Oikeasti tällaiset harmaat päivät ovat minusta kauniita

Loma loppuu ihan kohta ja olen kaiken kaikkiaan saanut kirjoitettua vähän alle 2000 sanaa yhden viikon aikana (huokaus). Ei sillä muuten olisi niin väliä, mutta nyt kun arki saapuu taas kuvioihin, voin olla ihan varma että sanamäärä tulee pysymään seuraavat viikot kertakaikkisen muuttumattomana. Töissäkin lupailtiin iloiseen sävyyn kiireisiä aikoja, joten huah...

Olen tekstissä tällä hetkellä kohdassa, jossa pitää hetkeksi pysähtyä miettimään miten ne luvut voisivatkaan tässä mennä ja millaisessa järjestyksessä kaikki tapahtuu ja kirjoitanko minä asioista pitkän kaavan mukaan vai tahdonko kerrankin edetä suoraviivaisesti. Tapojeni mukaan en ole jaksanut pohtia asioita kovinkaan tarkkaan etukäteen, joten tässä sitä taas ollaan.

En ole mitenkään erityisen rakastunut siihen mitä olen tähän mennessä kirjoittanut, mutta toisaalta en inhoakaan sitä erityisemmin, joten tietty tasapaino on olemassa, eikö? Tällä hetkellä tahdon lähinnä tuoda kuvioihin kaikista eniten Jennan äidin, varsinkin kun tiedän kesän suunnittelun jäljiltä hänenkin menneisyydestään kaiken ~(olennaista se ei kyllä ole, mutta leikitään silti että sillä on jotain merkitystä)

Tällä hetkellä luen muuten suuresti inhoamani Yön Talo vampyyrikirjasarjan kakkososaa, jossa on maailman mary-sueamaisin päähenkilö kera vaikka kuinka monen täydellisenkomean vampyyripojan jonka kanssa päähenkilö tietenkin vehtaa sun muuta ärsyttävää. Pystyn lukemaan aina pari sivua kerrallaan, sitten alkaa tympäistä liikaa. Oivallista opastusta siihen, millaista tekstiä kannattaa itse välttää - sitä paitsi huomaan olevani toiveikas tyyliin 'jos ne julkaisevat tällaista roskaa niin miksi minun tekeleeni olisivat sen huonompia', vaikka Amerikassa on varmaan vähän eri vaatimukset... Vastapainona tuohon huonouteen toimii Seita Parkkolan Usva, joka on aika inspaavaa tekstiä ja varsin jännä muutenkin.

Kaipaatko koskaan sitä tunnetta (eli soundtrack)

Lukon innostamana päädyin minäkin julkaisemaan Projekti Möön soundtrackin, koska olen keräilemässä siihen (kuten muihin tarinoihini) kappaleita inspiraatioksi jatkuvasti... On vain yllättävän vaikeaa löytää se juuri oikean tunnelman omaava, vaikka sanat olisivatkin sopivat. Tästäkin listasta jäi vaikka mitä pois... Voi, tekisi mieli selittää juurta jaksain, miksi mikäkin kappale on juuri oikea, mutta ei se taida olla järkevää. Joka tapauksessa, tähdellä merkityt kappaleet ovat todella, todella tärkeitä.

Näin yleisesti puhuen, kuten ehkä huomaatte, olen suosinut suuresti akustisia versioita ja muutenkin suurin osa kappaleista on olemukseltaan hyvin riisuttuja. Ei mitään kauhean koneellista tai mahtipontista, vaan... no, juuri tuollaista, miltei yksinkertaista paikoitellen. Olen yrittänyt etsiä kaikkiin lyriikat sisältävän linkin, jos jotakuta kiinnostaa.

Se mikä liittyy kaikkeen
There's a light, there's a sun (I'm waiting...)
taking all these shattered ones

Katri Ylander- Välitunnilla *
Vienna Teng - Recessional (lähinnä tässä on tärkeintä tunnelma)
Trading Yesterday - Shattered *
David Hodges - Another Red Light (tässä tunnelma ja perusajatus)
Katri Ylander - Valehdellaan (akustinen versio, löytyy spotifysta)
James Blunt - Same Mistake *
Damien Rice - 9 Crimes *
Sara Bareilles - Gravity

Jenna
...oikeaa aikaa tuleeko koskaan ja mitä se tarkoittaa?

