Jossain tuolla varmaan todellinen maailma

Heitin tänään jossittelun syrjään ja istuin jatkamaan tekstiä jonka pari päivää sitten aloitin. Ei sen tekstin tarvitse heti olla täydellistä, aina voi editoida myöhemmin. Ajatus, joka minun pitäisi opetella, tai mistään kirjoittamastani ei ikinä tule valmista. Ja miten minusta voi koskaan tulla ikinä kirjailijaa, jos yksikään tarinani ei valmistu? Voi toki olla, ettei minusta tule kirjailijaa sittenkään, mutta loppujen lopuksi tärkein ero on se, yrittääkö edes ylipäätään vai luovuttaako. Haluan yhtäkaikki saada jotain valmiiksi.

Se on muuten hassua, kuinka tottuneesti tietyistä asioista sitten loppujen lopuksi ajautuu kirjoittamaan, kuin se olisi miltei rutiinia. Jenna on oma itsensä, hermostunut ja epävarma kaikesta, kun taas Kristian... no, on Kristian. Mielenkiintoista on sekin, kuinka eri tavalla kirjoitan edellisiin yritelmiin verrattuna. Jotenkin... ilmavammin, en keksi sille mitään muuta sanaa. Lukijalla on tilaa hengittää enemmän kuin ennen tekstiä lukiessa. Toisaalta jätän joitain juttuja vähän liiankin avoimeksi tyyliini sopimattomalla tavalla, joudun vähän väliä muistuttamaan itseäni kuvailepas nyt vähän enemmän edes tyyliin. Ja vuoropuhelun kirjoittaminen on aika kamalaa.

Olen kirjoittanut kaksi liuskaa (kaksi liuskaa, enkä ole vieläkään kuvaillut Kristianin ulkonäköä oikein millään tapaa) Katri Ylanderin ja muiden randomien artistien tahdissa. Tiedosto on runollisesti nimetty Mööksi. Pitäisi alkaa keksiä se uusi nimi koko tarinalle, nykyisin se kulkee ajatuksissani vain omituisina kirjainlyhenteinä ja muuna. Mutta kuinka tiivistää koko se ajatus muutamaan pariin sanaan? Minä olen aina ollut kehno keksimään otsikoita.

Tänään satoi lunta taas, tämä tulee siis olemaan ensimmäinen ilta kun kävellessäni lumi narskuu kengänpohjissa (mistä puheen ollen, pitäisi kaivella talvikengät varmaan jostakin).
Tämän päivän musiikki