Lukemattomien Kirjojen Euforia

Kävin tänään taas siinä niinsanotussa paremmassa kirjastossa ja nappasin kolme (suomalaista!) teosta mukaani. Odelma oli tällä kertaa siellä, jei! Hyvä etten ilosta hihkunut. Etenkin  lukemattomien kirjojen odotus on tehnyt olon  hyväksi, tänä vuonna on kun on ilmestymässä kaikkea hyvää (tähän väliin, pahoittelen tätä turhaa sentimentalisuutta, en voi itselleni mitään). Tähdenpeitto esimerkiksi kuulostaa teokselta joka on pakko hankkia jostakin sitten kun se ilmestyy. No ja minä on myös samaa sarjaa. Sophie Kinsellaltakin ilmestyy uutta hömppää! Marian Keyesin ohella hän on ehdottomasti yksi kirjallisista paheistani (Himoshoppaaja-sarjasta en pidä, mutta hänen yksittäiset kirjansa ovat hyväntuulisia .)

Mielenkiintoista fantasiaa/sicifiäkin on tulossa kiitettävästi, etenkin suomalaisilta tekijöiltä, mikä on minusta huomionarvoista. Mainittakoon, että tuo Laura Honkasalon kirjan kansi on minusta ehkä yksi kauneimmista joita olen nähnyt.

Tässä siis pientä listausta tänä vuonna ilmestyneistä/ilmestyvistä kirjoista jotka aion lukea:

• Sarri Nironen - Tähdenpeitto
• Dalphine de Vigan - No ja minä
• Sophie Kinsella  - Soitellaan, soitellaan!
• Haruki Murakami - Norwegian Wood
• Laura Lähteenmäki - North End: Niskaan putoava taivas
• Siiri Enoranta - Painajaisten lintukoto 
• Salla Simukka - Jäljellä
• Ally Condie - Rajalla (kyseessä on siis viime vuonna ilmestyneen Tarkoitetun jatko-osa. Jossain arvostelussa on sanottu, että Rajalla on lähestulkoon yhtä hidastempoinen kuin Tarkoitettu, mikä on minusta vähän huolestuttavaa, mutta saa nähdä.)   

Risingshadow kertoo myös, että Veera Laitisen Surunsyöjät-sarjan toinen osa ilmestyy joskus tämän vuoden puolella. Pitänee sekin lukea, vaikka kirja jättikin todella ristiriitaisen olon lopussa, ei niinkään positiivisessa mielessä. 

(kiitos vielä uusille lukijoille ja anteeksi merkinnän sekavuus!) 

 Kirjoittaessa Syntyneitä Huomioita: olen kamalan huono kirjoittamaan toimintakohtauksia. Ennen olin siinä kamalan hyvä. Tai siis, ainakin minusta oli tosi kivaa luoda mahdollisimman toimivaa ja sulavaa actionia kera verenvuodatuksen (väkivaltainen lapsi, joo. Syytän kaikesta Hopeanuolta). Sitten romantiikasta tuli jotain paljon kiinnostavampaa ja kulutin neljä vuotta liikaa aikaa tarinaan, jota hallitsi tietynlainen pysähtyneisyyden tila ja pääpaino oli verkkaisissa hetkissä. Ihmekös tuo, kun nykyisin kaikki hiukankaan toiminnallinen tökkii.

Muuten, lukekaapas kaikki Terry Pratchettin Keskiyö ylläni (tai I shall wear midnight, ihana alkuperäisnimi eikö) ja nauttikaa. Joka kolmas sivu saa naurahtamaan ääneen, ja ennen kaikkea kokonaisuudessa on sellainen tietty turvallisuuden tuntu. Sitä paitsi nuortenkirjallisuudessa ei ole liikaa itsevarmoja ja ennen kaikkea pystyviä tyttöpäähenkilöitä, jotka ovat silti samaistuttavia eivätkä näinollen lainkaan ärsytä.

Ja katsos ihmettä, jälleen oma kuva! Hra Susi vahtii, että kaiken laiskottelun ohella myös kirjoitan joskus. Taka-alalla häilyy Sieppari ruispellossa, jota en näillä näkymin saa ikinä luettua.

joskus vain (inspiroi)

and in that moment, we felt infinite

 Ihmettelin tänä aamuna herätessäni, että mikäs nyt on vialla, kun maanantaina on niin kertakaikkisen onnellinen olo. Odottava. Kuin ei olisi ollut arkipäivä lainkaan. Kahvia juodessa sen sitten viimein tajusin;
onnellinen siksi, että tiesin pääseväni tänään jatkamaan fantasiatarinaani.

