Lauren Oliverin dystopiasta tv-sarja

kuva on fanitaidetta täältä

Kirjailija Lauren Oliver ilmoitti hetki sitten tumblr-sivuillaan, että hänen nuorille aikuisille suunnatusta dystopiastaan Deliriumista ollaan suunnittelemassa tv-sarjaa Fox-kanavalle. Toisin sanoen Deliriumista on tekeillä Foxille pilottijakso, jolla pyritään samaan tuottajat ja yleisö kiinnostumaan konseptista. Vielä ei siis ole varmaa, toteutuuko sarja.

Oliver itse on ainakin toiveikas, ja miksipä ei olisi - dystopia kiinnostaa ja myy. Delirium on oma henkilökohtainen suosikki tämänhetkisistä dystopioista, mutta kieltämättä epäilyttää, miten melko verkkainen ensimmäinen osa saadaan sovitettua monta jaksoa sisältäväksi tiiviiksi ja kiinnostavaksi kokonaisuudeksi televisioon.

Elokuvasovitukset ovat rapakon takana nuorten aikuisten kirjallisuudessa jo melkein arkipäivää, mutta tv-sarjoihin olen ainakin itse törmännyt harvemmin - saa nähdä, tuleeko Delirium muuttamaan asian tulevaisuudessa.

kohtaamiseni hra kirjailijan kanssa

Muuan vanhempi herrasmies bongasi minut tänään Suomalaisessa kirjakaupassa selaamasta pokkariversiota Victor Hugon Kurjista ja intoutui kertomaan omasta kirjailijanurastaan, jota Kurjat kuulemma inspiroi. Mies oli erityisen aulis kuvailemaan omaa Suomen historiaa käsittelevää tuotantoaan, ja juttua olisi riittänyt pitkäksikin aikaa ellen olisi lopulta taktisesti karannut paikalta. Myöhemmin hän sattui kassalle samaan aikaan ja kyseli myyjältä kiinnostuneena, onko liikkeessä erästä (minulle tuntemattoman kustantamon ja kirjailijan) kirjaa. Lyön vaikka pääni pantiksi, että se oli hänen omansa.

...Jotenkin näin siinä oman tulevaisuuteni, mikäli koskaanikinä julkaisisin jotain; toisin sanoen puhuisin teoksistani kaikille tuntemattomille, kun ei niistä muuten kukaan tietäisi. Huomaahan tästä blogista jo, että siihen suuntaan ollaan hyvää matkaa menossa! Mies itsessään oli kyllä ihan sympaattinen, ei siinä. Hänet pitäisi nopeasti hommata jonnekin tilaisuuteen kertomaan kirjoistaan.

liityin saamattomiin

Nainen jäi seisomaan opettajanpöydän viereen, ja hetken päästä villapaitaan pukeutunut mies teki hänelle seuraa. He olivat jotenkin nurinkurinen pari, siinä uteliaiden katseidemme alla. Naisen pitkät tummanruskeat hiukset oli punottu tiukaksi palmikoksi, josta yksikään suortuva ei karannut särkemään vaikutelmaa. Ryhti oli suora ja terävä, kuin kirjaimet taululla. Mies taas ei ollut ottanut vieläkään käsiään pois farkkujensa taskuista. 

Laalaa. Sain viimeinkin hommattua tuon Saamattomien kirjoittajien kerhon bannerin tänne blogiin - enhän  olekaan suunnitellut sitä kuin viimeiset puoli vuotta. Joululomalla tuntui vielä erittäin ei-saamattomalta, mutta nyt olen palannut takaisin tuttuun ja turvalliseen kirjoittamisen tuskaisuuteen ja välttelyyn. Toisin sanoen ajattelen asiaa jatkuvasti koko ajan lakkaamatta, mutta tekstiä ei synny.

Viikonloppuna veli joutui jälleen sijaiskärsijäksi, kun selitin jänisluista ummet ja lammet ja pakotin lukemaan muutaman pätkän. Urheasti hän kesti vähän vajaan puolen tunnin verran, kunnes pakeni paikalta traumatisoituneen näköisenä. Enkä ollut päässyt edes alkua pidemmälle! Kenethän minä palkkaisin kuuntelemaan höpinöitäni...? Ääneen ajatteleminen on yllättävän tehokasta.

Kirjastossa Kesytön ja Väristys olivat tänään esillä sievästi vierekkäin. Tuijotin niitä synkästi ja ajattelin että kyllä minäkin vielä....! Ehkä. Mahdollisesti.

(otsikko on kyllä melkoinen pohjanoteeraus. kirjarintamasta sen verran, että luin myrkkykatkon ja Insurgentilla on epäkiitollinen tehtävä olla siitä seuraava.)

ylistetään yhdessä nettiä

 Pakko ylistää, sillä arvatkaa, mitä posti toi minulle tänään! Olisin ottanut oikein kuvan, mutta teidän onneksenne kamera jäi kämpille. Ette siis pääse ihailemaan hankkimaani Diana W. Jonesin kirjaa Tuli ja myrkkykatko, joka on siis allekirjoittaneen all-time-favourite ja jonka luen suurin piirtein kerran vuodessa. Jos joku ei jostain syystä vielä tiennyt.

