”Ala jo tulla, Pihla!”
Saaga nauraa niin että on kompastua; punaiset hiukset heilahtavat kasvojen peitoksi räsähtelevänä tulihiilloksena. Minun hiukseni ovat lyhyet, syksyisten pihlajanlehtien väriset, tuuli ei voi niihin tarttua. Loikin Saagan perässä ja yritän olla yhtä keveän huoleton kuin hän, vaikka oikeasti minua pelottaa jokaisella uudella sydämenlyönnillä yhä enemmän. Kaupunki on kaukana alhaalla ja kalpeansininen taivas entistä lähempänä, kykenen erottamaan tarkasti valkoisten pilvien ääriviivat. Raskaasti hengittävä kauhu saa minut kompuroimaan, Saaga edelläni tekee pieniä huolettomia piruetteja. Auringonvalo on täällä erilaista, näen ensi kertaa, että hänen hiuksissaan on tulihiilloksen lisäksi myös käheäntummaa savua.
Loppujen lopuksi me olemme toisillemme täysin vieraita, lähestulkoon tuntemattomia. Minä tapasin hänet kolme päivää sitten puistossa syöttämässä puluja. Kolme päivää, joiden aikana olemme juosseet loputtomasti paikasta toiseen ja käyneet ainoastaan nopeita ohikiitäviä keskusteluja. Meitä yhdistävät asiat ovat vain ohuita lankoja sormiemme ympärille kiedottuina, yksikin väärä liike niin säikeet katkeavat.
Minä tiedän Saagasta sen mitä hän rakastaa, hän minusta sen mitä pelkään.
Minä pelkään korkeita paikkoja, muun muassa. Ja silti me olemme täällä, kerrostalon katolla, kuuntelemassa tuulta ja alhaalla pauhaavaa maailmaa. Saaga rakastaa korkeita paikkoja. Hän kertoi minulle, että jo lapsena hänestä oli hauskaa kiipeillä kotinsa lähellä olevassa pihlajapuussa (se ei ollut mikä tahansa pihlaja, Saaga sanoi, vaan ainakin sata vuotta vanha ja iso kuin tammi. Pihlajapuiden kuningatar).
Pihlajapuu ei enää riitä Saagalle. Hän tahtoo korkealle, korkeammalle, niin tavoittamattoman ylös että sieltä putoaminen merkitsee varmaa kuolemaa. Ei Saaga pudota aio, hänelle riittää yksin se, että lankeamisen mahdollisuus on olemassa. Niin ainakin toivon.
Saagan pitkät kiharat hiukset ovat liekkimeri, joka rätisee tuulessa ja melkein polttaa hengittämäni huurun poroksi. Hän nauraa jälleen, vapautuneesti, ja levittää kätensä hoikiksi siiviksi. Kuka tahansa muu näyttäisi sillä tavalla naurettavalta, mutta ei hän, ei ikinä. Saaga kikattaa riemuaan tuuleen ja kääntyy sitten katsomaan minua olkansa yli. Siipi muuttuu kädeksi, jonka hän ojentaa minua kohti.
”Tule, Pihla. Täältä on parhaat näkymät.”
Minä olen häntä muutaman askeleen jäljessä. Nielaisen, sininen taivas ja talojen katot vihlovat silmissä, mutta kuron silti minut ja Saagan erottavan välimatkan umpeen. Hänen sormensa tuntuvat omiani vasten kylmänkalpeilta, vaikka hiukset ovatkin niin täynnä polttavaa tulta.
Alhaalla melko kaukana kiirehtivien ihmisten levoton meri ja suurkaupungin päättymätön melu, joka kantautuu tänne ylös vaimeana kuin kaiku. Tuuli huuhtoutuu viileänä kasvoja vasten, maisema alapuolellani salpaa hengen ja saa otteeni Saagan kädestä tiukentumaan. En tiedä, mitä tunnen. Onko se kauhua riemua pelkoa surua onnea tai kaikkea yhtä aikaa vai ei sittenkään yhtään mitään. Jos hiukseni olisivat hiukkaakaan pidemmät, suortuvat sekoittuisivat nyt Saagan hiuksiin.
Saaga oli meistä se, joka aloitti keskustelun silloin ensimmäisen kerran. Muistan, kuinka pulut lehahtivat säikähtäneesti ilmaan hänen harppoessaan nopeasti puiston poikki, jotten ehtisi karata. ”Sinulla on kivannäköiset hiukset”, hän sanoi saadessaan minut kiinni, ja hymyili. Hän sanoi minun lyhyeksi kynitystä tukastani niin, vaikka hänen omansa loisti kiharaisena hiilloskruununa kehystäen kasvoja. Ennen kuin huomasinkaan, istuimme juomassa halpaa maitokahvia puistonpenkillä ja Saaga kertoi minulle halustaan päästä korkeammalle kuin kukaan. Seuraavassa hetkessä jo juoksimme hiljaisia katuja pitkin, Saaga riehakkaana ja täynnä elämää, minä kömpelösti perässä.
Silloin ihmettelin, miksi ihmeessä minä seuraan tuota omituista tulimerihiuksista tyttöä, joka oli kuin kliseinen henkilöhahmo kauniisti kirjoitetusta tarinasta. En tiedä vastausta vieläkään, ja silti minä olen täällä, hengitän viileää kirpeänsinistä ilmaa, joka on niin kaukana autoista etteivät pakokaasut ylety tahraamaan keuhkoja.
Katselen Saagaa hänen hymyillessään, käsi minun kädessäni, kuin se olisi unohtunut siihen. Naurahdukseni on pelkkää huurua, yksi hätäinen hengähdys, jonka aikana minä en pelkää putoamista lainkaan. Silkkilangat sormiemme ympärillä, tunnen kuinka hauraasti ne ovat kietoutuneet yhteen, tuuli voisi repiä punaiset säikeet riekaleiksi milloin tahansa ja viedä mukanaan, mutta silti kaikki pysyy kasassa vielä hetken verran.
Sillä Saaga on meistä se joka ei anna minun pudota.
~ ~
Tämä on melko vanha novelli/tarinakyhäelmä, melkein vuoden takainen itse asiassa. Kirjoitin tämän eräänä lauantai-iltana parissa tunnissa luettuani ensin Edith Södergrania. En suunnitellut mitään, kirjoitin vain, ja se oli hauskaa. Lopputulos on tavanomainen ja täynnä mukakauniita asioita ainoastaan niiden itsensä vuoksi vailla kunnollista omaperäisyyttä, mutta silti.