Muun muassa tuon olon vuoksi minä kirjoitan, ja tahdon muistaa sen myös sitten kun kaikki kirjoittamiseen liittyvä aiheuttaa vain sydänsuruja, eikä toivoa muka ole. Omaan tarinaan uppoutuminen on yhtä kuin pakomatka parhaimmillaan, vaihtoehtotodellisus joka tekee onnelliseksi juuri oikealla tavalla.

(kaiken tämän höttöisen eskapismin vastapainoksi kerrottakoon, että miljöön kirjoittaminen on edelleen aivan kamalaa ja paha prinsessa osoittautui paljon vähemmän pahaksi kuin suunnittelin.)

(niin ja a perks of being wallflower on tosi hieno myös englanniksi. Siitä on tulossa elokuva jota tähdittää muun muassa Emma Watson, enkä ole ollenkaan varma haluanko katsoa sitä.)

japaniksi hänen lapsuusmuistojaan (kirjoja)

(ajattelin raportoida tekemisistäni kerrankin omien kuvaotusten kautta.) Kävin tänään kirjastossa, jonka kirjamäärä päihittää kotipaikkakuntani kirjaston erittäin kirkkaasti. Moni hyvä teos oli ehtinyt kadota hyllyistä minua nopeampien lukijoiden mukana (tällaisia olivat muunmuassa Gisellen kuolema, Odelma sekä Norwegian wood), mutta löysin silti kaikkea jännää. Erityisen iloinen olen tuosta Terry Pratchettin Keskiyö ylläni -teoksesta; kyseisen herran huumori on heikko kohtani.

"And all the books you’ve read have been read by other people. And all the songs you’ve loved have been heard by other people. And that girl that’s pretty to you is pretty to other people. And you know that if you looked at these facts when you were happy, you would feel great because you are describing 'unity'."

Halusin ehdottomasti lainata runokirjan, koska kotikylän kirjastossa valikoima on kertakaikkisen suppea, täynnä lähinnä sellaisia itseensäselvyyksiä kuin Tabermann ja Leino. Tässä blogissa en ole tainnut asiasta mainita, mutta minä pidän runoista. Kovasti. Eniten pidän Edith Södergranista. En minä runoja osaa tulkita enkä oikeastaan edes tahdo, en niin tarkasti, mutta jokin tietyissä runoilijoissa jaksaa viehättää. Olisin aika onnellinen, jos joku ostaisi minulle runokirjan lahjaksi jokin kaunis päivä. 

Nana-invaasio hyökkäsi viime viikonloppuna huoneeseeni. Luin kaikki omistamani osat läpi ja surin sarjan tauolle jäämistä - niin moni asia jäi vaille vastausta, niin monta ihmissuhdetta selvittämättä. Ai Yazawan draaman käsittelyn taito (tuntui sopivalta kirjoittaa nuo erikseen vaikka yhdyssana se kai on) on uskomaton, ja noin yleensä ottaen Nana on sarja jota kehtaa suositella sellaisillekin ihmisille, jotka ovat normaalisti allergisia japanilaisille sarjakuville. 

(tästä merkinnästä tuli kamalan hyppivä ja sekava ja leveä ja pitkä, mutta toivottavasti ei haittaa mikäli teen näin toistekin)

yleismaallisia juttuja

"Minulla on tässä maailmassa ollut yksi ainoa oikea tunne, ja se on rakkaus, en minä enempää kestä. En tiedä, mitä surulle tehdään." 

Harrastan kamalaa epäjohdonmukaisuutta ja palaan vielä kerran Kätilöön, vaikka siitä tulikin puhuttua jo aiemmin (mutku haluan siteerata!). Itkin joka tapauksessa lopulle kertakaikkisen palasiksi murenneina oikein kahteen eri otteeseen ja taisin tykästyä ensimmäistä kertaa elämässäni saksan kieleen ("was?"). Nyt kyseisestä teoksesta pitäisi koettaa väsätä kasaan jonkinnäköinen arvostelu/esitelmä äidinkielenkurssia varten, muttei oikein huvittaisi. Kätilö on sellaisia kirjoja, joista minä en osaa kertoa ilman kamalaa teatraalisuutta.

