riikka pulkkinen vieras tylsä (eikä ollut!)

Onnellisia ovat ne, jotka kuljettavat mukanaan monta maailmaa.

 ...Tosiaan, susitalveen on löydetty tänään otsikon hakusanalla (sulut ovat luonnollisesti oma kommenttini). Peräti kaksi kertaa. Kirjan keskiviikkona lukeneena, saanen esittää tuohtuneen vastalauseen: ei ollut tylsä, ei! Vieras oli tiivistunnelmainen ja kiihkeä ja hyvin tunnistettavaa Pulkkista kaikin puolin, hienoa tekstiä siis. Kirja tuli luettua melkein yhdeltä istumalta, kuten Totta aikoinaan. Aivan samanlaiseksi elämykseksi se ei yltänyt, mikä oli odotettavaa; Totta oli aikoinaan altavastaaja, minun ei pitänyt lumoutua siitä ollenkaan, kyseessä oli vain kirja joka täytyi lukea äidinkielenkurssia varten. Mutta ihastuinkin täysin totaalisesti kieleen ja tarinaan.

Vieras taas, siitä minä tiesin jo mitä odottaa, eikä tarina näin ollen päässyt yllättämään täysin samalla tavalla. Hieno se silti oli, monisyinen ja ajatuksia herättävä, tarinana jollain tapaa paljon painavampi kuin esimerkiksi Totta. Kirja käsitteli niin muukalaisvihaa, uskontoa kuin syömishäiriöitäkin, vierauden tuntua omassa elämässä. Etenkin syömishäiriö ja uskonto kietoutuivat yhteen todella, voiko edes näin sanoa, mielenkiintoisella tavalla. Joka tapauksessa kirja, jota suosittelen ehdottomasti.

Tämänviikkoisessa Annassa Pulkkinen kertoo muuten, mitä hän tällä hetkellä erityisesti odottaa:

Hiihtoa joulukuussa järven jään yli saareen. Lumen suihkinaa. Saaressa kuuset kuin talviunta nukkuvat hattivatit. Termarissa kaakaota.

sentimentaalista hölynpölyä

Dawnie haastoi minut tekemään Deen kehittelemän Maljapuhe-haasteen, jei (köykäinen nettiyhteyteni ei salli blogienne linkittämistä juuri nyt, pahoittelen). Sopii oivasti kaltaiselleni sentimentaaliselle hölynpölyilijälle (Tuli ja myrkkykatko-viittaus muuten). Ohjeet tässä;

1. Kirjoita listaustyyliin parin rivin maljapuhe, jossa listaat viisi asiaa, josta sinulle tulee erityisen hyvä mieli/mistä olet kiitollinen.
2. Haasta viisi bloggaajaa tekemään samoin.

1. "Paras tapa kotiutua jonnekin on kirjoittaa siellä ensimmäiset onnistuneet lauseensa."
 Moisen hämyisyyden tuhersin viime viikolla muistikirjaan, sillä silloin se tuntui erittäin todelta (sentimentaalinen hölynpölyilijä, minähän sanoin!). Helena Kallion käyttämä kieli inspiroi minua sunnuntaina, aukaisi ihan yllättäen kirjoitussolmun - ja mikä hienointa, olotila pysyi sittenkin, kun raahauduin kodin tuttuudesta asunnolle. Oulussa kaikki on vielä vähän irtonaisen tuntuista, ja koska minä olen tavattoman nirso, mitä kirjoitusolosuhteisiin tulee, olen ollut vakuuttunut siitä etten saa asunnolla kirjoitettua mitään. Mutta onnistuu se sittenkin, hah, ja nyt kotiutuminen on vähän helpompaa. Siitä jos mistä sietää olla kiitollinen.

2."Sinä olet ihminen, muistatko?"
Susitarina on alkanut saada muodon ja selkärangan, se vaeltelee aivan omia teitään välittämättä siitä kirjoittajaidentiteetistä, jota olen yrittänyt viimeisen vuoden itselleni rakentaa - ai kaunista kieltä ja elinahirvosmaista tunnelmointia, viis tarina? Ehei, me tehdään kuule jotain ihan muuta nyt! Inspiraatiomusiikkikin on jotain kummaa angstinostalgiaa. Teen höskästä yhtäkaikki tämän vuoden nanon, mikään ei ole parempi tapa tutustua tuohon tekstiin kuin ähertää siitä ensin kaikenlaista huonoa.

