainetta nostattavaa  - ai niinkö se meneekin, että kunnolliseksi kirjailijaksi voi tulla vasta esimerkiksi 40 paremmalla puolella?

Kesytön - paranormaalia romantiikkaa suomalaisittain

Juurikin näin. Muu maailma on jo hyökännyt ottamaan kaiken mahdollisen hyödyn nuorille suunnatusta dystopiasta, kun taas täällä meillä vasta nyt tunnutaan heräilevän paranormaaliin romantiikkaan ja sen, no, mahdollisuuksiin. Toisin sanoen Tammi julkaisee kesäkuussa ensimmäisen kotimaisen paranormaalin romantiikan genreen kuuluvan kirjansa, ollen näin ollen ensimmäinen näistä isommista kustantamoista.

Elina Rouhiaisen kesäkuussa ilmestyvä Kesytön on viimevuotista Surunsyöjät-sarjan aloitusta kiinnostavampi tapaus ihan jo siksi, että tällä kertaa paranormaali romantiikka on todella sijoitettu Suomeen, tarkemmin sanottuna Kainuuseen. Juonitiivisteen voi käydä lukemassa täältä. Vähän spekuloidakseni, jälleen kerran kyseessä näkyy olevan paranormaali romantiikka-perheen täysverinen jälkeläinen aina kansikuvaa ja kuvankauniita hahmojaan myöten. Ihmissusista kirjoittaminen on myös siinä mielessä ehkä vähän riskialtista, että Maggie Stiefvater on jo sen tehnyt niin äärettömän hyvin.

Itse en taida kirjan kohderyhmään enää kuulua, sen verran väsynyt paranormaalin romantiikan kliseisiin olen, mutta toki Kesytöntä ei pidä vielä tuomita. Omalla kohdallani suurinta kiinnostusta kirjaa kohtaan herättää nimenomaan susielementti (yllättäen), sekä tarinan sijoittuminen Kainuuseen - itse kun satun kyseisessä paikassa asumaan. Romantiikkaa tarkemmin tulen siis tod. näköisesti tarkastelemaan Rouhiaisen luomaa kuvaa Kainuusta ynnämuuta tällaista.

Elina Rouhiaisella on myös oma blogi, käykäähän lukemassa.

enkä millään keksi otsikkoa mutta....

Tiedättekö sen tunteen, kun ette ole kirjoittaneet ikuisuuteen pieneen hetkeen mitään, itsestä riippumattomista olosuhteista johtuen tai sitten ei (=saamattomuus, pääsykokeisiin lukeminen ynnämuu)? Ja sitten, sitten, kun on ehdottoman vakuuttunut unohtaneensa koko mokoman harrastuksen, iskee olo että djklsdskl, pakko kirjoittaa, pakko kirjoittaa, minusta ei ole mihinkään ilman sitä. Kaikki mahdolliset tarinakohtaukset vain pyörivät päässä ja tuntuvat niin vietävän täydellisiltä kerrankin.

Tällaisissa tunnelmissa päiväunien jäljiltä. Voi olla, että se katoaa aika tehokkaasti heti kun saan romukoneen auki, mutta no, tällaista tämä nyt on.

(tosiaan, koitan tulevaisuudessa saada aikaan vähän järkevämpiä merkintöjä taas. viime aikoina ei ole oikein ollut keskittymiskykyä eikä asiaakaan. kommentointikin on jäänyt. jonkinlainen kevätkooma?)

väliaikatiedotus(?)

Ei tässä ole paljon joutanut kirjoittamaan kun on pitänyt suomentaa mangaa ja muuta tämmöistä jännää. Tilasin japaninmaalta asti koska englanninkäännöstä ei ole odotettavissa seuraavaan miljoonaan vuoteen, joten nyt olen istunut iltoja japanin oppikirjan ja käännösohjelman kanssa ja yrittänyt ymmärtää edes jotain.

(kyllä. tämä merkintä on olemassa vain siksi että pääsisin esittelemään tuota täydellistä piirrustusjälkeä ja hahmoja joista pidän ihan liikaa)

do you never laugh, miss eyre? (ja miksei kettu kirjoita?)

Mussutan tässä paraikaa keksejä uusimman Kotiopettajattaren romaani- filmatisoinnin soundtrackia kuunnellen (siitä otsikko) ja heittelen ilmaan sellaisia puolihuolimattomia ajatuksia, että voisi ehkä kirjoittaakin joskus. Ehkä, kenties. On nähkääs vähän jäänyt tässä viime aikoina. Töistä tullessa väitän itselleni aina olevani liian väsynyt, liian paljon päivän aikana koneen näyttöä tuijottamaan joutunut  - joten mitä teenkään kirjoittamisen sijasta? Joko tuijotan tv:stä Pikku kakkosta (tänään näkyi muuten Jäärkahu Otto), luen Marian Keyesin kolumnikokoelmaa tai sitten dataan eli tuijotan sitä näyttöä sitten kuitenkin.

Mutta nyt loppui vätystely! On aika istahtaa taas projektin ääreen ja palauttaa mieleen kauhtuneet villapaidat sekä sudensilmät (viimeksi mainittuja en saa tekstiin oikein nykyään järkeväksi yksityiskohdaksi, yhyy. Onko tässä yksi darling, joka minun täytyy itkua pidätellen murhata?) Jollain tapaa toivon, että tämä hetkittäinen, vähän-turhan-pitkäksi-venähtänyt välimatkani projektiin saa minut  näkemään sen nyt vähän uudessa valossa, tarjoaa ratkaisuja. Ettei vaikutus olisi pelkästään se, että tuomitsen koko hökötyksen uskomattomaksi roskaksi kahden ensimmäisen kappaleen jälkeen.

Sellaista siis. Marian Keyesin ohella luen muuten tällä hetkellä myös Salla Simukan kirjaa Jäljellä. Kansi on hienoakin hienompi, Pieni merenneito-viittaukset innostivat tietona jo etukäteen, mutta ääh, jostain syystä olen alkuun kamalan pettynyt. Yksi syy lienee kielessä, joka on yksinkertaisesti tylsää...
(ja jotta tästä tulisi maailman sekavin merkintä, loppuun vielä musiikkisuositus: kuunnelkaa Of Monsters and Men -bändiä! Niiden levy on hyvä~)