Vienna Teng - Nothing Without You *
Fireflight - Forever (akustinen versio) *
Fireflight - Brand New Day (akustinen versio)
Fireflight - It's You *
Kelly Clarkson - Because of you
Katri Ylander - Oikea aika *
Scandinavian Music Group - Tahdon uudet silmät
Flyleaf - All Around me (akustinen versio)
Meghan Tonjes - Home
Meghan Tonjes - Savin' Me
Evanescence - My Immortal

Kristian
Quiet but I'm sure there is something here
Tell me everything cause I want to hear
Lifehouse - Everything (tuo nimenomainen versio)
The Fray - Absolute *
The Fray - Vienna
The Fray - Look After You
The Fray - Over My Head (Cable Car)
Trading Yesterday - Love Song Requiem
Snow Patrol - Just Say Yes *
The Age of Information - Tell Her, sanat
David Hodges - When It All Goes Away
Coldplay - Trouble

Jossain tuolla varmaan todellinen maailma

Heitin tänään jossittelun syrjään ja istuin jatkamaan tekstiä jonka pari päivää sitten aloitin. Ei sen tekstin tarvitse heti olla täydellistä, aina voi editoida myöhemmin. Ajatus, joka minun pitäisi opetella, tai mistään kirjoittamastani ei ikinä tule valmista. Ja miten minusta voi koskaan tulla ikinä kirjailijaa, jos yksikään tarinani ei valmistu? Voi toki olla, ettei minusta tule kirjailijaa sittenkään, mutta loppujen lopuksi tärkein ero on se, yrittääkö edes ylipäätään vai luovuttaako. Haluan yhtäkaikki saada jotain valmiiksi.

Se on muuten hassua, kuinka tottuneesti tietyistä asioista sitten loppujen lopuksi ajautuu kirjoittamaan, kuin se olisi miltei rutiinia. Jenna on oma itsensä, hermostunut ja epävarma kaikesta, kun taas Kristian... no, on Kristian. Mielenkiintoista on sekin, kuinka eri tavalla kirjoitan edellisiin yritelmiin verrattuna. Jotenkin... ilmavammin, en keksi sille mitään muuta sanaa. Lukijalla on tilaa hengittää enemmän kuin ennen tekstiä lukiessa. Toisaalta jätän joitain juttuja vähän liiankin avoimeksi tyyliini sopimattomalla tavalla, joudun vähän väliä muistuttamaan itseäni kuvailepas nyt vähän enemmän edes tyyliin. Ja vuoropuhelun kirjoittaminen on aika kamalaa.

Olen kirjoittanut kaksi liuskaa (kaksi liuskaa, enkä ole vieläkään kuvaillut Kristianin ulkonäköä oikein millään tapaa) Katri Ylanderin ja muiden randomien artistien tahdissa. Tiedosto on runollisesti nimetty Mööksi. Pitäisi alkaa keksiä se uusi nimi koko tarinalle, nykyisin se kulkee ajatuksissani vain omituisina kirjainlyhenteinä ja muuna. Mutta kuinka tiivistää koko se ajatus muutamaan pariin sanaan? Minä olen aina ollut kehno keksimään otsikoita.

Tänään satoi lunta taas, tämä tulee siis olemaan ensimmäinen ilta kun kävellessäni lumi narskuu kengänpohjissa (mistä puheen ollen, pitäisi kaivella talvikengät varmaan jostakin).
Tämän päivän musiikki

Täällä sataa mustaa ja valkoista

Pimeässä kaikki kuulostaa kauniimmalta, ajattelin eilen illalla kävellessäni ulkona kun kuulokkeista kantautui Orange lights ja katuvalot ja sade saivat illan vaikuttamaan jotenkin pronssiselta (lumi suli pois yön aikana, olen katkera mutta onhan syksykin aika kaunis kuitenkin). Pimeään liittyy aina myös se mielenkiintoinen pelko - säikyin jokaista tummanpuhuvaa vastaantulijaa, ja rauhoituin vasta kun huomasin että tällä oli mukanaan koira (koiranulkoiluttajat eivät voi olla läpeensä pahoja, eiväthän?).

