paska kolmiodraama eli the jänisluuavautuminen

"Siis tuleeko tälle metsästäpojalle ja susitutkijalle ja tytölle sitten joku paska kolmiodraama?"
"...."

 Huomasin eilen selittäväni Jäniksen luiden koko nykyisen juonikaavion veljelleni, ihan vain koska pakko. Pakko höpöttää jollekulle, pakko päästä purkamaan, pakko saada mielipiteitä - muuten vain vatvon kaikkea päässäni enkä etene mihinkään. Olen kyseisen projektin suhteen täsmälleen samanlainen kuin tuossa kuvassa: minä kyllä aion koko ajan kirjoittaa, mutten saa aloitettua. Tästä on selvästi tulossa uusi The Projekti kaikessa hankaluudessaan - paitsi, että olen päättänyt, ettei hitto vie tule! Joo.

Tänään ryhdyin peräti kirjoittamaan jonkinlaista juonikaaviota sekä muita asioita ylös - eli periaatteessa esitin itselleni kasan kysymyksiä, joihin en osaa vastata. Duh. Kai se valaskin pitäisi piirtää. Tai susi. Näin jälkeenpäin ei voi kuin huokaista, että kunpa nano olisi kestänyt vielä pari viikkoa - minulla olisi ehkä nykyistäkin enemmän kohtauksia valmiita. Koska ne kaikki nanon aikana kirjoitetut eivät ole niin huonoja. Kuka olisi uskonut?

Kaiken kaikkiaan tämä merkintä huokuu, että minulla on patoutumia turhautumia(?) ääh. Myös aihe saa pureskelemaan kynsiä. Aina välillä sokeudun koko ihmissusi-asialle ja olen niin omien suunnitelmieni vietämänä, että hädin tuskin muistan että kaikki muutkin kirjoittavat ihmissusista. Melkein. Jalavalta tulee esmes ensi vuonna ihmissusiantologia ja arvatkaa kuka ulvoo harmista.  Entäs paranormaali noin ylipäätään sitten. Tuntuu että kaikki muut ovat jo ehtineet kyllästyä siihen ja minä kirjoittelen omaani auttamattoman myöhässä.

Mutta no, myöhässä eli ei, kirjoitanpa silti. Tykkään ideasta ja hahmoista liikaa sitten kuitenkin. Eskapismi-ihmissuteus hitto vie, koko minun kirjoittajahistoriani ja kiinnostuksenkohteeni ovat vieneet kohti tätä hetkeä!

(Tosiaan, paska kolmiodraama ei näin yllättäen kuulu suunnitelmiini. Eikä periaatteessa romantiikka ylipäätään, muahaha. Siitäkin tosin saisi aikaiseksi valitusmerkinnän. Veljelle avautuminen itsessään oli enemmän tai vähemmän hyödyllistä - kai se jotakin tarkoitusta palvelee, kun tarinasta kyseenalaistetaan suurin piirtein kaikki? Komediallisessa mielessä toki, mutta njääh.)

öisen ajankohdan jotenkin huomaa tästä tekstistä

Vuoden 2012 The Kirjat

Pidemmittä puheitta: tässä teille vuodenvaihteen kunniaksi top3-listoja! Yritän tällä tavoin kasata vuoden parhaimmat lukukokemukset yhteen, ynnämuuta ynnämuuta. Kirjat eivät esiinny paremmuusjärjestyksessä tai mitään. Voidaan myös aina kiistellä siitä, miksi tämä ja tuo teos on muka tuossa kategoriassa, mutta näillä nyt joka tapauksessa mennään.

Top 3: Kotimaiset
1. Kätilö - Katja Kettu
2. Että hän muistaisi saman - Elina Hirvonen
3. Kauimpana kuolemasta - Elina Hirvonen

Suurin piirtein kukaan minut tunteva ei voi ymmärtää, miksi pidin Kätilöstä niin paljon. Se on kieltämättä pieni mysteeri, mutta minkäs teet - jokin siinä pohjoisen tunnelmassa ja kiivaudessa kiehtoi. Hirvosen teokset taas, hän on tällä hetkellä suosikkini kotimaisista kirjailijoista ja piste. Kolmatta romaania odotellessa!

Top 3: Ulkomaiset
1. Kani nimeltä jumala - Sarah Winman
2. Huone - Emma Donoghue
3. Piiat - Kathryn Stockett

Kaikki kolme ovat omalla tavallaan erittäin viihdyttäviä kirjoja, joissa jotenkin korostuu se, kuinka surullinen ja hieno asia elämä voi olla - Huoneen ollessa luonnollisesti kuvauksista julmin. Toivon ja tragedian hienoja yhdistelmiä, sanoisinko.

Top3: Nuortenkirjat
1. Gisellen kuolema - Siiri Enoranta
2. The Fault in Our Stars - John Green
3. 101 syytä - Johanna Thydell

Gisellen kuolema olisi helposti mennyt myös kotimaisten top3:seen, mutta no. Tuttuun tapaan olen lukenut nuortenkirjoja eniten, vaikka etenkin uudet kotimaiset sekä käännökset ovat olleet aikamoisia pettymyksiä - toivottavasti ensi vuonna tämä muuttuu.

Top3: Fantasia/dystopia/ynnämuu
1. The Scorpio Races - Maggie Stiefvater
2. Pandemonium - Lauren Oliver
3. Aikamatkustajan vaimo - Audrey Niffenegger

Stiefvater on ehdottomasti yksi tämänhetkisiä lempinuortenkirjailijoitani - esikoisteos Lament on kammottava kliseemöykky, mutta hän tuntuu kehittyvän kirja kirjalta. The Scorpio Races oli yksi vuoden parhaimpia lukukokemuksia, ja myös hänen uusin kirjansa The Raven boys eroaa positiivisesti valtavirrasta.  Pandemonium oli harvoja tämän vuoden onnistuneita dystopioita, ja Aikamatkustajan vaimo vuoden ehdoton itkettäjä!

Lisäksi hömppäkunniamaininta menee Sophie Kinsellan kirjalle Soitellaan, soitellaan! Kirjailijoista mainittakoon vielä Diana W. Jones, jonka fantasia on aina yhtä ihanan brittiläistä.

Hyvää joulua susitalven lukijoille!

kuva © screwbald

elossa dadum

käytin kaiken luovuuteni tuohon otsikkoon

Sain tosiaan Iljalta haasteen, kiitoskaunis! ♥ Pidän tätä myös oivana tekosyynä aktivoitua blogin suhteen, vähän ainakin. Viime aikoina ei oikein ole tapahtunut mitään kirjoittamisen arvoista - olen tosin lukenut nanon läpi ja todennut sen melkeinpä pelottavan kehityskelpoiseksi. Tai siis, pitkästä aikaa minulla on tarina jonka työstämiseen todella tahdon panostaa ja uskon, että siitä voi ihan oikeasti tulla jotakin. Varsinaisen kirjoittamisen olen ajatellut aloittaa joululomalla sitten.