3."Tulla takaisin kun sydän sanoo" (kotimaisemat)
Tulin ajatelleeksi tätä taas viikonloppuna, kun kävin pitkillä kävelylenkeillä lähestulkoon ylhäisessä yksinäisyydessä; vain muutama auto ajoi ohi, ihmisiä ei ollut senkään vertaa, ympäristö huokui pohjoista kainuulaisen ankealla tavalla, ja... inspiroi ja oli hyvä mieli, yksinkertaisesti.

4. Kirjat
On ollut mukava päästä jälleen lukemisen makuun, nyt kun on kirjastojakin mistä valita. Huomenna oli tarkoitus lähteä Suomalaiseen käyttämään joskus muinoin saamani lahjakortti, ja tulla sieltä Riikka Pulkkisen Vieras mukanani.... se ja joku muu, Lauren Oliver dystopia-trilogian toinen osa ehkä. Kyseisen liikkeen hinnat tosin aiheuttavat minussa närästystä. Kirjastosta taas on minulle varauksessa John Greeniä.

5. Blogimaailma
Minäkin tahdon kiittää teitä, olette vertaistukea parhaimmillaan! Vaikka itse olen taas vaihteeksi ollut itse epäaktiivisuus... (nykyisin johtuu kyllä siitäkin, ettei minulla ole viikolla nettiä käytössä kuin hyvällä tuurilla).
--

Siinäpä jotain. Tämä on kiertänyt jo suurin piirtein kaikilla, joten en jakele eteenpäin, mutta saa toki napata tästä omaan blogiinsa, jos tahtoo! : >

minuuttiarvosteluja; Helena Kallio ja Veronica Roth

Veronica Rothin Divergent on jälleen kerran yksi dystopia-trilogian avaus, jossa teini-ikäinen tyttö on ratkaisevassa osassa yhteiskuntansa olojen parantamiseksi. Internetin ihmemaassa teosta on hypetetty varsin innokkaasti, ja elokuvaoikeudetkin on yllättäen myyty. Ehkä minä siksi odotin tältä aika paljon, mutta lukemisen jälkeen ajatukset olivat ristiriitaiset; mikä tästä teki nyt niin hienon muihin vastaaviin kirjoihin verrattuna?

Tunnelmansa puolesta Divergent on hyvinkin lähellä kaikkien teinidystopioiden esikuvaa, Nälkäpeliä; alusta alkaen tapahtumat vyöryvät kovalla vauhdilla eteenpäin, eloonjäämisen ja selviytymisen ollessa hahmojen tavoitteista tärkeimpiä. Tarinaan jäi nopeasti koukkuun, ja tulinkin lukeneeksi kirjan parissa päivässä. Tekstissä ja juonessa ei silti ollut mielestäni tarpeeksi omaleimaisuutta, jotta se olisi ollut saamansa hypen arvoinen. Kaikki on lähinnä ihan ok – hahmot, pakollinen romantiikka ynnämuu. Päähenkilö Tris on aika ristiriitainen tapaus, melkein kuin Katnissin mary-suempi versio.

Kielellisesti Divergent ei ole erityisen kunnianhimoinen. Kuvailua kyllä on, mutta kovin tavanomaisesti, melkein tylsästi kirjoitettuna. Tavallaan se oli hyvä, kun englanniksi luki, mutta vähän väliä tulin silti miettineeksi, kuinka paljon enemmän esimerkiksi Maggie Stiefvater olisi tuosta ja tästä kohdasta saanut irti. Toki Divergent on silti ensisijaisesti teos, jota luetaan juonen ja tarinan takia, ei kielen.

Mikäli dystopiakliseet eivät vielä kyllästytä, Divergent on ihan viihdyttävä, muttei elämää suurempi
lukukokemus.

Helena Kallion Ennen kuin sielu puutuu oli minulle ennestään ihan tuntematon tapaus – kirjastosta se lähti mukaan ihan vain kantensa takia. Sisältö osoittautuikin koruttomalla tavalla kauniin kansikuvan mukaiseksi. Varsinaisten tapahtumien sijasta keskiössä on ihmisen sisäinen mielenmaailma ja tapa, jolla siitä kerrotaan. Kallion kieli on runollista ja tajunnanvirtamaista, vuoronperään kevyttä ja painavaa, kaunista ja rumaa. Mieleen tuli hiukan Sofi Oksanen ja paikoitellen Katja Kettukin, etenkin loppua kohden, kuvaillun muuttuessa inhorealistiseksi.

