liityin saamattomiin

Nainen jäi seisomaan opettajanpöydän viereen, ja hetken päästä villapaitaan pukeutunut mies teki hänelle seuraa. He olivat jotenkin nurinkurinen pari, siinä uteliaiden katseidemme alla. Naisen pitkät tummanruskeat hiukset oli punottu tiukaksi palmikoksi, josta yksikään suortuva ei karannut särkemään vaikutelmaa. Ryhti oli suora ja terävä, kuin kirjaimet taululla. Mies taas ei ollut ottanut vieläkään käsiään pois farkkujensa taskuista. 

Laalaa. Sain viimeinkin hommattua tuon Saamattomien kirjoittajien kerhon bannerin tänne blogiin - enhän  olekaan suunnitellut sitä kuin viimeiset puoli vuotta. Joululomalla tuntui vielä erittäin ei-saamattomalta, mutta nyt olen palannut takaisin tuttuun ja turvalliseen kirjoittamisen tuskaisuuteen ja välttelyyn. Toisin sanoen ajattelen asiaa jatkuvasti koko ajan lakkaamatta, mutta tekstiä ei synny.

Viikonloppuna veli joutui jälleen sijaiskärsijäksi, kun selitin jänisluista ummet ja lammet ja pakotin lukemaan muutaman pätkän. Urheasti hän kesti vähän vajaan puolen tunnin verran, kunnes pakeni paikalta traumatisoituneen näköisenä. Enkä ollut päässyt edes alkua pidemmälle! Kenethän minä palkkaisin kuuntelemaan höpinöitäni...? Ääneen ajatteleminen on yllättävän tehokasta.

Kirjastossa Kesytön ja Väristys olivat tänään esillä sievästi vierekkäin. Tuijotin niitä synkästi ja ajattelin että kyllä minäkin vielä....! Ehkä. Mahdollisesti.

(otsikko on kyllä melkoinen pohjanoteeraus. kirjarintamasta sen verran, että luin myrkkykatkon ja Insurgentilla on epäkiitollinen tehtävä olla siitä seuraava.)