Mutta, haasteessa piti kirjoittaa kahdeksan satunnaista asiaa itsestään. Iljan ja muutaman muun tapaan päätin tehdä sen vaihtelun vuoksi tumbrlin ...and that's who I am-kuvien avulla. Eivät nuo oikein minun tyylisiäni jotenkin ole, ja tuota sivua selatessa teki hakata päätä seinään useammin kuin kerran, mutta äh, olkoon:

eipä olisi kukaan näitäkään arvannut

valmis

"Tunsin kuinka metsän yhtäkkinen läheisyys oli yhtä kuin välitön muutos minussa, sydämeni rytmissä, hengityksessä joka ei yhtäkkiä ollutkaan kevyttä. Puristin huulet yhteen ja yritin olla kaipaamatta, muistamatta, vaikka kaiken aikaa minä tunsin metsän varjojen painon minussa, suden hiippaillessa jossakin ihmisajatusteni takana sulavaa pedonkäyntiään. Odottaen, että antaisin periksi."
(Marraskuun puolivälin tienoilta löytyi tällaista ei-niin-hirveän-itkettävää tekstiäkin. Aika hienoo).

Loppuihan se tämäkin rääkki viimein. Nämä viimeiset päivät ovat takkuilleet omalta osaltani ihan hirmuisesti, mutta viimeinen tuhat sanaa sujui yllättävänkin seesteisissä merkeissä - tarina itsessään ei ollut lähelläkään päätöstä, joten kirjoitettavaa riitti ja silleen. Melkein tuli haikea olo, että jaa, nyt se sitten on ohi.

Melkein, toim. huom.

Jouduin tosin turvautumaan epätoivoisiin tekoihin, että varmasti saisin sanamäärän kirjoitettua - tilasin nanopalkintoni maanantaina etukäteen, joten ei ollut muuta vaihtoehtoja kuin tosiaan voittaa! Noita Doctor Who-kirjojahan on kaksi suomennettu, ja luin ensimmäisen viime viikonloppuna. Olen lukenut miljoona kertaa parempia fanficcejä, ja suomennos karmii selkäpiitä vieläkin, mutta... The stone rosen kirjoittaja on eri ja olen lukenut ihan positiivisia arvioita siitä, joten njaa.

Jäniksen luita rupean työstämään nyt nanoilun pohjalta uudella innolla joka tapauksessa. Kai.

just as planned (ei)

hups

Minun piti olla tällä viikolla ahkera opiskelija, mutta siitä huolimatta kirjastosta lähti mukaan kaikkea ei-kouluun liittyvää. Ei voi mitään - kaikki Oulun kaupunginkirjaston englanninkielinen YA minulle vaan ja silleen. Switchedistä en tosin ennusta pitäväni, ja parin luvun jälkeen Stiefvaterin esikoisteos Lament ei kulje yhtä vaivattomasti kuin hänen uudemmat teoksensa. Poikapäähenkilö on hoikka kuin susi - Stiefvater, aistin suunnaltasi ilahduttavaa canis lupus -pakkomielteisyyttä!

Nano aiheuttaa lähinnä "eikö tämä ikinä lopu??!"-fiiliksiä. Itse asiassa niinkin paljon, että eksyin jossain välissä kirjoittamaan valmiiksi erään toisen tarinan keskeneräisen luvun, joka on roikkunut sellaisenaan, jaa, elokuusta asti. Lisäksi sain idean yhteen novelliin, haluaisin kirjoittaa mini-ikuisuusprojekti Tulvan loppuun... kaikki muu kuin nano on toisin sanoen jännää. No, luotan siihen, että viikonloppuna tulee taas kirjoitettua hirveällä apinan raivolla, jos ei muulloin.

Kirjoista muuten vielä - päätin jossain mielenhäiriössä, että olen kirjakultturelli ihminen ja luen Tolstoin Anna Kareninan. Tällä hetkellä ainoa mielipiteeni teoksesta on, että "vau, tällaisella kirjoitustyylillä saisi kyllä hirveästi sanoja nanoon!"

en jaksa

allekirjoittaneen asunnossa on aina joulu. glögimuki puuttuu kuvasta

Olen kirjoittanut tällä viikolla nanoa yhteensä ruhtinaalliset 700 sanaa, ja laahaan siis aikataulusta jäljessä. Koulujutut kaatuvat räminällä niskaan, väsyttää, kaikki muut jutut kuin nano inspaisi. Tai nanokin kyllä inspaisi, mutta ei tällaisella tahdill ja huolimattomuudella. Ärrinmyrrin ja valivali. Huomenna lähden onneksi kotiin, siellä jämähdän romukoneen ääreen ja pyrin saamaan sanatavoitteet taas kiinni.

Eikä minulla pitäisi olla aikaa lukea, mutta luenpa silti - Annukka Salaman Käärmeenluumoja on tällä hetkellä puolessa välissä. Pidän siitä yllättävän paljon, oikeastaan. Salama väistelee kliseitä onnistuneesti, ja koko voimaeläin-ajatus on todella mielenkiintoisesti toteutettu. Päähenkilö Unna on myös genreä ajatellen ilahduttavan sympaattinen tapaus, minä kun en ole pitkään aikaan oikein samaistunut nuortenkirjojen päähenkilöihin tai mitään...

Mitästä muuta. Salaman kerrontaa lukee mielellään, olen siitä aika kateellinenkin. Joone on ihana. Rufuskin menettelee, vaikka nykyisin hypin seinille aina, kun miespäähenkilö on huomiota herättävän hyvännäköinen. Tulipas tästä taas hieno melkein-arvostelu.

John Green ja nano ja zombeja

kuva täältä

Kun tuota luettua-listaani tuijottaa, tuntuu, että suomeksi käännetty nuortenkirjallisuus ei ole oikein inspannut viime aikoina. Yllättävänkin paljon on tullut luettua englanniksi, kun kustantamot eivät yksinkertaisesti näytä kustantavan minua kiinnostavia kirjoja! Yksi tällainen on John Greenin The Fault is Our Stars, kaikin puolin loistava, hauska ja koskettava nuortenkirja, joka on kerännyt netissä hypeä valtaisat määrät. Hra Green tuntuu nauttivan jo jonkinlaisen kulttikirjailijan asemasta Valloissa, ja itse asiassa tämän merkinnän alkuperäinen pointti oli nurista sitä, miten häneltä ei ole vieläkään suomennettu yhtään teosta.

Paitsi, kappas kummaa - tunti kirjan lukemisen jälkeen huomasin, että WSOY julkaisee The Fault is Our Starsin, eli Tähtiin kirjoitetun virheen, helmikuussa. Kaiken dystopian ja paranormaalin seassa oikein mukava yllätys. Suosittelen lukemaan! Muutenkin kevään kirjoista pitäisi vielä höpistä, kunhan saan aikaiseksi.

Nanon suunnalta kolmatta nollapäivää viedään, hups. Lupasin pyhästi ryhtyä ahkeraksi taas huomenna, tänään kun en... jaksa yksinkertaisesti. Sitä paitsi näin yöllä unia zombeista, ja nyt haluan kirjoittaa zombeista,  vaikka yleensä inhoan kaikkea missä on zombeja.