Olin kaikin puolin inspiroitunut ja kirjoitinkin vähän kun pääsin kotiin, mutta ei siitä tullut oikein mitään. Tunnelma ei osu kohdalleen, enkä tiedä mitä pitäisi muuttaa. Auttaisiko kirjoituskoneen vaihto vai mikä - romukoneellahan tapahtumiin on jotenkin helmpompi sujahtaa, mutten suoraan sanottuna haluaisi luopua tällä kannettavalla kirjoittamisesta. Kiukuttaa. Minulla on kerrankin aloituslause josta pidän ("Miehen silmät ovat harmaat kuin sateinen meri ja jotenkin susimaiset, mutta minä en huomaa sitä ensimmäisellä silmäyksellä."), mutta kaikki muu on niin vaikeaa ja ääh. Minä haluan päästä viimein etenemään, olen väsynyt junnaamaan paikoillani tekstieni suhteen (tai siis sen yhden tekstin). Loppujen lopuksi haluaisin kirjoittaa sitä juuri nyt eniten. Mutta ehkä yritän liikaa. En tiedä.

Edellämainitusta valituksesta huolimatta olen kovin tyytyväinen elämääni tällä hetkellä - vaikkakin Forrest Gump ei ollut tullut eilen nauhalle kokonaan vaan siitä jäi näkemättä vähän yli puoli tuntia, olisin niin tahtonut itkeä silmäni piloille! Mutta kirjastossa oli uusia kirjoja, mikäs sen mukavampaa. Hömpän ystävänä lainasin uuden tytöille suunnatun nuortenkirjan, jonka nimi ei ollut kauhean lupaava (Johdatus nörttiyden ytimeen muistaakseni) mutta se osoittautuikin positiiviseksi yllätykseksi! Ainakin alku on oikein hyvä, melko tavanomainen mutta kuitenkin. Päähenkilö on muuten aivan kauhean sympaattinen tapaus, mikä on aika hienoa kun ottaa huomioon että kyseessä on tuon lajityypin kirja (viime aikoina sankarittaret ovat lähinnä vain ärsyttäneet minua). Ja päähenkilöllä on kanssa symppis isoveli (Konsonantille vinkkinä!).

Ainut huono puoli asiassa tosin on, että huomaan kaiken aikaa vertailevani omaa tapaani kirjoittaa kirjailijan tapaan kirjoittaa ja masennun, koska en saa omaa tekstiäni toimimaan. Hmm hmm. Nojoo, onhan tässä lomaa vielä monta päivää jäljellä eli monta päivää aikaa kirjoittaa (pitäisi tosin opetella heräämään aamulla vähän aikaisemmin, silloin tunnetusti olen kaikista inspiroitunein).

Sellaista siis. Kaiken ohessa olen suunnitellut tekeväni tänne blogiin pieniä merkintöjä, joissa yksinpuhelen omista hahmoistani (syyttäkää Natsuki Takayaa, hänkin tekee niin!) ja koetan, hmm, analysoida heitä? Ei ehkä ihan niin, mutta silti. Näette sitten, olettaen että saan jotain aikaan. Tiedän jo kenestä aloitan.

Ehkä joskus vielä lakkaan toivomasta (mutten tänään)

Just say yes, just say there's nothing holding you back
It's not a test, nor a trick of the mind

Tänään olen innoissani ihan kaikesta ja vähän hassulla tuulella noin yleisesti ottaen. Kaikki musiikki kuulostaa korvissani ihan yli-inspiroivalta ja tahtoisin nyt tehdä jotain luovaa ja omomom. Tänään satoi paljonpaljon lunta sitä paitsi, toivottavasti se ei sula vähään aikaan. Niin ja on loma, saa nukkua ja saa kirjoittaa ja saa kävellä lumisateessa milloin mielii jos sitä lunta vain sattuu olemaan.