Olen tosiaan yrittänyt metsästää kirjaa omaan hyllyyni viimeisen ikuisuuden vähän joka paikasta, mutta painos on niin vanha ettei sitä saa mistään. Epätoivoisuuksissani pistin lopulta Finfanfuniin ostoilmoituksen, vaikka rehellisesti en uskonut sen johtavan mihinkään. Vaan katsos järkytystä! Sain viestiä asiaan liittyen heti seuraavana päivänä, ja nyt minulla on sitten kyseinen kirja hyppysissäni. Eikä maksanut kuin kympin. Ja laadultaan kuin upo-uusi. Ja ää. Porukoiden kanssa piti käydä myös se perinteinen "miksi ihmeessä on ostettava itselleen kirja, jonka on jo lukenut??"-keskustelu. Jälkeenpäin osapuolet eivät ymmärtäneet toisiaan yhtään sen enempää, mutta noh.

Onpa höhlä mörkintä vaihteeksi taas, mutta minkäs teet - olen höhlä kirjanörtti. Kirjoittamisesta ei taida olla mitään raportoitavaa. Hidasta on, mutta taistelen, taistelen! Ja kuuntelen tätä. 

puut puhuvat latinaa (The Raven Boys)

“Fate,” Blue replied, glowering at her mother, “is a very weighty word to throw around before breakfast.”

 Maggie Stiefvaterin The Raven Boys - mikä mainio tapa aloittaa tämä kirjavuosi! Kyllä se nyt vain on niin, että Stiefvater on ehdoton kuningatar omassa lajissaan (nuorten aikuisten kirjallisuus paranormaaleilla elementeillä), ja korppipoikien tarina ehkä suosikkini häneltä. Pidin siitä, kuinka kaukana kirja oli YA-genren nykyisistä itseään toistavista piirteistä; esimerkiksi romantiikan ylikorostamisen sijasta keskityttiin nimenomaan tarinankuljetukseen ja hahmojen välisisiin kemioihin muutoin.

Kirjan takakansiteksti onkin kamalan harhaanjohtava antaessaan ymmärtää, että kyseessä olisi nimenomaan romanttiseen genreen kuuluva teos; ehei, Stiefvater antaa asiasta vasta viitteitä, ja hyvä niin. Enpä muista, milloin olisin viimeksi lukenut nuorten aikuisten kirjassa yhtä hyvin kehiteltyä kolmiodraamaa - tai sen aavistusta, mitäänhän ei vielä varsinaisesti tapahdu. Ja no, se että minä pidän kolmiodraamasta on jo taputusten arvoinen suoritus.

Kirjan käsittelemä mysteeri oli todella mielenkiintoinen, ja pidin noin yleisesti ottaen vähän synkästä sävystä. Erityisen hyvää työtä Stiefvater oli tehnyt hahmojensa osalta - niin korppipojat kuin päähenkilö perheineen omistivat kaikki omanlaistaan syvyyttä, niin että heihin tykästyi välittömästi. Äh, tällaista pitää saada kyllä ehdottomasti myös suomeksi!

Sellaista. Muita ilonaiheita (joka ei liity kirjoittamiseen/kirjoihin niin yhtään mutta kerronpa kuitenkin): Daughter julkaisee esikoisalbuminsa maaliskuussa! Ää, kansikuva on mahti, ja biisilista! Tulejo maaliskuu!

aloitin!

Loma lopusta sisuuntuneena aloin viimeinkin kirjoittamaan jäniksenluita sillä mielellä, että nykyisestä tiedostosta tulee sen ensimmäinen oikea versio, jonka kirjoitan myös loppuun asti. Eli, "nyt se romaanin kirjoittaminen alko!", kuten äidille niin kovin mahtipontisesti ilmoitin (nojoo, vähän olen skeptinen kyllä). Eivät kaikki juonelliset epäkohdat ole vielä selvinneet, mutta ratkon niitä sitten kun tulevat vastaan.

Tein myös tällaisen ylimääräisyyshärpäkkeen, jonne puran ylimääräiset patoutumat ja kerään inspiraatiota. Vähän tyhmää, joo, mutta minä pidän kaikenlaisten epäolennaisten oheisjuttujen tekemisestä myös.

Sellaista. Pitäisi mennä pakkaamaan. Oli aika kirjoittamisen täytteinen loma kerrankin.

uuden vuoden suunnitelmia

Viime vuoden parhaat kirjat tuli jo listattua, kirjoittamisesta en niinkään tiedä. Mitään suurta en saanut valmiiksi, mutta kirjoitin silti aika paljon yleistä saamattomuuttani ajatellen? Nano tuli taisteltua läpi, päässä pyörii suurempi projekti, siltä ei ehkä vaikuta mutta olen jotenkin aiempaa päättäväisempi. Ja muuta tällaista?

En varsinaisesti halua luvata mitään, mutta tässä joitain aikomuksia tulevalle vuodelle:

• saa jäniksen luut kokonaisuutena jonkinlaiseen kuntoon, ensimmäinen versio ainakin
• keksi edellä mainitulle järkevämpi projektinimi (susimössö?)
• lue monipuolisemmin
• älä valita koko ajan kolmiodraamoista
• lue yksi hyvä paranormaaliin liittyvä romanttinen nuortenkirja (muu kuin Stiefvaterin kirjoittama)
• tee yksi kunnollinen kirja-arvostelu (mahdoton tehtävä?)