Päätinkin nanon suhteen alentua lahjontaan - jos siis saan vaaditun sanamäärän kasaan, ostan itselleni jonkin hienon John Greenin tuotantoon liittyvän julisteen. Puolet noista tosin näyttävät olevan loppuunmyyty, mutta nääh...

jee, eli jonkinlaista nanoväsymystä

"En mennyt kuluun myskään keskiviikkona. Tiistaina en ollut käytännössä käynyt ylhäällä kertaakaan - en antaa voinut äidin ähdä jalkaani."

Olen jossain nanon kirjoittamisen vaiheessa kadottanut sen ajatuksen, että kirjoitan nimenomaan tarinan tai hahmojen vuoksi; ehei, olennaista kaikessa on saada SANOJAA!!1 Voihan tuska. Tavallaan vain toivon, että marraskuu loppuisi jo ja saisin palata tähän projektiin sen ansaitsemalla(?) hartaudella.

Kirjailija Lani Diane Rich hehkutti tänään nanomailissa sitä, kuinka nano muutti hänen elämänsä; " Because of NaNoWriMo, I started taking myself seriously as a writer", ym ym. Kustannussopimus tuli ja muuta jännää. Miksiköhän allekirjoittaneesta tuntuu siltä, että tällä menolla ja tekstin laadulla joku tulee ottamaan minulta kirjoittajanoikeudet pois?

Viikonloppuna ei (onneksi?) ole tällä kertaa mahdollisuutta ajatellakaan koko nanoa.
(hmm, nanomerkintöjeni siivittämänä minulta katosi jo yksi lukija! Tämä marraskuu nyt on tällaista, pahoittelen)

minä olen hidas

...mitä! Vihjailetko jotain, arvon googlen-käyttäjä, joka löysit blogiini otsikon hakusanalla?? Minä en ole hidas! Henkisesti ehkä, mutta en nanon suhteen! Olen vain, jaa. Tänäänkään en ole kirjoittanut vielä yhtään sanaa. Sen sijaan olen tehnyt kaikkea muuta kehittävää, kuten nukkunut kahden tunnin päiväunet.

Nanossa ei ole tähän mennessä tapahtunut vielä mitään. Siinä on osmankääpäteetä (osmankääpä on jotain etäistä sukua osmankäämille, i suppose), mummo joka syö pullaa ja liuta niin stereotyyppisiä metsästystä harrastavia miehiä, että minut todennäköisesti lahdattaisiin jos joku asianomainen sen lukisi.

Olen mystisesti alkanut nanoa kirjoittaessa unohtaa yhdyssanoja. Tässä joka tapauksessa pätkä eilistä tekstiä, ilman sen kummempaa syytä tai tarkoitusta:

"Päätä särki ja väsytti. Koulussa olin vielä passiivisempi kuin yleensä, en suostunut tekemään mitään - nuokuin vain ja toivon että joku sammuttaisi minulta kaikki ajatukset, kun ei niistä kuitenkaan olisi yhtään mihinkään."

Älä nyt sentään riemusta repeä, päähenkilö hyvä.

Herra Miettinen ja muita päivän vastoinkäymisiä

(lupaan, että näistä väliaikapäivityksistä ei tule tapaa)

• Tänään tekstiin ilmestyi päähenkilön naapuri, herra Miettinen, jolla on kallis harava! Eikä se edes ole kiertoilmaisu millekään, harava vain on... harava. Sillä se Miettinen sitten haravoi lehtiä ja valittaa päähenkilölle syyskuussa pihalle laitetuista jouluvaloista ja... saanko minä murhata Miettisen? No, ainakin tiedän kuka saa editonitivaiheessa kadota tekstistä.
• VELI SÖI MINUN NANOSUKLAANI. Mitä minä nyt ahmin, kun teksti aiheuttaa kamalia kriisejä ja kaiken maailman miettisiä putkahtelee mukaan..?
• Kuulokkeeni hajosivat. Meillä on ollut on/off-suhde jo parisen kuukautta, ja tänään kävi viimeinkin selväksi ettei jatku enää tämä yhteistyö. Ensi viikolla on pakko investoida uusiin, koska minä en yksinkertaisesti pysty kirjoittamaan ilman.

Miettistä lukuunottamatta kirjoittaminen on ollut aika kivaa, vaikka olen saanut hätinä vain sen 1666 sanaa kasaan. Tekstin kamaluus ei esim. itketä. Lisäksi suunnittelin iltalenkillä eeppisiä, enkä malta odottaa että pääsen sitten joskus toteuttamaan sen kaiken. Hiukan on tosin hakusessa, että mitähän tarinassa seuraavaksi tapahtuu.

Nyt pitäisi ryhtyä lukemaan jostakin laittomista ja ei-laittomista susiansoista. 

alkutunnelmia

Kuva © Lucia Dolci

 Kristian polvistui viereeni, astui sen näkymättömän rajan yli jota muut eivät uskaltaneet rikkoa. Susi minussa murisi varoittavasti, joku selkäni takana yritti estellä vaivihkaa. Kaikesta siitä välittämättä Kristian tarttui käsillään kasvoihini, painoi otsansa omaani vasten. Kannatteli kämmenillään hullun suden kipuani. 

Koiraeläimille katsekontakti merkitsee uhkaa. Silti Kristian katsoi suoraan minuun, loputtomalta tuntuvan ajan. Kuiskasi vaimeasti korvani juureen, niin hiljaa ettei kukaan muu kuullut: 

”Sinä olet ihminen, muistatko?” 

 Jossain katseeni takana minä näin tähtitaivaan.

**

Alkaa hyydyttäää tämä teksti.  4 681 sanaa kasassa, ihan hyvin siis, vaikka laatu on lamaannuttavan huonoa enemmän kuin usein. Olen silti vakaasti päättänyt mennä kaikessa sanamäärä edellä, sitten kun on varaa hiljentää (kuten nyt loppuillasta) keskityn ehkä vähän laatuunkin.

Jätin tosin läppärin kämpille, kun en sitä jaksa raahata aina mukana, ja nyt tuntuu ihan mahdottomalta jatkaa romukoneella. Ja valivali. Onneksi sisko osti mulle suklaata.

Kaikesta huolimatta nano on jo osoittautunut ihan hyödylliseksi - eräs sivuhenkilö jätti ilmestymästä sovitussa kohtaa, ja nyt pitää miettiä, otanko minä häntä enää tähän nanoversioon ollenkaan mukaan. Tai myöhemminkään sitten. Myös päähenkilön ja hänen äitinsä suhde selkiintyi kirjoittaessa kummasti, jes!

