biljoonia galakseja

Kyyneleet tulevat jostakin, tulvahtavat silmiin kimaltaen kuin ne tähdet joita taivaalla ei ole ja sumentavat ihan kaiken.  

Tiesin että tässä käy näin: minulla olisi ollut vaikka koko yö aikaa kun kerrankin sai nukkua niin pitkään kuin haluaa, mutta ei. Sen ainoan kerran sanat lakkaavat tottelemasta ja päädyn tavoittelemaan unta aikaisemmin kuin olisin oikeastaan tahtonut. Nojaa, pidän tarinastani edelleen, joten ei hätiämitiä (ehkä). Olen kirjoittanut viikossa yhdeksän liuskaa ja se on minulle niin paljon että huimaa melkein. Tapahtumat ovat tässä vaiheessa enemmän kuin yhdentekeviä, mutta Aava on aika kiva joka tapauksessa ja ehkä siinä joskus alkaa tapahtuakin jotain. Olen tosin ottanut taas höttöasenteen, nyyh, mokoma todellisuudenpakoinen kettu. 

Tänään käytiin hakemassa mökkimme lähettyviltä jouluksi kuusi joka koristella, ja sen automatkan aikana radiossa säätiedotus lupasi kevyttä pakkaslunta. Minusta se kuulosti todella kauniilta, joten hoin sanaa pakkaslumi päässäni koko loppumatkan, etten vain unohda. Njah. Leikitään että se on tosi kiinnostavaa.

(Opin muuten eilen siinä erätapahtumassa miten kettuja metsästetään. Oli oikein kiehtovaa. Niin ja Glee oli yli-ihana eilen. Defying Gravity ja Kurt ja sitä rataa.)

Rikkoutuneet vedet

Olen kirjoittanut tämän viikon aikana kohta kahdeksan liuskaa glögin ja Kate Nashin Nicest Thing-kappaleen avulla. Yöunet ovat menneet kun itsensä on aina väkisin pakotettava nukkumaan. Tykkään myös melko lailla siitä mitä kirjoitan, vaikkakin kakkoslukua (eivät ne kyllä mitään lukuja ole vaan... lyhyitä osia?) tehdessä minulla on ollut vähän vainoharhainen olo, että kirjoitan ihan eri tavalla kuin prologissa ja ykkösluvussa. Jaarittelen kai vähän liikaa, pitäisi tiivistää asioita sun muuta. Nojoo, sitä voi muokata myöhemmin kun kyseessä ei ole millään tavalla tärkeä kohta.

Työnimeksi tulee kaiketi Tulva, ei se nyt varsinaisesti liity mihinkään mutta onpahan joku nimi ("vettä keuhkot täynnä vajotaan" laulaa Stella samannimisessä kappaleessa ja siitä sen nappasin). The perusajatus muutti myös muotoaan matkan varrella, ihan vain koska olen kykynemätön saamaan päähenkilöni rakastamaan kahta ihmistä samaan aikaan... Surullista, kyllä. Samalla kokonaisuudesta tulee melko perinteinen sittenkin, mutta kaipa otan riskin. 

Eilen olin vähän liian stressaantunut tulevasta liikunnantunnista kirjoittaakseni kunnolla, mutta tänään taas. Ei ole tosin oikein viikonloppuinspistä, kun huomennakin on koulua (meillä on joku erätapahtuma ulkona ja pakkasta tulee olemaan reilusti yli 20 astetta. Olen innoissani.)

pihan poikki juoksee valo hiljaa

 Eilen kirjoitin taas (inspiroiduin glögin voimalla) ja se tuntui ihan hyvältä, pitkästä aikaa en lopettanut siksi koska en saanut lauseita enää toimimaan vaan koska oli pakko mennä nukkumaankin joskus (kahdeksan tunnin yönet on pakko saada tai muuten olen eläväkuollut koko seuraavan päivän), enkä sitten kuitenkaan saanut unta koska kävin niin paljon ylikierroksilla ja hmm. (dialogini on edelleen aivan karmeaa muttei välitetä siitä)

Tykkään päähenkilöstä aika paljon, hän on sellainen joka siteeraa päänsä sisällä kauniilta kuulostavia englanninkielisiä lauseita ja on umpimielinen paljon mielenkiintoisemmalla tavalla kuin Jenna. Jostakin syystä hän halusi tulla nimetyksi Aavaksi, bongasin kyseisen nimen jostain finfanfunin syövereistä viikonloppuna ja se taisi jäädä alitajuntaan soimaan, sillä mikään muu vaihtoehto ei tuntunut hyvältä vaikka koetin kyllä keksiä.