 Perusilmeeltään teos on synkkä ja jotenkin ääriään myöten suomalaisella tavalla mollivoittoinen; vereslihainen ja epäviihtyisä, kuten HS:n arvostelussa on sanottu. Tarina kantaa hyvin etenkin alussa, mutta sitä mukaa kun päähenkilö Naston henkinen eheys alkaa rapistua ja pahasta olosta tulee suomaisen upottavaa, tapahtumat muuttuvat aavistuksen itseään toistaviksi. Lukijana ikään kuin turruin kaikkeen siihen pahaan oloon liian aikaisin.

 Kaikesta huolimatta teos, jota pienellä varauksella ehdottomasti suosittelen.

miksi kaikki muut ovat ehtineet kirjoittaa ihmissusista ennen minua?

Otsikko on tällä hetkellä yksi murheistani. Olen kirjoittamisen suhteen totaalisessa umpisolmussa, mikään ei toimi, the projekti aiheuttaa murjotuskohtauksia, enkä silti pysty ajattelemaan mitään muuta kuin kirjoittamista. On käsittämätön pakko saada aikaan jotain. Varsinaista inspiraatiota ei ole, olen pakottanut silti itseni kirjoittamaan vähintään sata sanaa päivässä ja ne vähätkin lauseet tökkivät. Angst ja voihan kökkö.

No, jotain hyvääkin on tapahtunut; sain viimein siirrettyä romukoneen tekstit (eli mm. viimevuotisen nanon) läppärilleni. Toivon, että nyt niiden parissa tappelu on paljon yksinkertaisempaa.

Ja tosiaan, miksi ihmissuhdet? Liittyy uneen, jonka näin viime syksynä, ja josta inspiroituneena kirjoitin alun tekstiin, joka katosi vanhan koneen uumeniin. Nyt minulla olisi se taas käytössä, ja haluaisin tehdä siitä... jotakin.

(tältä se joka tapauksessa näyttäisi, virheineen kaikkineen:

Sudenmieli
 Metsässä oli tuhansien pienten vesipisaroiden, sammaleen ja märän turkin haju. Aistit täynnä syksyä hän antoi käpäliensä vajota kosteuden pehmentämään maaperään, liikkuen havupuiden katveessa tummana varjona. Sade humisi levottomasti oksistoissa mutta hänen sudensydämensä oli tyyni, aistit täydellisen valppaina, vain tässä yhdessä ja ainoassa hetkessä kiinni.
Metsässä tulevaisuus merkitsi aikaa kahden sekunnin päässä, eikä menneisyyttä ollut, ajan kuluminen ei yksinkertaisesti merkinnyt mitään tässä olomuodossa.
 Muistamattomuuden siunaus. Siksi hän rakasti tätä kehoa ja tätä mieltä niin paljon enemmän kuin oikeaa, omaansa. Ja siksi hän rakasti metsää; se antoi hänen kadota.
Tänään metsä ei kuitenkaan kuulunut yksin hänelle. Tuulen mukana jostain kantautui jonkin tuntemattoman läsnäolo, hien ja levottomien hormonien ja märkien vaatteiden haju. Hän höristi korviaan, saattaen myös kuulla tunkeilijat. Yhden ääni halkaisi kimeydellään metsän hiljaisuuden:
”Älä ota sitä!”
 Hyökkäävä ihmismaailman kaiku sekoittui sateeseen, ja se sai kaikki hänen aistinsa painaviksi. Hetken etsittyään hänen sudenmielensä kuitenkin tunnisti nuo muutaman kilometrin päässä olevat, toisiinsa sekoittuvat äänisäikeet - kyseinen joukko kävi metsässä aina toisinaan, lauma levottomia pentuja, joiden aikuisella johtajalla ei ollut näihin mitään todellista valtaa. Nämä ihmiset eivät merkinneet välitöntä vaaraa. Pitäisi vain säilyttää välimatka, olla tulematta nähdyksi.
Hän ravisteli sadevettä turkistaan kuin koira – vaikka koira hän ei nimenomaan ollut – ja katosi mäntyjen luomaan hämärään.