Tsemppiä muille, vaikka nanoilu tuntuukin kaikilla kyllä sujuvan. :> Onko muilla omissa nanoissa lempikohtia tai -lauseita?

nanoni ainekset

(nanoni "kannessa" käytetyt kuvat eivät kuulu minulle. Yritän lähiaikoina metsästää kuvien krediitit tähän)

 

 Ihan kohta se alkaa. Mitä minulla onkaan kasassa nanoa varten? Kuten tavallista, ei kovinkaan paljoa. Listauksena yhteenveto voisi näyttää ehkä tältä:

• umpimielinen päähenkilö, jonka sielujen syvimmät ongelmat ovat vielä vähän hakusessa
• miespäähenkilö, jonka villapaidat ovat edelleen kovin kulahtaneita ja joka juo paljon teetä
• kaksi varsin surullista sisarusta
• susia, yllättäen
• kasa sivuhenkilöitä, joista en tiedä vielä oikeastaan mitään
• epämääräinen kimppu kohtauksia, joista pitäisi kai saada aikaan ehjä tarina
• labradorinnoutaja nimeltä Kaali (hyvin pienessä sivuosassa, mutta silti)
• paljon metsää ja lunta ja tähtitaivaita
• lause "Onneksi sudet eivät nukkuneet talviunta."
• ihan kelvollinen summary

...ja jotain. Valaskaloista sun muusta tällaisesta en tiedä mitään. Juonikaavioitakin voisi koettaa loihtia joskus. Tällä hetkellä olen silti epämääräisen positiivisella mielellä, vaikkei minulla ole kämpillä vielä glögiäkään. Haluaisin vain kirjoittamaan jo.

kahdeksan faktaa nanoilusta (ja minustakin, kai)

Kuva © Eduardo Acierno

Kirjoituskammion K antoi minulle haasteen kirjoittaa kahdeksan faktaa itsestäni. Koska minusta tuskin on niin paljon sanottavaa enää, ajattelin tehdä tästä sen sijaan nanopostauksen ja kirjoittaa kahdeksan faktaa nanoilustani. Tai ohjetta. Noin suunnilleen. Marraskuu kun on jo ihan lähellä, enkä minä todennäköisesti kuljeskele internetissä enää ennen sitä. (tähdennän, että nämä koskevat siis lähinnä minua, enemmän tai vähemmän pöljä kun olen....)

1. Kirjoita hyvinä päivinä pahojen päivien varalle
Tämä voi tuntua vähän tämmöiseltä "no shit sherlock"-jutulta, mutku. Itselle tuli viime marraskuussa aika usein olo, että halusin lopettaa sanojen suoltamisen heti sanamäärän tultua täyteen, kun laatu oli niin kamalaa ja näin. Mutta jos yhtään on mahdollisuus, ei auta kuin kirjoittaa kirjoittaa kirjoittaa. Niitä päiviä kun tulee kuitenkin, jolloin ei voi tai pysty.

2. Kirjoita kronologisesti

Aion oppia viime vuoden virheistäni. Kun kirjoitan edes jotenkuten järjestyksessä, rakenne ja tarina kokonaisuudessaan pysyvät varmemmin kasassa - ei synny kohtauksia, jotka ovat kyllä ihan hyviä, mutta tuntuvat silti irtonaisilta. Viime vuonna minulle kävi niin, kun kirjoitin mielivaltaisesti mikä nyt sattui milloinkin inspaamaan. Nano oli kuin mikäkin palapeli, jonka kokoamista sai murehtia sitten seuraavat kuukaudet (eikä se sitten tullut koskaan oikein valmiiksi, voihan katkeruus).

3. Glögiä ja kahvia kuluu
Kirjoitusfoorumeilla (no okei, finissä) on puhuttu kirjoitusnaposteltavista. Minä en osaa kirjoittaa syödessäni, tai syödä kirjoittaessani, mikä on hienoa, koska oon köyhä. Glögiä aion kuitenkin raahata kämpälle - viime vuonna kun nanon ongelmanratkaisu oli luokkaa "jaa'a, en kyllä yhtään tiedä mitä seuraavaksi tapahtuu. Taidan mennä keittämään glögiä."  Taisinkin elää koko marraskuun jonkinlaisessa glögliyliannostuksessa.

4. Tekstin laatu on ihan perseestä - kestä se
Minä olen hidas kirjoittaja. Hyvin hidas. Kirjoitan yhden lauseen ja kulutan puoli tuntia sen hiomiseen. Näin ollen, kun nanoaikataulu pakottaa ihan toisenlaiseen kirjoittamiseen, itken verta ja tyytymättömyyttä tekstini laaduttomuuden edessä. Ei auta kun jatkaa vaan. Sanamäärän täytyttyä keskityin sitten yleensä saamaan aikaan edes etäisesti siedettävää kuvailua ja silleen. Aina voi myös editoida myöhemmin (=loputtomasti)

5. Ei se yökirjoittaminen onnistu kuitenkaan, aamuisin siis
Tuntuu että olen tässä asiassa ihan yksin, mutta jostakin syystä olen paljon aikaansaavempi kirjoittamisen saralla heti herättyäni, aamuisin. Illatkin menettelevät, mutta kun vuorokausi vaihtuu kunnolla yöksi ja kaikki muut kirjoittajat mönkivät esiin koloistaan (...?) aikaansaamaan suuria, allekirjoittanut muuttuu kertakaikkisen käyttökelvottomaksi.

6. Jätä nanomusiikki suosiolla Ólafur Arnaldsin haltuun
Miksi ihmeessä nuo islantilaiset ovat niin taitavia?? Olen kuunnellut kyseisen herran musiikkia koko viikonlopun, ja öäh, all the feels! Myös Flyleafin uusi albumi on kertakaikkisen täydellinen. Ja joo. Musiikki on edelleen hyvin tärkeän osa nanoilua ja kirjoittamista.

7. Kun tökkii, pakottaudu ulos (muista myös rutiinit)
Shit sherlock taas, mutta hyväksi todettu ohje silti. Kovasti auttoi pieni pakkasessa kärvistely viime vuonna. Huomasin myös, että kirjoittaminen onnistui sen paremmin, mitä rutinoidumpaa se oli.

8. Jaa, en keksi enempää. Hyvää nanoilua kaikille! 

Älkää luovuttako heti ensimmäisenä päivänä, kuten minä kaksi vuotta sitten. : >

keep out the sadness (miten surusta kirjoitetaan?)

kuva © fleurmox

En löydä paikkaa, jonne palata.

Nanostani on tulossa sangen angstinen tapaus, niin paljon kuin tässä tapauksessa inhoankin käyttää kyseistä ilmausta. Ei se nyt mitenkään ylitsepääsemättömän tummissa vesissä kahlaa, mutta silti pohjavire on kaikkea muuta kuin hilpeä. Hahmot ovat melkein kaikki jollain tapaa ahdistuneita tapauksia, surullisia. Etenkin ne, jotka ovat susia - minun ihmissuteuteni kun on eräänlainen eskapismin äärimmäinen muoto, tai masennuksen, miten sen tahtoo tulkita. Muuttuminen suden hahmoon on merkki siitä, että tahtoo paeta jotakin.

