minulle sinä olet tuo taivas

Rakastan kevättä. Rakastan tuulta joka ei olekaan kylmä vaan lauha, nimenomaan lauha, ei varsinaisesti lämmin taikka kuuma niin kuin kesällä. Rakastan sitä että taivas on pitkästä aikaa oikeasti kirkkaansininen ja auringonvalo väreilee pehmeänä olohuoneen tapettia vasten eikä siinä ole mitään kylmää eikä terävää niin kuin pakkasella. Niin, kaikki on jotenkin pehmeäpiirteistä, ja silti elossa sillä tavoin hienovaraisesti. Keväisin minulla on taipumusta nostalgiaan (näillä näkymin tämän merkinnän nimeksi pitäisi tulla Oodi keväälle).

Pidin minä tänä vuonna tosin talvestakin, se oli jotenkin äärimmäisen inspiroiva ja kaunis melankolisella tavalla, kaikki se kylmä ja lumisade ja tähdet, en ehtinyt oikeastaan missään vaiheessa alkaa inhota kylmääkään vaikka toki se oli kamalaa aina välillä.

Tänään olo on todella hyvä, missään ei tunnu olevan säröjä. Viime viikolla kirjoitin romukoneella joka ilta ja se sai muistamaan, miksi rakastankaan sitä niin kovasti, siis kirjoittamista. Jopa kirjoitustyylini tuntui olevan tasapainossa. Tiedän, ettei se ole erityisen henkeäsalpaavan kaunista taikka korkeakulttuurista taikka omaperäistä, mutta toivon silti että siinä on jotain, jotain minunlaistani, aivan omaa. Tahdon kirjoittaa tämän muistiin ihan vain siksi, koska tiedän, että varmasti tulee taas aika jolloin tasapainoisuus särkyy ja tahtoisin olla luomallani tekstillä jotain aivan muuta kuin mihin oikeastaan pystynkään. Mutta nyt olen tyytyväinen itseeni ja se on hyvä.

Pidän edelleen tarinani tunnelmasta kovasti, samoin hahmoista, vaikka he ovatkin vielä vähän alkutekijöissään. Venla esimerkiksi on melko ääriviivaton vielä, mutta siitä nyt voi aina syyttää lasista lapsuutta (tai sitten ei). Ja jälleen kerran saan huomata, kuinka järjestelmällinen yyämäs olen tarinoitteni suhteen: toisin sanoen en ole nytkään suunnittellut etukäteen yhtään mitään. Aistin ongelmia tulevaisuudessa. 

(hih, arvatkaa kellä on hiihtoloma~)
   

ole luonani aina

Näin kyseisen elokuvan trailerin netissä ja sen visuaalinen kauneus viehätti. Koko homman perusidea jäi kuitenkin omalta osaltani melkoisen hämäräksi, ja sellaisena se pysyi vielä sittenkin, kun olin käynyt lukemassa juonitiivistelmän wikipediasta. Päästäkseni asioista edes hitusen selville luin kirjan, johon elokuva perustuu. Se oli aika hieno. Aika. Kerronnassa oli jotain outoa tenhoa, joka pakotti lukemaan eteenpäin, ymmärtämään enemmän. Mutta loppujen lopuksi kyse oli nimenomaan tuosta ymmärtämisestä, ei esimerkiksi halusta saada selville mitä päähenkilölle tapahtuu. Hahmot ja heidän suhteensa jäivät kamalan etäiseksi ainakin minulle, perimmäinen idea oli kyllä vaikuttava mutta kaikki muu vaikutti vähän toisarvoiselta. Melankolinen loppu ei näin ollen koskettanut läheskään niin paljon kuin olisi voinut: kirjan teemat jäivät kyllä mietittymään pitkäksi aikaa, mutta se mitä hahmoille tapahtui ei tuntunut  itsellle lainkaan henkilökohtaiselta (tai jotain, en oikein osaa selittää). 

Mutta juuri siitä syystä tahdon katsoa tuon elokuvan vielä aiempaa hanakammin. Haluan nähdä, onnistuuko se koskettamaan toisella tapaa kuin kirja. Sitä paitsi pääosanesittäjä on luvattoman nätti (mikä on toki ihan kamalan olennaista, hah).

en anna kadota

En ole osannut koskea Tulvaan pitkään aikaan, mikä on aika harmi. Sen sijaan olen kirjoittanut romukoneella tarinaa, joka on niin Tuli ja myrkkykatko -vaikutteinen, etten varmasti pysty katsomaan siihen päinkään vuoden parin päästä. Mutta toisaalta, juuri se seikka poistaa kaiken itsekriittisyyden: ajattelu, ettei siitä voi millään tulla mitään kovin suurta, joten ei tarvitse yrittääkään niin kovasti. Voi vain kirjoittaa.

Olen kuunnellut kirjoittaessa Utada Hikarun singlekokoelmaa (mitä en yleensä tee), keikkunut tuolilla samalla mielivaltaisesti ja melkein hajottanut pöydän jolla romukone lojuu. Kirjoitustyyli on hän-muodossa, harvinaista minulle, enkä oikein hallitse sitä, mutta olkoon. Päähenkilö on tällä haavaa kymmenen vee pikkutyttö, mikä on kanssa ongelma: millaisia sen ikäiset tytöt ovat? Venla ainakin vaikuttaa kamalan, kamalan lapselliselta (eikös kaikki pikkutytöt ole nykyään pikkuteinejä, surullista kyllä?). Tarinan miljöö on kunnianosoitukseni isän ihanalle omakotitalolle, josta hän muuttaa pois kuukauden parin päästä. Hyvästi pyöryttävä tähtitaivas ja järvimaisema joka tuntuu ulottuvan kaikkialle, nyyh. Ainoa hyvä puoli asiassa on se, että pääsen nyt useammin elokuviin.  

Kaiken kaikkiaan kyseisestä tarinasta huokuu ehkä lievä vanhan ajan tunnelma, mihin pyrinkin. Ensimmäinen luku (tai jokin sellainen) on nimeltään Sade ja kahvi.

Ja siinä on tuima mummo joka neuloo kaulahuivia ja lapasia kesälläkin.

(tiedän etteivät merkintäni ole olleet hirveän laadukkaita, anteeksi. Koetan kirjoittaa tänne jotain mullistavaa sitten kun hiihtoloma aikaa. Ehkä. Jos ehdin. Äidinkielen esseekin pitäisi taas vaihteeksi kirjoittaa.)