Tekisi mieli kirjoittaa tänne jotain kaunista ja onnellista muttei oikein ole aikaa eikä ideoita joten olkoon. Kävin katsomassa eilen Inceptionin (muuten) ja aa se oli mahtava. En tiedä älysinkö kaikkea edes, mutta olkoon, Arthur oli ihanaihanaihana jokatapauksessa ja se oli äärimmäisen eeppinen ja palvon Hans Zimmerin musiikkia jälleen kerran (etenkin Timea!). Tämmöinen oli ilmeeni suurin piirtein koko leffan ajan: (eli hienoudesta mykistynyt ja samalla keskityin ankarasti että ymmärtäisin edes suurin piirtein kaiken).

Olemassaolosi viipyy yhä täällä (enkä siksi ole koskaan yksin)

Tällä viikolla eräs luokallani oleva tyttö on soittanut välituntisin Evanescencen My Immortalia, olen niin kauhean kateellinen minäkin tahdon osata. Tahtoisin myös osata vangita johonkin tekstiini tunnelman, jonka kyseinen kappale sisältää - niin ylikulutetun kliseiseksi kuin se onkin vuosien myötä muuttunut (vaikka toisaalta minä inhoan itseäni kun tuo sana kliseinen on ihan pakko lisätä, kaunis on kaunista eikä sen minun mielestäni tarvitsisi olla mitään sen vähempää).

On tosiaan olemassa useampikin laulu, jonka perusidean/tunnelman/vastaavan haluaisin osata siirtää omaan tekstiini, mutta taitoni eivät vain vielä riitä tavoittamaan niiden ydintä. My Immortalin ohessa SMG:n Lissabon on yksi sellainen. Ja Trading Yesterdayn Shattered, se More Than That-albumin versio (voi kamala kuinka siitä kappaleesta pidänkään). Mitähän muita...

Tänään olisi pitänyt kirjoittaa yksi lehtijuttu sekä se Kehitysmaatarina, mutta laiskana sysäsin ne myöhemmäksi (ensiksi mainitun osaksi sen vuoksi, etten löydä mistään siihen tarvitsemaani muistivihkoa). Toisin sanoen minun pitää kirjoittaa huomenna kaksi lehtijuttua, eli suomeksi olen idiootti. Nojaa, eipä tuo mitään uutta ole... Kehitysmaatarinasta tulee synkeähkö, näin yllättäen, ja aika perinteinen, mutta nojaa. Viimeisessä päiväkirjamerkinnässä päähenkilö kertoo tavanneensa miehen joka tietää, että hänen nimensä Amara tarkoittaa igbon kielellä armoa (mies tietää sen siksi koska miehen tytär on Afrikassa lähetystyöntekijänä) ja jossain välissä sataa sitten lunta ja päähenkilö ajattelee että Suomi on ihan kaunis paikka kuitenkin.

Oi, kohta alkaa syysloma mikä merkitsee (ehkä) kirjoittamista~

Kännykkäni hajosi SIM-korttia myöten, mikä on enemmän kuin traagista, sillä sen mukana katosi vaikka mitä tarinoihini liittyvää sälää - jostakin syystä kun minun on ollut pakko kirjoittaa jotain muistiin, kännykkä on ollut ainoa saatavilla oleva hökötys siihen. Voih. Näin sitä taas nähtiin, että kyllä se käsinkirjoittaminen olisi kaikista luotettavinta (vaikka minut tuntien kadottaisin nekin muistilaput ja vihkot, mutta noo).

Jokainen kettu kantaa häntäänsä omalla tavallaan

Hiih, olen aika innoissani. Maantieteessä annettiin tehtäväksi kirjoittaa vapaamuotoinen teksti kehitysmaasta johonkin suurkaupunkiin muuttaneen ihmisen näkökulmasta, jossa pitää ottaa huomioon kyseisen suurkaupungin hyviä ja huonoja puolia kehitysmaahan verrattuna (selitinpä vaikeasti).