Sitten aiheesta kolmanteen. Fantasiahömppä on ottanut jonkin verran edistyäkseen. Luetutin sitä peräti veljelläni, mitä ei tarinoitteni suhteen ole tainnut tapahtua viiteen vuoteen (tuo jos mikä kertoo omalta osaltaan tekstin omistamasta sävystä). Sain joitain ihan hyviä vinkkejä; erään tärkeän sodan nimi esimerkiksi kuulosti siltä "kuin oravat heittelisivät toisiaan kävyillä ja tammenterhoilla".

Noin yleensä ottaen, pitäisi kai raahautua tässä joku päivä kirjastoon ryöstösaalistamaan etsimään inspiraatiota alan kirjallisuudesta. Tai jotain.

monologi prinsessoista ja muusta

tahtoo kirjoittaa tanssiaisista!

Kyllästyin hetkeksi talvenkuulaaseen rakkaustarinaani ja päätin, että on aika kirjoittaa jotain muuta. Eksyin torstaina lukemaan netissä oikein jännittävää englanninkielistä fantasiaoriginaalia ja sain loistoidean - hei, tämäkin tahtoo kirjoittaa fantasiaa kanssa! Keskiaikaiseen miljööseen sijoittuvaa ennen kaikkea. Sain siis äkkisysäyksen ryhtyä suunnittelemaan uudelleen erästä vuosia vanhaa ideaa, jonka pääkokonaisuuden kehittelin kasaan übernopeasti eikä siitä sitten mitään tullut. Mutta nyt, nyt, ketun mieli kaihoaa kirjoittamaan kliseitä ilkeistä prinsessoista ja näiden henkivartijoista ja vahvoista naispäähenkilöistä ja muuta tällaista jännittävää. 

Mutta hitto kun se on vaikeaa! Minä en ole kuuluisa siitä, että suunnittelen tarinani huolellisesti etukäteen ennen kirjoittamista, mikä on tässä tapauksessa vähän ongelma. Koeta siinä nyt kirjoittaa, kun koko ajan tulee vastaan kertakaikkisen mahdottomia kysymyksiä: mikä tämän kuningaskunnan nimi ensinnäkin on? Missä se sijaitsee? Täh? Hahmojen motiivitkin ovat vielä kertakaikkisen epäselviä, etenkin kaikki naispäähenkilöön liittyvää. Kun yritänkin miettiä mitään häneen liittyvää, saan päänsäryn (kaikesta huolimatta prologi on melkein valmis).

No, eteenpäin sanoi mummo lumessa. Viime aikoina olen kirjoittanut liikaa samasta aiheesta, ei ole tullut vaihtelua. En tiedä kuinka pitkälle intoni riittää, mutta saanpa kokeilla jotain uutta pitkästä aikaa ja harjoitella. Esmes dialogia. Ja kaikkitietävän kertojan käyttöä. Ja sitä, että kerronta päihittää kielen sata nolla. Nyt siis kuuntelen tätä kappaletta nonstoppina ja koetan aivoriiheillä parhaani mukaan.

sinun äänesi oli minulle meripihkaa

sitä paitsi pidän lapin murteesta

 Tämän vuoden ensimmäinen luettu kirja tulee näillä näkymin olemaan Katja Ketun Kätilö, joululahja. Ei minusta ole puhumaan siitä kovin hienosti, kuten ei nykyään oikein mistään, mutta tahdon silti kertoa että se kalvaa. Vaivaa. Kun ajatukset harhailevat, ne päätyvät aina lopulta Kätilöön ja sen uskomattomaan karuuteen, tietynlaiseen äärimmäisyyteen, julmuuteen joka melkein jollain tavalla on kaunista.

Minulle kirjat ovat pakomatkoja, pidän yleensä enemmän herkästä ja todellisuudenpakoisesta, sellaisesta joka saa uskomaan kaiken hauraan ja hienon olemassaoloon. Mutta joskus pitää silti lukea tekstejä, jotka ravistelevat hereille valveille ihan todella.

"Hämmästyin, kun puhuitkin suomea. Ja heti ensi hetkestä lähtien oli sinun äänesi minulle meripihkaa ja tervashongen kytösavua."

(ennen kaikkea kätilö on romaani jota luettuani valvon huoneen kattoa tuijottaen ja annan sanojen vaeltaa pääni sisällä, minäkin tahdon osata kirjoittaa yhtä vahvasti, jos en nyt aivan tämän toisen Ketun tyylisesti niin kirjoittaa edes jotain)