On vain kovin vaikea kirjoittaa hahmojen ongelmista niin, että se vakuuttaa - ettei tule oloa, että tähän nyt on väen vängällä koettu tökätä mukaan halvan oloista tragediaa. Mikään ei ole kamalampaa kuin se, että kirjan henkilöiden ongelmat tuntuvat päälleliimatuilta. Tällainen olo minulle tuli esimerkiksi Elina Rouhiaisen Kesyttömässä. Päähenkilön viiltely äitinsä kuoleman takia ei koskettanut lainkaan, koska se yksityiskohtana oli niin käsittämättömän irrallinen. Mikä osoittaa vain sen, ettei tuollaisista asioista kirjoittaminen ole helppoa.

Hiukan huolestuttaa, varsinkin kun minulla on enemmän tai vähemmän realistisia tavoitteita susitarinani suhteen. Ennen kaikkea haluaisin, ettei siitä tulisi silti mikään yletön angstimössö. Perimmäinen kysymys, jonka mukaan hahmot tekevät valintoja, kun on "mitä tehdä tullakseen onnelliseksi?".

Entä, miten huumoria kirjoitetaan? Siitä pitäisi tehdä kai oma merkintänsä. En ollenkaan tiedä, millaisen roolin  huumori tarinassa saa, vai saako mitään. Tarvitseeko sen olla hauska?

Tästä merkinnästä tuli jotenkin niin... olen lukenut liikaa Fruits Basketia. Liikuskelen nanon sivuilla muuten Okakettuna, saa heittäytyä kaveriksi niin pääsen stalkkaamaan edistymistänne!

(tässä vielä hiukan melankoliamusaa: x, x, x)

faktaotuksia ja muuta

Dawnie antoi haasteen, jossa piti kertoa kahdeksan asiaa itsestään (kiitos!). Tässä on jottain, varmaan jo aiemminkin kuultua:

1. En osaa suunnitella tekstejäni muistivihkoihin tai muuta tällaista hienoa. Kaikki ajatuksenpätkät ja ideat tulee nykyään kirjoitettua kännykän muistioon, koska se nyt sattuu yleensä olemaan käden ulottuvilla. Hätäisyyteni ja nokialaiseni hankala käyttö kirjoittaessa takaavat, että kaikki muistiinpanoni ovat hyvin epämääräisiä, enkä parhaimmassa tapauksessa aina jälkeenpäin edes tajua mitä olen milläkin lauseella ajanut takaa. Saati, mikä tarina on kyseessä. Uusin tätä sarjaa on:
"EHKÄ siksi krisu oli niin yksinäinen susi mutta se ei käynyt järkeen koska helikin oli". 
.... häh? Tuohon on siis tiivistetty noin viiden lauseen pituinen ajatus, joka pääni sisällä oli aika paljon  hienompi.

2. Musiikki + iltahämärässä kävely + omien tekstien suunnittelu = melkein parasta mitä tiedän. Voittaa joskus itse kirjoittamisen, konflikteja kun ei vielä silloin ole pahemmin. Tämänkin viikon olen vain kuljeskellut tuulessa ja melkein-tuiskussa ja kuunnellut tätä. Ja tätä. (pitää aina käyttää hyväksi hetket, jolloin voi tyrkyttää musiikkia muille. ettäs tiedätte).

3. Sarah Winmanin Kani nimeltä jumala on uusin kirjallinen rakkauteni. Sitä on hehkutettu jo monessa eri blogissa, ja ihan aiheesta – kyseessä on monella tavalla sangen täydellinen teos. Itkin, ihan noin vaihteeksi taas.

4. Olen pitkästä aikaa taas ihan koukussa Frendeihin. Chandler on aika ihana. Ja Ross. Ja no, ne kaikki.

5. Glögi on myös ihanaa. Aion juoda sitä koko marraskuun nanon kirjoittamisen ohessa. Ja muulloinkin kyllä.

... No joo, kyllä kai viisi faktaa riittää. En jakele eteenpäin tällä(kään) kertaa. Muuta kertoakseni, valmistautukaa vielä massiiviseen nanohöpötykseen ennen marraskuun alkua.

voi david guetta minkä teit...

Idahan se siinä

Se tunne kun olet ährännyt ihmissusi-ideoittesi kanssa parisen kuukautta, ajaudut sitten katsomaan David Guettan ja Sian musiikkivideota ja huomaat että kappas, se on kuin suoraan omasta päästäsi varastettu. No, melkein. Etenkin nuo viimeiset sekunnit tuntuvat kyllä ihan Jäniksen luilta (ei tosin sillä että ihmissuteus olisi minun keksintöni tai mitään).

Turha merkintä on turha, joo. Jos tämä nyt jotain osoittaa, niin sen, että alan nähdä nanoni kaikkialla.
(susitalvi täyttää ensi viikolla muuten kaksi vuotta, hui!)

jäniksen luita

"Olla susi ja unohtaa itsensä – unohtaa, mitä on olla ihminen. Minä rakastin sitä, sinä rakastit sitä, mutta ongelma piilikin juuri siinä: ennen kaikkea minä rakastin sinua, mutta sinä rakastit metsää paljon, paljon enemmän."

Kuten sanottu, viimeisin kirjoitusprojektini on ollut eräänlainen taustatarina tämänvuotiseen nanooni.  Mikäli kiinnostaa, sen voi lukea tästä.  Ihmissusilla siis mennään sitten kuitenkin, vaikkei ihan sellaisilla direktiivin mukaisilla.

Loppu ontuu hiukan, mutta kaiken kaikkiaan tekstin kirjoittaminen oli hirveän kivaa - tosin, kuten kesällä julkaistussa peikkotarinassa, myös tässä käy jänikselle huonosti (ei minulla tietääkseni ole mitään niitä vastaan?).

lokakuumerkintä

..ei ole asiaa ei, paitsi että marraskuu lähestyy (jee), ja lukekaa Gisellen kuolema. Harvoin tulee törmättyä noin ravistelevaan teokseen, joka uskaltaa silti olla nimenomaan nuortenkirja. Välillä tuli ihan tosissaan paha olo, vaikka kokonaisuus oli sietämättömän runollinen ja särkyvä. Enorannan uusimmassa Painajaisten lintukodossa en oikein syttynyt hänen käyttämäänsä kieleen, syystä tahi toisesta, Gisellen kuolemassa kielen kertakaikkinen esteettisyys taas viehätti hirmuisesti.

Mitästä muuta. Asunnolla olen edelleen ilman nettiyhteyttä, joten koneella tulee vain kiltisti kirjoitettua päivästä toiseen. Tällä hetkellä on kesken jonkinlainen susitarinan alustus, paljon angstia ja jäniksen luita luvassa.

riikka pulkkinen vieras tylsä (eikä ollut!)

Onnellisia ovat ne, jotka kuljettavat mukanaan monta maailmaa.

 ...Tosiaan, susitalveen on löydetty tänään otsikon hakusanalla (sulut ovat luonnollisesti oma kommenttini). Peräti kaksi kertaa. Kirjan keskiviikkona lukeneena, saanen esittää tuohtuneen vastalauseen: ei ollut tylsä, ei! Vieras oli tiivistunnelmainen ja kiihkeä ja hyvin tunnistettavaa Pulkkista kaikin puolin, hienoa tekstiä siis. Kirja tuli luettua melkein yhdeltä istumalta, kuten Totta aikoinaan. Aivan samanlaiseksi elämykseksi se ei yltänyt, mikä oli odotettavaa; Totta oli aikoinaan altavastaaja, minun ei pitänyt lumoutua siitä ollenkaan, kyseessä oli vain kirja joka täytyi lukea äidinkielenkurssia varten. Mutta ihastuinkin täysin totaalisesti kieleen ja tarinaan.