Tiedän kyllä että se on maantiedettä eikä äidinkieltä, mutta silti, jee luovaa kirjoittamista pitkästä aikaa koulussa~ Ja tuollainen aihe vieläpä, saa kokeilla mielenkiintoista uutta näkökulmaa (johon on myös mahdollisuus tunkea kaikkea melankolista traagisuutta humhum). Opettaja varoitteli jo, ettei se rupea mitään romaaneja lukemaan, joten pitää olla tarkkana etten innostu liikaa tai mitään...

Minun henkilöni on lähtöisin Afrikasta, hän on tyttö ja teksti tulee näillä näkymin olemaan päiväkirjamuodossa. Sen verran ehdin tehdä taustatutkimusta, että nimeksi tulee joko Amara tai sitten Monifa (se tarkoittaa onnekasta). Niin, ja haluan käyttää siinä jotain afrikkalaista sananlaskua jotta se olisi oikeinoikein uskottava ja jännä ja kaikkea. Googlettamisen myötä löysin kaksi aiheeseen sopivaa, "Viisas matkamies jättää sydämensä kotiin" sekä "Parempi nähdä maailma kuin sulkea siltä silmänsä."

Anteeksi tämmöinen ihmemerkintä (tai no mitä minä anteeksi pyytelen, tämä on minun runotyttömuistikirjani ja sillä selvä!((nojoo, en minä ehkä tuota sittenkään allekirjoita)).

Otsikko on muuten ranskalainen sananlasku.

Miltä tuntuu kohdata kasvoista kasvoihin

Olen suunnitellut hiukan eteenpäin eilistä ideaa, en paljoa mutta silti. Lähinnä olen selkiinnyttänyt päähenkilön olemusta päässäni, vaikka periaatteessa en tiedä hänestä vielä oikein mitään. Iältään tyttö on varmaan 18 tai sitten 17, ja hän ajautuu musiikkimaailmaan Idolsin tyyppisen tv-ohjelman kautta (se ei tule tosin olemaan yhtä suuren mittapuun juttu tai mitään).

Tyttö ajautuu kokeilemaan kilpailussa onneaan ystävien kannustuksesta(/pakottamana), vaikka onkin kovin epäileväinen. Tuomarit, ohjelman tuottajat ynnävastaavat eivät innostu tytön kappalevalinnasta, vaan tämä joutuu jatkoon päästäkseen laulamaan jotain massapurkkapoppia... mikä sitten televisioruudun kautta antaa hänestä vähän hattarapäisen vaikutelman (en tahdo kuulostaa siltä, että massapurkkapopin laulaminen tekee ihmisestä heti pinnallisen ynnämuuta - junailen sen sitten jotenkin hienosti itse tarinaan. En ole vielä edes tarkkaan määritellyt, mitä tarkoitan koko massapurkkapopkäsitteellä).

Pitkätukkamies bändeineen on musiikkipiireissä arvostettu, ja lähtöisin samaisesta kaupungista kuin tyttökin (ilmeisesti myös se laulukilpailu järjestetään siellä). Koska pitkätukkamies ei pahemmin innostu siitä, että uusia laulajakykyjä etsitään pinnallisten televisio-ohjelmien avulla, hän haukkuu koko jutun lyttyyn kilpailijoineen päivineen. Tyttö luonnollisesti sisuuntuu asiasta (vaikkei kilpailusta pidä oikeastaan itsekään) ja päättää osoittaa taitonsa.

.... Eeh. Kuten huomaatte, kliseillä ja tavanomaisuuksilla pelataan (mikä oli tarkoitus! Oli se! ;__;). Tämän myötä saan viimeinkin käyttää jonkun tarinani soundtrackissa Barlowgirlin Sweet Revenge -kappaletta, olen halunnut sen inspiroimaan jotain tekstiäni jo vaikka kuuinka pitkään (vaikka ei se kostoteema niin hirveän vahva siinä kyllä ole).

