50135 (nano)

Eli ohi on. Aamulla olin tosin vajota epätoivoon, kun olin kirjoittanut jotain tuhat sanaa ihan kelvollista tekstiä ja sitten tuli sähkökatko. Onneksi romukone jollain ilveellä sai osan siitä talteen.

koska se ei ollut ollenkaan niin surullista

花火 (hanabi)

Vähän vajaa 2000 sanaa jäljellä siihen, että nanoni valmistuu. Ehkä se tapahtuu jo huomenna, tai ehkä tänään. Viikonloppuisin ei tule kirjoitettua ollenkaan niin intensiivisesti kuin arkisin. Kai se kertoo jotakin siitä, että minä kaipaan kunnollisia aikatauluja ja päämääriä päivääni, tai muuten en saa inspiraatiota millään päälle. Joka tapauksessa, viime viikolla kirjoittaminen tuntui todella mielekkäältä, siitä tuo yllättävä sanojen paljous.

Luin Ikuisuuden (tiistai-iltana sain tietää että se oli saapunut kirjastoon, joten keskiviikkona marssin aamulla ihan ensitöikseni lainaamaan sen ennen kuin kukaan muu ehtisi). Minun pitäisi kai kertoa siitä jotain, analysoida, mutta oikeastaan minulla ei ole siitä kovinkaan paljoa sanottavaa. Paitsi että se oli kaunis, hieno päätös. Aina kun menetän toivoni ja uskoni paranormaaliin romantiikkaan, muistutan itseäni siitä että meillä on kyseinen trilogia.

Tässä vielä pieni pätkä nanoa (anteeksi kun se on niin pitkä):

"Oikeastaan ainoa asia, mitä jäin hänestä kaipaamaan, oli levysoitin. Nyt kun asuntoni vähäiset huoneet olivat äkisti autioituneet, minä tarvitsin kipeästi musiikkia ympärilleni, peittämään askelteni vaimeat äänet kun vaelsin asuntoa päästä päähän tietämättä varmaksi mitä etsin. Olisi kai pitänyt ostaa viimein oma. Olisi kai pitänyt lopultakin siirtyä nykyaikaan ja alkaa kuunnella musiikkia tietokoneelta, netistä, kuten kaikki muutkin. 

Naputtelin lyijykynällä hajamielisesti alahuultani samalla kun katselin ikkunasta ulos. Kaupunki oli äänekäs ja jatkuvassa liikeessä, kuten aina. Ihmiset kulkivat ohi nopeana loputtomana virtauksena, eikä yksikään heistä tiennyt nimeäni. 

 Joskus kauan sitten se oli ollut minusta siunaus, nyt en tiennyt enää. Kai totuus oli, että loppujen lopuksi minä haikailin takaisin Viheriään, hengittämään havumetsää ja pimeää joka syntyi siitä, ettei keinotekoisia valoja ollut kaikkialla. Kaipasin pikkukylän lempeää vaitonaisuutta, sitä että saatoin nähdä tähdet. 

Ajatukseni saivat minut irvistämään, ja ne karkottaakseni join jälleen kulauksen kahvia. Sekin irvistytti, tosin aivan eri syistä. Tiesin kyllä, etten voisi palata Viheriään. Siellä oli ihan liikaa aaveita. Aina käydessäni äidin luona saatoin tuntea niiden katselevan minua metsän siimeksestä, odottaen. 

En halunnut ajatella enää Viheriää. Sen sijaan ajattelin Joelia, koska se ei ollut ollenkaan niin surullista."

vaikka oikeasti vereni ei ollut sudenverta vaan ihmisen

because gravity always forgets

 Koska nanojumalat eivät selvästikään ole puolellani, tulin perjantaina niin kipeäksi ettei kirjoittamista voinut edes ajatella. Sisarukset lähtivät isän luokse kaupunkiin, kun taas allekirjoittanut kärrättiin mökille nukkumaan kuumetta pois viikonlopuksi. Ensilumikin satoi jossain välissä maahan mutten nähnyt sitä. Mökinpiha oli koko ajan täynnä poroja koska jossain lähettyvillä kuulema liikuskelee pieni susilauma (en ole uutisesta ollenkaan niin järkyttyneenkauhuissani kuin ehkä pitäisi, näin yllättäen).

Lauantai oli joka tapauksessa kammottavasta niskakivusta huolimatta ihan hyvä päivä - katsoin aamulla WALL-E:n ja itkin sille jo ensimmäisen mainoskatkon jälkeen. Sen lisäksi luin kaksi kirjaa jotka ovat odottaneet työpöydällä jo marraskuun alusta lähtien.

Tänään tulin kotiin ja päätin jalostaa kaiken kokemani kärsimyksen (jos käyttäisin ilmaisua lol pistäisin sen tähän nyt) taiteeksi, mikä tarkoitti käytännössä sitä että nanon päähenkilökin näin yllättäen sairastui ja näki sen johdosta omituisia unia. Sain vaadittavan sanamäärän täyteen ja vähän enemmänkin, jei. 

(tämä merkintä on ihan turha ja itsekeskeinen, mutku halusin kertoa noista poroista ja susista ja wallesta ja kaikkea! Möh.) 