Vieras taas, siitä minä tiesin jo mitä odottaa, eikä tarina näin ollen päässyt yllättämään täysin samalla tavalla. Hieno se silti oli, monisyinen ja ajatuksia herättävä, tarinana jollain tapaa paljon painavampi kuin esimerkiksi Totta. Kirja käsitteli niin muukalaisvihaa, uskontoa kuin syömishäiriöitäkin, vierauden tuntua omassa elämässä. Etenkin syömishäiriö ja uskonto kietoutuivat yhteen todella, voiko edes näin sanoa, mielenkiintoisella tavalla. Joka tapauksessa kirja, jota suosittelen ehdottomasti.

Tämänviikkoisessa Annassa Pulkkinen kertoo muuten, mitä hän tällä hetkellä erityisesti odottaa:

Hiihtoa joulukuussa järven jään yli saareen. Lumen suihkinaa. Saaressa kuuset kuin talviunta nukkuvat hattivatit. Termarissa kaakaota.

sentimentaalista hölynpölyä

Dawnie haastoi minut tekemään Deen kehittelemän Maljapuhe-haasteen, jei (köykäinen nettiyhteyteni ei salli blogienne linkittämistä juuri nyt, pahoittelen). Sopii oivasti kaltaiselleni sentimentaaliselle hölynpölyilijälle (Tuli ja myrkkykatko-viittaus muuten). Ohjeet tässä;

1. Kirjoita listaustyyliin parin rivin maljapuhe, jossa listaat viisi asiaa, josta sinulle tulee erityisen hyvä mieli/mistä olet kiitollinen.
2. Haasta viisi bloggaajaa tekemään samoin.

1. "Paras tapa kotiutua jonnekin on kirjoittaa siellä ensimmäiset onnistuneet lauseensa."
 Moisen hämyisyyden tuhersin viime viikolla muistikirjaan, sillä silloin se tuntui erittäin todelta (sentimentaalinen hölynpölyilijä, minähän sanoin!). Helena Kallion käyttämä kieli inspiroi minua sunnuntaina, aukaisi ihan yllättäen kirjoitussolmun - ja mikä hienointa, olotila pysyi sittenkin, kun raahauduin kodin tuttuudesta asunnolle. Oulussa kaikki on vielä vähän irtonaisen tuntuista, ja koska minä olen tavattoman nirso, mitä kirjoitusolosuhteisiin tulee, olen ollut vakuuttunut siitä etten saa asunnolla kirjoitettua mitään. Mutta onnistuu se sittenkin, hah, ja nyt kotiutuminen on vähän helpompaa. Siitä jos mistä sietää olla kiitollinen.

2."Sinä olet ihminen, muistatko?"
Susitarina on alkanut saada muodon ja selkärangan, se vaeltelee aivan omia teitään välittämättä siitä kirjoittajaidentiteetistä, jota olen yrittänyt viimeisen vuoden itselleni rakentaa - ai kaunista kieltä ja elinahirvosmaista tunnelmointia, viis tarina? Ehei, me tehdään kuule jotain ihan muuta nyt! Inspiraatiomusiikkikin on jotain kummaa angstinostalgiaa. Teen höskästä yhtäkaikki tämän vuoden nanon, mikään ei ole parempi tapa tutustua tuohon tekstiin kuin ähertää siitä ensin kaikenlaista huonoa.

3."Tulla takaisin kun sydän sanoo" (kotimaisemat)
Tulin ajatelleeksi tätä taas viikonloppuna, kun kävin pitkillä kävelylenkeillä lähestulkoon ylhäisessä yksinäisyydessä; vain muutama auto ajoi ohi, ihmisiä ei ollut senkään vertaa, ympäristö huokui pohjoista kainuulaisen ankealla tavalla, ja... inspiroi ja oli hyvä mieli, yksinkertaisesti.

4. Kirjat
On ollut mukava päästä jälleen lukemisen makuun, nyt kun on kirjastojakin mistä valita. Huomenna oli tarkoitus lähteä Suomalaiseen käyttämään joskus muinoin saamani lahjakortti, ja tulla sieltä Riikka Pulkkisen Vieras mukanani.... se ja joku muu, Lauren Oliver dystopia-trilogian toinen osa ehkä. Kyseisen liikkeen hinnat tosin aiheuttavat minussa närästystä. Kirjastosta taas on minulle varauksessa John Greeniä.

5. Blogimaailma
Minäkin tahdon kiittää teitä, olette vertaistukea parhaimmillaan! Vaikka itse olen taas vaihteeksi ollut itse epäaktiivisuus... (nykyisin johtuu kyllä siitäkin, ettei minulla ole viikolla nettiä käytössä kuin hyvällä tuurilla).
--

Siinäpä jotain. Tämä on kiertänyt jo suurin piirtein kaikilla, joten en jakele eteenpäin, mutta saa toki napata tästä omaan blogiinsa, jos tahtoo! : >

minuuttiarvosteluja; Helena Kallio ja Veronica Roth

Veronica Rothin Divergent on jälleen kerran yksi dystopia-trilogian avaus, jossa teini-ikäinen tyttö on ratkaisevassa osassa yhteiskuntansa olojen parantamiseksi. Internetin ihmemaassa teosta on hypetetty varsin innokkaasti, ja elokuvaoikeudetkin on yllättäen myyty. Ehkä minä siksi odotin tältä aika paljon, mutta lukemisen jälkeen ajatukset olivat ristiriitaiset; mikä tästä teki nyt niin hienon muihin vastaaviin kirjoihin verrattuna?

Tunnelmansa puolesta Divergent on hyvinkin lähellä kaikkien teinidystopioiden esikuvaa, Nälkäpeliä; alusta alkaen tapahtumat vyöryvät kovalla vauhdilla eteenpäin, eloonjäämisen ja selviytymisen ollessa hahmojen tavoitteista tärkeimpiä. Tarinaan jäi nopeasti koukkuun, ja tulinkin lukeneeksi kirjan parissa päivässä. Tekstissä ja juonessa ei silti ollut mielestäni tarpeeksi omaleimaisuutta, jotta se olisi ollut saamansa hypen arvoinen. Kaikki on lähinnä ihan ok – hahmot, pakollinen romantiikka ynnämuu. Päähenkilö Tris on aika ristiriitainen tapaus, melkein kuin Katnissin mary-suempi versio.

Kielellisesti Divergent ei ole erityisen kunnianhimoinen. Kuvailua kyllä on, mutta kovin tavanomaisesti, melkein tylsästi kirjoitettuna. Tavallaan se oli hyvä, kun englanniksi luki, mutta vähän väliä tulin silti miettineeksi, kuinka paljon enemmän esimerkiksi Maggie Stiefvater olisi tuosta ja tästä kohdasta saanut irti. Toki Divergent on silti ensisijaisesti teos, jota luetaan juonen ja tarinan takia, ei kielen.