Näinollen päähenkilön pitäisi olla luonteeltaan aika päättäväinen ja uhmakaskin, mutta ei mikään kamala päällepäsmäri kuitenkaan... Hän on myös vähän umpimielinen, jonka on vaikea puhua tunteistaan suoraan (toki näin perinteisesti se sujuu laulamalla paremmin).

Tytöllä on ruskeat pitkät hiukset, jotka hän letittää suurin piirtein aina (ja pitkätukkamies kutsuukin häntä vähän ivallisesti Tähkäpääksi).

Joo. Näin me teemme (ehkä). Tuon suunnittelun ohessa olen täyttänyt YWP:n sivuilta löytynyttä kaaviota, jossa kysellään vähän ystäväkirjanomaisesti hahmojen ominaisuuksista ja lempijutuista... (tosin voisiko joku kertoa minulle, mikä on Krisun poliittinen näkökanta? Entä lempijalkapallojoukkue?)

Tämän yksinpuhelun teille tarjosi näin vaihteeksi Kettu (koetan olla ensi kerralla vähän mielenkiintoisempi). Tänään olen muuten kuunnellut paljon Hectoria sekä Happoradiota (tykkään niiden uudesta levystä vaikka se onkin aika angst!).

Minä lauluni lasken suruhunnuksi juhlaan

Unet inspiroivat minua kirjoittamisen suhteen hyvin harvoin, ihan vain sen takia, etten näe koskaan mitään tarpeeksi mielenkiintoista tai selkeää. Yhden ainoan kerran uni on johtanut tarinaideaan (sellaiseen jossa on kuolemaa pelkäävä vampyyrityttö, joka rakastaa satuja ja merta, sekä tämän sisko, joka yrittää suojella kaikin keinoin haurasta edellä mainittua). Niin. Olisi aika kiva nähdä poukkoilevia ja vähän outoja unia, joista voisi saada vähän lisäkarismaa omiin enemmän tai vähemmän tavanomaisiin juonikuvioihini.

Otin asian puheeksi ihan vain sen vuoksi, että viime yönä näin unta, josta taidan kehitellä jotain (juu, minäkin olen aika järkyttynyt)! Okei, se ei todellakaan ollut mitään omaperäistä tai hienolla tavalla outoa, mutta jotain sellaista omanlaistaan kokonaisuudessa silti piili, että haluan kokeilla kirjoittamista. Itse asiassa siitä taitaa tulla tämän vuoden (muka)nanoni.

Unia on vähän huono ruveta selittämään, koska niiden tunnelmasta ei ikinä saa täydellisesti kiinni jälkeenpäin, mutta yritän kuitenkin: siinä oli tyttö, joka oli laulaja, sekä mies/poika, joka oli myös laulaja. He olivat jonkinlaisessa musiikkilehden yhteishaastattelussa , koska tyttö oli sanonut jotain kyseenalaista miehen bändistä ynnämuuta. Okei, tässä vaiheessa ei ollenkaan mielenkiintoiselta kuulostavaa, mutta olennaista kaikessa oli se, että tyttö on musiikkibisneksessä uusi tulokas, kun taas mies bändeineen jo konkari, joten näinollen tilanne oli tytölle epäsuotuisa. Toinen olennainen juttu oli miehen ulkonäkö ja persoona: tällä oli pitkät mustat hiukset, kaidat kasvot, luonne sellainen stereotyyppisen viileän välinpitämätön.

Hmm, ei se kyllä vieläkään kuulostanut mielenkiintoiselta. Siinä unessa minä näin kaiken tuon edellä mainitun sillä tavoin elokuvamaisena, mutta osittain luin siihen haastattelutilanteeseen liittyviä juttuja keltaisista muistilapuista, kuin olisin itse kirjoittanut asioita muistiin, muun muuassa tytön ajatuksia... Joten minun on kirjoittettava jotain siitä ihan oikeastikin (samassa unessa oli muuten myös pörröinen ja vähän lihava kettu joka juoksi pellon poikki, mutta se ei varmaan liity asiaan).

