en anna kadota

En ole osannut koskea Tulvaan pitkään aikaan, mikä on aika harmi. Sen sijaan olen kirjoittanut romukoneella tarinaa, joka on niin Tuli ja myrkkykatko -vaikutteinen, etten varmasti pysty katsomaan siihen päinkään vuoden parin päästä. Mutta toisaalta, juuri se seikka poistaa kaiken itsekriittisyyden: ajattelu, ettei siitä voi millään tulla mitään kovin suurta, joten ei tarvitse yrittääkään niin kovasti. Voi vain kirjoittaa.

Olen kuunnellut kirjoittaessa Utada Hikarun singlekokoelmaa (mitä en yleensä tee), keikkunut tuolilla samalla mielivaltaisesti ja melkein hajottanut pöydän jolla romukone lojuu. Kirjoitustyyli on hän-muodossa, harvinaista minulle, enkä oikein hallitse sitä, mutta olkoon. Päähenkilö on tällä haavaa kymmenen vee pikkutyttö, mikä on kanssa ongelma: millaisia sen ikäiset tytöt ovat? Venla ainakin vaikuttaa kamalan, kamalan lapselliselta (eikös kaikki pikkutytöt ole nykyään pikkuteinejä, surullista kyllä?). Tarinan miljöö on kunnianosoitukseni isän ihanalle omakotitalolle, josta hän muuttaa pois kuukauden parin päästä. Hyvästi pyöryttävä tähtitaivas ja järvimaisema joka tuntuu ulottuvan kaikkialle, nyyh. Ainoa hyvä puoli asiassa on se, että pääsen nyt useammin elokuviin.  

Kaiken kaikkiaan kyseisestä tarinasta huokuu ehkä lievä vanhan ajan tunnelma, mihin pyrinkin. Ensimmäinen luku (tai jokin sellainen) on nimeltään Sade ja kahvi.

Ja siinä on tuima mummo joka neuloo kaulahuivia ja lapasia kesälläkin.

(tiedän etteivät merkintäni ole olleet hirveän laadukkaita, anteeksi. Koetan kirjoittaa tänne jotain mullistavaa sitten kun hiihtoloma aikaa. Ehkä. Jos ehdin. Äidinkielen esseekin pitäisi taas vaihteeksi kirjoittaa.)