Päätin aamulla, että Aava kuuntelee Utada Hikarua, kyseisen artistin kappaleet kun soivat nykyään taukomatta levysoittimestani ja tahdon edes jossain tarinassa tehdä hänelle kunniaa. Annan itselleni luvan siihen, koska minulla ja Aavalla ei paljon muuta yhteistä sitten olekaan ja keksin jo niin kivan kehyskertomuksen sen ympärille miten tyttöä Hikkiä ajautuu kuuntelemaan.

Näin btw-mutinana vielä, tuntuu että alkuperäiset suunnitelmat tarinan suhteen muuttuvat jonkin verran, koska ainakaan tässä vaiheessa eräät hahmot eivät millään suostu rakastumaan toisiinsa vaikka kuvittelin niistä jo niin kaunista paria. Höh.

Merkintöjä muistiin

 

Näillä näkymin uuden tarinani päähenkilön teemakappale tulee olemaan The Towerin lisäksi Jenni Vartiaisen Halvalla. En tiedä hänestä oikein mitään vielä, paitsi että hän tykkää istua kahviloissa ja että hän tekee valintoja joita en itse tekisi. Tapahtumien miljöönä toimii jokin nimetön kaupunki jossakin, vaikka oikeasti päähenkilö on sydämeltään maalaistyttö.

hei ei enää haaveilla 

keitä muita on tarjolla 

 

saat minut nyt halvalla, poisheittohinnalla 

Saat tämän nyt helpolla, minun käytetyn sydämeni

Ihmiset kulkevat ohi nopeana virtauksena ja katsovat perään, jotkut paheksuvastikin, mutta sillä ei ole väliä koska minulle tämä kaupunki on vieras eikä ketään tuttua voi olla lähettyvillä ja minä taidan rakastua tuohon mieheen juuri nyt.

Valkoisessa valossa kaipaan (joku meistä rikkoutuu joka tapauksessa)

Aloitin tänään kirjoittamaan uutta tarinaa ja olen aika innoissani. Kyseessä ei ole kumpikaan niistä joista mainitsin edellisessä merkinnässä, vaan yksi vanha idea joka on tasaisin väliajoin pyörinyt päässäni, mutta jota en ole koskaan vakavissani ajatellut kirjoittaa koska aihe on mitä on. Aamulla kuitenkin hoksasin vähän yllättäen yhden kohtauksen kyseiseen ideaan liittyen, ja tuntui että pakko sitä on edes yrittää... Kävin kävelemässä lumisateessa ja kuuntelin lähestulkoon taukoamatta Vienna Tengin The Tower'ia koko lenkin ajan ja kaikki alkoi pikkuhiljaa selkiintyä. Ah, musiikki, mitä tekisinkään ilman sinua. Tuntuu, että juuri Vienna Tengin kappaleet auttavat minua aina saamaan ideoista kiinni.

Tarinan keskiössä on kummallinen kolmiodraama, tai no itse asiassa öö neliödraama, ja juuri sen enempää en sitten paljastakaan. Se tulee olemaan kaikista teksteistäni vähiten todellisuudenpakoisin, ei niin sellainen, hmm, höttöinen. Mutta ei siitä varmaan mitään karkean ylirealistististakaan tule, ei minun kirjoitustyylilläni.  Haaveeni on, että tunnelma olisi kaiken aikaa vähän sellainen 'lopun alku'-tuntuinen, mutta saa nähdä.

Prologi (tai alkusanat, miten vain) on tällä hetkellä viimeistä lausetta valmis, vähän yli liuskan pituinen ja minulta epätavallisen nopeasti kirjoitettu. Siitä tuli vähän erilainen kuin ajattelin, hahmoista lähinnä. Päähenkilö on aavistuksen pehmeämpi ja epävarmempi, mutta ykkösluvussa minulla on tarkoitus saada hänen persoonaansa enemmän tietynlaista kyynisyyttä. Miespäähenkilö taas ei ollut prologissa lainkaan niin vaikea ja vihattava tapaus kuin suunnittelut, nyyh. Nojoo, sehän on oikeastaan yksi pääajatuksista siinä, mikään ei ole mustavalkoista ja niin päin pois.