Tuon uni tuli siinä mielessä hyvään aikaan, että olen kaavaillut kirjoittavani jotain nanonkaltaista sitten marraskuussa sellaisella periaatteella, etten suunnittele kovinkaan tarkkaan (sillä aina kun suunnittelen paljon, odotukseni hyvästä laadusta kasvavat, eikä kirjoittamisesta itsestään oiken tule sitten mitään). Tarvitsin sellaisen tarinaidean, jota en voi ajatella julkaisevani kliseisyyden tai muun asian vuoksi, jolloin voisin kirjoittaa ihan huoletta mitä lystää.

Jo pitkään minua on houkutellut kehitellä jotain laulamisteemalla. Jotenjoten, aion nyt miettiä saisiko tuosta unesta aikaan mitään. Sen verran jo päätin, että tapahtumapaikkana ei toimi Suomi, jotenkin tarinan mahdolliset kohtaukset eivät tunnu tässä miljöössä toimivilta... Pääsen siis pitkästä aikaa etsimään hahmoille ulkomaalaisia nimiä! Virkistävää.

Humhum. On lauantai, eli toisin sanoen olen etsinyt inspiraatiota spotifysta ja weheartit.comista (tänään innostavat vesivärikuvat ja talvimaisemat). Aiheeseen mitenkään liittymättä, nenästäni alkoi tänään ihan yhtäkkiä vuotaa verta, ja koska viimeisin lukemani kirja oli Ennen kuin kuolen, säikähdin vähän.... En taida uskaltaa kirjoittaa googleen 'nenäverenvuotoa', diagnosoin itselleni vielä jonkin satavarman kuolemantuomion...

Tarinaan jää virhe

Kysymys kuuluu: miten blogin ensimmäinen (kunnon) merkintä kuuluu aloittaa? Etenkin kun on kyse tällaisesta blogista, jossa puhun vain ja ainoastaan tarinoista, kirjoittamisesta, henkilöhahmoista ja ehkä siinä sivussa vähän kaikesta siitä mikä inspiroi noita edellä mainittuja (en aio määritellä niin kovin tarkkaan mitä tänne oikein tulee).

Niin. Kaikessa yksinkertaisuudessaan tämä blogi syntyi siksi, koska huomasin kirjoittavani varsinaiseen blogiini yksipuolisen paljon vain omista tarinoistani, ja kiinnostaako se nyt loppujen lopuksi kovinkaan montaa(ei tosin sillä, että muut juttuni olisivat sen mielenkiintoisempia, heh)? Tein siis tämän. Itse kun olen sellainen, jota muiden tarinaideat ja kaikki vastaavakiinnostavat aivan tavattoman paljon, inspiroidun siitä kun muut ovat inspiroituneita (vaikka samalla toki ryven alemmuuskomplekseissa, mutta se nyt kuuluu asiaan).

Minä en ole sellainen ihminen, joka osaa kirjoittaa tarinoittensa tärkeitä yksityiskohtia ylös muistivihkoon tai word-asiakirjoihin. Haluaisin olla, koska sehän on niin runotyttömäistä, niin... kirjailijamaista (lähinnä tuo muistivihko siis). Sen sijaan innostun aina kirjoittamaan keskeneräisistä ideoista ja hahmoista kaikkiin mahdollisiin blogeihini... Kai minusta on vain kivaa tyrkyttää kaiken maailman keksimiäni juonikuvioita muidenkin nähtäväksi.

Joten, tätä voi kaiketi pitää minun muistikirjanani. Varautukaa siis epäselviin ajatuksiin, yksipuolisuuteen ja öö sen sellaiseen. Koetan pitää tämän blogin teemana jonkinlaisen vaivattomuuden, en tee tästä mitään elämää suurempaa (mitä ikinä tuolla tarkoitankaan). Loppujen lopuksi kun olen aika huoleton ja melko hölmö, tahdon sen välittyvän näiden merkintöjen kautta edes vähän (älkää siis antako kuvien sun muun hämätä).

Juu'u. Ulkoasu on tällä hetkellä vähän tylsä, osaksi siksi koska minulta puuttuu mielikuvitus ja osittain sen vuoksi, että blogger ei oikein pidä minusta, mitä värien sun muun muokkaamiseen tulee.