Ihmismieli 
Vielä kauan jälkeenpäinkin hänessä viipyi metsän ja hämärän tuoksu.
 Koti oli autio kun hän yöllä kapusi huoneensa ikkunasta sisään ja sieltä suoraan kylpyhuoneeseen. Tulikuuman suihkun alla oli seisottava tuntikausia, että se lopulta poltti sateen ja suden pois hänestä. Eikä siinä silti ollut mitään helppoa – jättää eläimen mieli ja alkaa jälleen ajatella kuin ihminen.
 Hän, minä, tuijotti alastonta vartaloaan hiukset vettävaluvina ja ajatteli, ettei jalkojen arpia koskaan kyennyt huomaamaan suden hahmossa. Niihin ei koskenut, vaikka kävelin ja kävelin sudenkäpälilläni kilometrejä väsymättä. Ihmisenä tunsin arpien olemassaolon vähän väliä, nytkin, kuuma vesi sai ne aina särkemään.
Tip tip, sanoivat vesipisarat, kun lopulta suljin hanan ja hoipuin iho lämpöä höyryten olohuoneeseen. TV oli jätetty päälle niin kuin aina, kuvaruudun keinotekoinen hohde välähteli muutoin pimeässä huoneessa. En sytyttänyt valoja. Sen sijaan hapuilin nojatuolilta peiton alastoman vartaloni suojaksi ja käperryin sohvalle nuokkumaan.
Televisioruudun toisella puolella yksinäiset etsivät itselleen seuraa. Chattia juontava nainen hymyili suoraan lävitseni, kun suljin silmät ja katosin ihmismielessäni metsään, takaisin sudenmieleen ja unohdukseen. En enää muistanut, mitä muita tapoja oli vajota uneen.)

tunnustuksia ja syyskuulumisia

Sain Rinalta ihastuttavan tunnustuksen, kiitos tästä! : ) Tämä on tainnut kiertää melkolailla jokaisessa lempiblogissani, joten en jakele enää eteenpäin. Hienolta tällaisten saaminen silti aina tuntuu.

Olen päässyt pitkästä aikaa jälleen lukemisen makuun. Divergentistä on tulossa toivon mukaan vähän pidempää arviota tässä joskus, mutta Aikamatkustajan vaimosta voisin sanoa tässä sen verran, että olipa upea. Minun on ollut tarkoitus lukea se jo ikuisuus sitten, mutten ole vain saanut aikaiseksi. Eilen tartuin siihen kuitenkin viimein, ehkä osaksi Doctor Whon innoittamana, ja luin loppuun saman päivän aikana kertakaikkisen tohkeissani.

Jos joku ei tuota siis vielä ole lukenut, suosittelen tutustumaan! Rakenne olisi saanut olla ehkä hiukan tiiviimpi, mutta noin muuten kokonaisuus oli hirmu toimiva, hahmot oppi tuntemaan, niin että lopun sydäntäsärkevien tapahtumien takia taisin itkeä aika vuolaasti viimeiset sata sivua... (mutta höh, silloin oli yö jo ja väsytti).

Kirjoittamisesta. On syksy, ja syksy tarkoittaa vääjäämättä the projektia. Istuin tänään koko aamun romukoneen ääressä ja rääkkäsin aivoparkojani, jotta ne kertoisivat mitä minun mokoman murhekryynin kanssa pitäisi tehdä. Viime vuoden nanon jäljiltä minulla on tunnelma ja jonkinlainen rakenne ja joitain käyttökelpoisia, valmiita kohtauksia. Olen jotakuinkin päättänyt, että noissa suunnitelmissa aion nyt pysyä.

Joskus kyllä kieltämättä tulee mieleen, pitäisikö haudata koko juttu; että miksi se yhtäkkiä loksahtaisi sellaiseksi kuin pitää, kun ei ole kaikkien näiden yritysten jälkeenkään niin tehnyt. Mutta toisaalta, pah ja pöh. On liian jääräpäinen olo sellaiseen, miettimään muita mahdollisia tekstejä. Kesäinen kirjoitetaan nyt vain jotain on vaihtunut tunteeseen, että on pakonomainen halu saada jotain aikaan. Nimenomaan projektin saralla.

...kuinkahan mones syksy tämä on, kun puhun projektista vastaavaan sävyyn. No, ehkä se ei haittaa.