Mikäli dystopiakliseet eivät vielä kyllästytä, Divergent on ihan viihdyttävä, muttei elämää suurempi
lukukokemus.

Helena Kallion Ennen kuin sielu puutuu oli minulle ennestään ihan tuntematon tapaus – kirjastosta se lähti mukaan ihan vain kantensa takia. Sisältö osoittautuikin koruttomalla tavalla kauniin kansikuvan mukaiseksi. Varsinaisten tapahtumien sijasta keskiössä on ihmisen sisäinen mielenmaailma ja tapa, jolla siitä kerrotaan. Kallion kieli on runollista ja tajunnanvirtamaista, vuoronperään kevyttä ja painavaa, kaunista ja rumaa. Mieleen tuli hiukan Sofi Oksanen ja paikoitellen Katja Kettukin, etenkin loppua kohden, kuvaillun muuttuessa inhorealistiseksi.

 Perusilmeeltään teos on synkkä ja jotenkin ääriään myöten suomalaisella tavalla mollivoittoinen; vereslihainen ja epäviihtyisä, kuten HS:n arvostelussa on sanottu. Tarina kantaa hyvin etenkin alussa, mutta sitä mukaa kun päähenkilö Naston henkinen eheys alkaa rapistua ja pahasta olosta tulee suomaisen upottavaa, tapahtumat muuttuvat aavistuksen itseään toistaviksi. Lukijana ikään kuin turruin kaikkeen siihen pahaan oloon liian aikaisin.

 Kaikesta huolimatta teos, jota pienellä varauksella ehdottomasti suosittelen.

miksi kaikki muut ovat ehtineet kirjoittaa ihmissusista ennen minua?

Otsikko on tällä hetkellä yksi murheistani. Olen kirjoittamisen suhteen totaalisessa umpisolmussa, mikään ei toimi, the projekti aiheuttaa murjotuskohtauksia, enkä silti pysty ajattelemaan mitään muuta kuin kirjoittamista. On käsittämätön pakko saada aikaan jotain. Varsinaista inspiraatiota ei ole, olen pakottanut silti itseni kirjoittamaan vähintään sata sanaa päivässä ja ne vähätkin lauseet tökkivät. Angst ja voihan kökkö.

No, jotain hyvääkin on tapahtunut; sain viimein siirrettyä romukoneen tekstit (eli mm. viimevuotisen nanon) läppärilleni. Toivon, että nyt niiden parissa tappelu on paljon yksinkertaisempaa.

Ja tosiaan, miksi ihmissuhdet? Liittyy uneen, jonka näin viime syksynä, ja josta inspiroituneena kirjoitin alun tekstiin, joka katosi vanhan koneen uumeniin. Nyt minulla olisi se taas käytössä, ja haluaisin tehdä siitä... jotakin.

(tältä se joka tapauksessa näyttäisi, virheineen kaikkineen:

Sudenmieli
 Metsässä oli tuhansien pienten vesipisaroiden, sammaleen ja märän turkin haju. Aistit täynnä syksyä hän antoi käpäliensä vajota kosteuden pehmentämään maaperään, liikkuen havupuiden katveessa tummana varjona. Sade humisi levottomasti oksistoissa mutta hänen sudensydämensä oli tyyni, aistit täydellisen valppaina, vain tässä yhdessä ja ainoassa hetkessä kiinni.
Metsässä tulevaisuus merkitsi aikaa kahden sekunnin päässä, eikä menneisyyttä ollut, ajan kuluminen ei yksinkertaisesti merkinnyt mitään tässä olomuodossa.
 Muistamattomuuden siunaus. Siksi hän rakasti tätä kehoa ja tätä mieltä niin paljon enemmän kuin oikeaa, omaansa. Ja siksi hän rakasti metsää; se antoi hänen kadota.
Tänään metsä ei kuitenkaan kuulunut yksin hänelle. Tuulen mukana jostain kantautui jonkin tuntemattoman läsnäolo, hien ja levottomien hormonien ja märkien vaatteiden haju. Hän höristi korviaan, saattaen myös kuulla tunkeilijat. Yhden ääni halkaisi kimeydellään metsän hiljaisuuden:
”Älä ota sitä!”
 Hyökkäävä ihmismaailman kaiku sekoittui sateeseen, ja se sai kaikki hänen aistinsa painaviksi. Hetken etsittyään hänen sudenmielensä kuitenkin tunnisti nuo muutaman kilometrin päässä olevat, toisiinsa sekoittuvat äänisäikeet - kyseinen joukko kävi metsässä aina toisinaan, lauma levottomia pentuja, joiden aikuisella johtajalla ei ollut näihin mitään todellista valtaa. Nämä ihmiset eivät merkinneet välitöntä vaaraa. Pitäisi vain säilyttää välimatka, olla tulematta nähdyksi.
Hän ravisteli sadevettä turkistaan kuin koira – vaikka koira hän ei nimenomaan ollut – ja katosi mäntyjen luomaan hämärään.

Ihmismieli 
Vielä kauan jälkeenpäinkin hänessä viipyi metsän ja hämärän tuoksu.
 Koti oli autio kun hän yöllä kapusi huoneensa ikkunasta sisään ja sieltä suoraan kylpyhuoneeseen. Tulikuuman suihkun alla oli seisottava tuntikausia, että se lopulta poltti sateen ja suden pois hänestä. Eikä siinä silti ollut mitään helppoa – jättää eläimen mieli ja alkaa jälleen ajatella kuin ihminen.
 Hän, minä, tuijotti alastonta vartaloaan hiukset vettävaluvina ja ajatteli, ettei jalkojen arpia koskaan kyennyt huomaamaan suden hahmossa. Niihin ei koskenut, vaikka kävelin ja kävelin sudenkäpälilläni kilometrejä väsymättä. Ihmisenä tunsin arpien olemassaolon vähän väliä, nytkin, kuuma vesi sai ne aina särkemään.
Tip tip, sanoivat vesipisarat, kun lopulta suljin hanan ja hoipuin iho lämpöä höyryten olohuoneeseen. TV oli jätetty päälle niin kuin aina, kuvaruudun keinotekoinen hohde välähteli muutoin pimeässä huoneessa. En sytyttänyt valoja. Sen sijaan hapuilin nojatuolilta peiton alastoman vartaloni suojaksi ja käperryin sohvalle nuokkumaan.
Televisioruudun toisella puolella yksinäiset etsivät itselleen seuraa. Chattia juontava nainen hymyili suoraan lävitseni, kun suljin silmät ja katosin ihmismielessäni metsään, takaisin sudenmieleen ja unohdukseen. En enää muistanut, mitä muita tapoja oli vajota uneen.)

tunnustuksia ja syyskuulumisia

Sain Rinalta ihastuttavan tunnustuksen, kiitos tästä! : ) Tämä on tainnut kiertää melkolailla jokaisessa lempiblogissani, joten en jakele enää eteenpäin. Hienolta tällaisten saaminen silti aina tuntuu.

