tähtiä joita ei huimaa

 Sudet eivät nuku talviunta, mutta ketut nukkuvat.... En ole kirjoittanut tänne hetkeen mitään, pahoittelen (nojoo, ei siitä nyt niin pitkä aika kumminkaan ole, pari viikkoa hädin tuskin). On ollut viime aikoina todella umpimielinen olo, josta en vain millään pääse eroon. Niin, ja kyllä epäaktiivisuuteen ovat vaikuttaneet sellaisetkin asiat kuin koeviikko ja työt ja edellä mainittuihin liittyvä kiire. Kirjoittaminen ei ole ottanut onnistuakseen joitain pikkujuttuja lukuunottamatta. The Projektinkin suhteen on meneillään sellainen päänseinäänhakkaamis-vaihe, jolloin kaikki aikaansaamani lauseet tuntuvat ihan uskomattomalta roskalta eikä tunnelma ole kohdallaan ynnä muuta ynnä muuta. Asiaa ei auttanut yhtään, että luin Lauran laulua pitkästä aikaa... Vapaa-aikana olen siis lähinnä vain kuunnellut Utada Hikarua ja suomentanut hänen lyriikoitaan ja siinä se.

Tänään on kuitenkin sellainen olo, että voisi ottaa kirjoittamisen taas jonkinlaiseksi tavoitteeksi. Nykyinen kurssikin on niin helppo, etten voi syyttää koulua mikäli kirjoittaminen ei onnistu (tiistaina vain yksi oppitunti esmes). Niin ja kohtahan on joulu ja lomakin. Jätän taas hetkeksi The Projektin odottamaan, että ongelmavyyhti aukeaa siitä johonkin suuntaan ja keskityn muihin teksteihin. Minulla on tällä hetkellä kaksi sellaista uudempaa joita ehkä tahtoisin kirjoittaa, eivät ideoiltaan mitään erityisen kunnianhimoisia ja juuri siksi sopivia tähän hetkeen. En tahdo suuria suuntia tai liiallista monimutkaisuutta, vaan jotain aika arkista ja melko selkeää (niin kuin siinä muka onnistuisin, minä olen kirjoitustyyliltäni jaaritteleva ja dramatisoiva ja sillä selvä). Olisi kieltämättä kivaa olla kerronnaltaan vähän suoraviivaisempi. Pikkuriikkisen edes.

Lainasin kirjastosta pitkästä aikaa muutaman kirjan. Stieg Larssonin Millenium-trilogian ensimmäisen osan Miehet jotka vihaavat naisia, koska siitä on niin kohistu parin vuoden ajan (olen pakottanut itseni lukemaan 120 sivuun asti ja nyt se alkaa olla ihan kiinnostavakin, vaikka minä en oikein jaksa välittää niistä yhteiskunnallisista taloussotkuista siinä. Kuvailultaan ei mikään kummoinen, mutta kaipa se juoni ratkaisee).

Niin, ja sitten lainasin jonkun saksalaisen nuortenkirjan nimeltään Lucian, joka jatkaa Stephenie Meyerin viitoittamaa tietä: mukana on tyttöpäähenkilö kera yksityiskohtaisen minämuotoisen-kerronnan ja tottakai salaperäinen synkkä poika ja muuta mystiikkaa (Rebeccan ja Lucianin taianomainen tarina vetoaa rakkaudennälkäisiin lukijoihin yli ikärajojen, lupaa takakansi). Sitäkin kirjaa olen lukenut nyt vähän matkaa, mutta oikein mikään ei koukuta...  Vaikka romantiikka kelpaa minulle aina, olen kaiketi alkanut päästä yli siitä vaiheesta, jolloin kaikki tuollaiset ylitäydelliset salaperäiset pojat oli jotain ylihienoa. Loppujen lopuksihan yksi lempihahmoistani ikinä on Tuli ja Myrkkykatkon rähjäinen Tom Lynn jolla on haukkuva nauru... Tai sitten niistä ylitäydellisistä salaperäisistä pojista ei ole vain kirjoitettu tarpeeksi hyvin, ken tietää.

Kolmas kirja oli ranskalainen Tyrskyt, jossa on ennen kaikkea ihanaa kerrontaa. Se on sellaista aika, taiteellista kai, mutta ei missään vaiheessa liian vaikeaa tai ylitsepääsemättömän hienoa. Siinä on sellainen turvallisuuden tuntu (ja tosiaan, kuten tästä ehkä voi rivien välistä huomata, luen noita kirjoja aina vähän vuoron perään, kun yksikään ei ole ollut sellainen joka on pakko ahmaista kerralla).

Hmm. Tuli aika turha merkintä, mutta olkoon. Sainpahan jotain aikaiseksi edes.