Nälkäpeli-traileri

Tänään julkaistiin siis tulevasta Nälkäpeli-elokuvasta ensimmäinen kunnon traileri. Aika eeppiseltä näyttää, musiikki kuulostaa hyvältä eikä Cinna ole läheskään niin kamala kuin pelkäsin. Muita mielipiteitä?

viisi glögimukillista myöhemmin

happy days are here again.

Tänään olen juonut ihan liikaa glögiä, haahuillut taloa päästä päähän ylisuuressa t-paidassa ja eriparivillasukissa (näyttäen typerryttävän hurmaavalta, kuten aina) sekä ennen kaikkea kirjoittanut ja kirjoittanut ja kirjoittanut. En ole uskaltanut vielä tarkistaa, onko sanoja tarpeeksi vai ei, mutta toivottavasti kumminkin. Laadultaan teksti on ollut sellaista aika itseinhoa aiheuttavaa, mutta pikkuvikoja nuo tuommoiset.

Hänellä oli ollaan laukku ja päällään vaalea villapaita joka näytti siltä kuin se olisi kaivettu esiin jonkin vanhan ullakon kätköistä. Jostakin syystä katsoin hänen käsiään ja huomasin, että villapaidan hihat olivat hiukan, aavistuksen, liian pitkät. 
(eeppinen lainaus part 2 ihan vain koska on Krisun nimipäivä)

Kovin tekotaiteellinen olo tänään, ja mitenkään aiheeseen liittymättä, olen kuunnellut paljon tätä bändiä.

Ai niin, sadas merkintä lähestyy lähestymistään. Olisi kiva keksiä jotain tavallisuudesta poikkeavaa sitten kun sen aika tulee, mutta luonnollisesti minulla ei ole mielikuvitusta. Ehdotuksia otamme vastaan ja silleen.

feil.

Hups, miten tässä nyt näin kävi? Sen siitä saa, kun olosuhteiden pakosta päättää olla kirjoittamatta pariin päivään - uudelleen aloittaminen tuntuu kertakaikkisen mahdottomalta, rutiini on rikki ja yhyy. Tänään olen lähinnä vain kitannut kahvia pipareiden kera toivoen, että kofeiini sekoittaisi pääni sen verran että saisin taas aikaan jotain. En minä luovuttamassa ole, älkää edes kuvitelko, vähän vain hapuilen.

Yhtäkaikki pidän nanon kanssa tappelemista edelleen erittäin hyödyllisenä asiana - tässä kaiken pohdiskelun ja turhuuksien kirjoittamisen lomassa olen kehittänyt mukaan yhden omasta mielestäni ihan pätevän sivujuonen sekä saanut sivuhenkilöihin vähän enemmän eloa. Ennen kirjoittamisen aloittamista minä luulin tuntevani heidät jo oikein hyvin, mutta osoittautui, etten sitten oikeasti tunnekaan.

"Anteeksi, mutta sattuisitko tietämään missä luokka numero viisi sijaitsee?"
Sillä tavoin me tapasimme ensimmäisen kerran. Minä olin juuri laskemassa geometriantehtäviä matematiikanluokan edessä, hirveällä kiireellä kuten aina. Sormenpääni olivat tummuneet lyijykynän vihkoon jättämistä jäljistä, hiussuortuvien valuessa epäjärjestyksessä kasvoille, silmien eteen. Minulla ei ollut aikaa pyyhkäistä niitä pois tieltä.
(kaikin puolin mahtava ja eeppinen lainaus nanostani)

(Kirjoitus)musiikkia: Flaming june, Mindcircus sekä Rush.

turha merkintä on turha (12258)

"hands like secrets are the hardest thing to keep from you"

Tänään oli hyvä kirjoituspäivä, ei pelkästään sanamäärältään vaan nyt peräti tuntui, että onpas kirjoittaminen taas niin kivaa. Viihdyin romukoneen ääressä yhtäjaksoisesti neljä tuntia, kuunnellen koko sen ajan Greg Laswellin Comes and Goes-kappaletta.

Kaiken kaikkiaan pidän nanon kirjoittamisessa siitä, miten se oikeasti pakottaa pohtimaan tarinaa silloinkin kun tulee kriisivaihe eikä ole aavistustakaan siitä, kuinka jatkaa eteenpäin. Normaalisti kirjoittamiseni on aina tökännyt siihen, sillä jotenkin minä aina oletan että ratkaisu ongelmaan löytyy itsestään. Ei se niin tapahdu, ja nyt marraskuun aikana on ollut hienoa tajuta se. Projekti on pyörinyt ajatuksissani viime päivät tiiviimmin kuin pitkään aikaan, ja se on ollut tietyllä tavallaan jo palkitsevaa.

(Ludovico Einaudin kappaleet ovat muuten hyvää kirjoitusmusiikkia, näin vinkkinä).

aprikooseja ja muuta jännää

6239 sanaa kasassa tällä hetkellä, eli siis rohkaisevasti aikataulussa - turha kuitenkaan onnitella, yli puolet tuosta on laadultaan kaatopaikkajätettä joka tulee katoamaan aika nopeasti editointivaiheessa.

Tähän mennessä eräässä sivuhenkilössä on ilmennyt aavistuksen psykopaattisia piirteitä (ei ollut kyllä tarkoitus), päähenkilö omistaa fiksaation villapaitoihin (tarkemmin sanoen sellaisiin jotka ovat miespäähenkilön päällä), kun taas miespäähenkilö pitää kuivatuista aprikooseista (tosi miehekästä, Krisu). Huoh.