Tämän tarinan myötä pitäisi kaiketi opetella kirjoittamaan vuoropuhelua, olen siinä aivan luokattoman huono! ;__; Niin ja sen lisäksi kivoja suomalaisia naisten nimiä otetaan iloiten vastaan. 

tähtiä joita ei huimaa

 Sudet eivät nuku talviunta, mutta ketut nukkuvat.... En ole kirjoittanut tänne hetkeen mitään, pahoittelen (nojoo, ei siitä nyt niin pitkä aika kumminkaan ole, pari viikkoa hädin tuskin). On ollut viime aikoina todella umpimielinen olo, josta en vain millään pääse eroon. Niin, ja kyllä epäaktiivisuuteen ovat vaikuttaneet sellaisetkin asiat kuin koeviikko ja työt ja edellä mainittuihin liittyvä kiire. Kirjoittaminen ei ole ottanut onnistuakseen joitain pikkujuttuja lukuunottamatta. The Projektinkin suhteen on meneillään sellainen päänseinäänhakkaamis-vaihe, jolloin kaikki aikaansaamani lauseet tuntuvat ihan uskomattomalta roskalta eikä tunnelma ole kohdallaan ynnä muuta ynnä muuta. Asiaa ei auttanut yhtään, että luin Lauran laulua pitkästä aikaa... Vapaa-aikana olen siis lähinnä vain kuunnellut Utada Hikarua ja suomentanut hänen lyriikoitaan ja siinä se.

Tänään on kuitenkin sellainen olo, että voisi ottaa kirjoittamisen taas jonkinlaiseksi tavoitteeksi. Nykyinen kurssikin on niin helppo, etten voi syyttää koulua mikäli kirjoittaminen ei onnistu (tiistaina vain yksi oppitunti esmes). Niin ja kohtahan on joulu ja lomakin. Jätän taas hetkeksi The Projektin odottamaan, että ongelmavyyhti aukeaa siitä johonkin suuntaan ja keskityn muihin teksteihin. Minulla on tällä hetkellä kaksi sellaista uudempaa joita ehkä tahtoisin kirjoittaa, eivät ideoiltaan mitään erityisen kunnianhimoisia ja juuri siksi sopivia tähän hetkeen. En tahdo suuria suuntia tai liiallista monimutkaisuutta, vaan jotain aika arkista ja melko selkeää (niin kuin siinä muka onnistuisin, minä olen kirjoitustyyliltäni jaaritteleva ja dramatisoiva ja sillä selvä). Olisi kieltämättä kivaa olla kerronnaltaan vähän suoraviivaisempi. Pikkuriikkisen edes.

Lainasin kirjastosta pitkästä aikaa muutaman kirjan. Stieg Larssonin Millenium-trilogian ensimmäisen osan Miehet jotka vihaavat naisia, koska siitä on niin kohistu parin vuoden ajan (olen pakottanut itseni lukemaan 120 sivuun asti ja nyt se alkaa olla ihan kiinnostavakin, vaikka minä en oikein jaksa välittää niistä yhteiskunnallisista taloussotkuista siinä. Kuvailultaan ei mikään kummoinen, mutta kaipa se juoni ratkaisee).

Niin, ja sitten lainasin jonkun saksalaisen nuortenkirjan nimeltään Lucian, joka jatkaa Stephenie Meyerin viitoittamaa tietä: mukana on tyttöpäähenkilö kera yksityiskohtaisen minämuotoisen-kerronnan ja tottakai salaperäinen synkkä poika ja muuta mystiikkaa (Rebeccan ja Lucianin taianomainen tarina vetoaa rakkaudennälkäisiin lukijoihin yli ikärajojen, lupaa takakansi). Sitäkin kirjaa olen lukenut nyt vähän matkaa, mutta oikein mikään ei koukuta...  Vaikka romantiikka kelpaa minulle aina, olen kaiketi alkanut päästä yli siitä vaiheesta, jolloin kaikki tuollaiset ylitäydelliset salaperäiset pojat oli jotain ylihienoa. Loppujen lopuksihan yksi lempihahmoistani ikinä on Tuli ja Myrkkykatkon rähjäinen Tom Lynn jolla on haukkuva nauru... Tai sitten niistä ylitäydellisistä salaperäisistä pojista ei ole vain kirjoitettu tarpeeksi hyvin, ken tietää.

Kolmas kirja oli ranskalainen Tyrskyt, jossa on ennen kaikkea ihanaa kerrontaa. Se on sellaista aika, taiteellista kai, mutta ei missään vaiheessa liian vaikeaa tai ylitsepääsemättömän hienoa. Siinä on sellainen turvallisuuden tuntu (ja tosiaan, kuten tästä ehkä voi rivien välistä huomata, luen noita kirjoja aina vähän vuoron perään, kun yksikään ei ole ollut sellainen joka on pakko ahmaista kerralla).

Hmm. Tuli aika turha merkintä, mutta olkoon. Sainpahan jotain aikaiseksi edes.