Olen päässyt pitkästä aikaa jälleen lukemisen makuun. Divergentistä on tulossa toivon mukaan vähän pidempää arviota tässä joskus, mutta Aikamatkustajan vaimosta voisin sanoa tässä sen verran, että olipa upea. Minun on ollut tarkoitus lukea se jo ikuisuus sitten, mutten ole vain saanut aikaiseksi. Eilen tartuin siihen kuitenkin viimein, ehkä osaksi Doctor Whon innoittamana, ja luin loppuun saman päivän aikana kertakaikkisen tohkeissani.

Jos joku ei tuota siis vielä ole lukenut, suosittelen tutustumaan! Rakenne olisi saanut olla ehkä hiukan tiiviimpi, mutta noin muuten kokonaisuus oli hirmu toimiva, hahmot oppi tuntemaan, niin että lopun sydäntäsärkevien tapahtumien takia taisin itkeä aika vuolaasti viimeiset sata sivua... (mutta höh, silloin oli yö jo ja väsytti).

Kirjoittamisesta. On syksy, ja syksy tarkoittaa vääjäämättä the projektia. Istuin tänään koko aamun romukoneen ääressä ja rääkkäsin aivoparkojani, jotta ne kertoisivat mitä minun mokoman murhekryynin kanssa pitäisi tehdä. Viime vuoden nanon jäljiltä minulla on tunnelma ja jonkinlainen rakenne ja joitain käyttökelpoisia, valmiita kohtauksia. Olen jotakuinkin päättänyt, että noissa suunnitelmissa aion nyt pysyä.

Joskus kyllä kieltämättä tulee mieleen, pitäisikö haudata koko juttu; että miksi se yhtäkkiä loksahtaisi sellaiseksi kuin pitää, kun ei ole kaikkien näiden yritysten jälkeenkään niin tehnyt. Mutta toisaalta, pah ja pöh. On liian jääräpäinen olo sellaiseen, miettimään muita mahdollisia tekstejä. Kesäinen kirjoitetaan nyt vain jotain on vaihtunut tunteeseen, että on pakonomainen halu saada jotain aikaan. Nimenomaan projektin saralla.

...kuinkahan mones syksy tämä on, kun puhun projektista vastaavaan sävyyn. No, ehkä se ei haittaa.

nysse loppu (tulejo marraskuu)

Inspiraatio, siis. Se loppui. Pitkään se  tällä kertaa tosin kestikin, useiden viikkojen ajan kirjoittaminen oli jotain hirmu hienoa ja ideoita pulppusi joka nurkasta ja muuta tämmöistä. Nyt ei huvita oikein mikään. Voi tosin johtua koulun alkamisesta ja tällä hetkellä kovin kaikuvasta yksiöstäni.

Mutta tosiaan, tällä hetkellä olen sellaisessa mielentilassa että odotan innolla marraskuuta. Nanowrimo ja silleen! Kuuntelin viime viikolla Ed Sheerania ja tulin hänen musiikistaan kovin nostalgiseksi; taisin viime marraskuussa kuunnella yhden viikon pelkästään The A Teamia, ihan vaan kun se oli hyvää kirjoitusmusiikkia ja olisi ollut työlästä etsiä mitään muuta kuunneltavaa. Joo. Tällaista. Tahdon tekemistä pimeille illoille. En tosin tiedä, miten selviän koulusta siinä sivussa...

Luen muuten tällä hetkellä Siiri Elorannan Painajaisten lintukotoa. Niin, ja ostin Nälkäpeli-dvd:n! Nimimerkki en ole vieläkään nähnyt sitä.

Ihmeitä tapahtuu, eli sain viimein hankittua itselleni uuden läppärin, ja lisäksi takaisin kaikki rikki menneen tietokoneen tiedostot. Ei siellä nyt mitään hirveän kuolematonta tekstien suhteen ollut - kulunut aika vain sai jostakin syystä kuvittelemaan muuta. Kiva joka tapauksessa, että kaikki vanhat ja ikivanhat jutut ovat jälleen kauhisteltavinani.

Mitä muuta. Minulla on nyt loma ja inspiraatio ja tosiaan tämä uusi kone, kirjoittamisen suhteen asiat hyvin siis. Sitä paitsi Daughter julkaisi uuden singlen, jee.

kaipaus joka melkein kuvottaa (the projekti kuvina ja musiikkina)

I wish that you needed me
I wish that you knew when I said two sugars,
Actually I meant three

Crazy In Love - Sea Oleena

Landfill - Daughter

Nicest Thing - Kate Nash

Old Haunts - Memoryhouse

Kirjoittajabloggareista ainakin B.N ja Dee ovat julkaisseet miljöökuvia tarinoistaan, ja minäkin halusin kokeilla jotain vastaavaa. Luonnollisesti uhriksi joutui The projekti, koska no, se nyt on päässäni kaikkein selkeimpänä kokonaisuutena miljöönsä ynnä muun puolesta.

Nämä minun kuvani eivät kyllä varsinaisesti ole miljöökuvia, lähinnä vain haluan koettaa tavoitella tarinan tunnelmaa... Kuvat ovat siis vanhoja, sattuneesta syystä, eivätkä projektia varten alunperin otettuja. Pitäisi varmaan ottaa tämä uudelleen asiaksi, kunhan syksy ja talvi ovat jälleen keskuudessamme. Änkesin mukaan musiikkiakin, ne kappaleet joista aina eniten tulee projektiolo.

olen elossa part 2

oon jo vähän pakkaillut kaikkea hirmu tarpeellista. 

Alkukesästä kaavailin vielä osallistumista Camp NaNoWriMoon elokuussa, mutta nääh, en minä taida joutaa. On liikaa kaikkea, ja lyhyitten juttujen kirjoittaminen houkuttelee tällä hetkellä enemmän kuin minkään pitkän kanssa tappeleminen. Olen tosin ehtinyt jatkaa joitain ikuisuusprojekteja, kuten Tulvaa. Näillä näkymin siitä ei tule kovin pitkää kokonaisuutta, ehkä vähän päälle kaksikymmentä liuskaa korkeintaan. Kyseessä on silti minun tekstikseni sen verran harvinaisen eheä kokonaisuus (jos saan itse sanoa), ettei pituudella ole niin väliä.

Tajusin muuten, etten ole lukenut heinäkuussa yhtään kirjaa. Jotenkin järkyttävää. Olen kyllä kantanut kirjastosta opuksia tasaiseen tahtiin, mutta jättänyt kaikki pelkän selailun asteelle. Monika Fagerholmin Amerikkalainen tyttö on näistä yksi. Kieli on vähän hämmentävää mutta mielenkiintoista yhtäkaikki, joskin minusta tuntuu, että kirjan loppuun lukemista edesauttaisi jos se olisi edes hitusen lyhyempi. Noin muuten, syksyn kirjauutuuksia odotellessa.

Viime aikoina olen muuten ollut totaalisissa Doctor Who-fiiliksissä ja tämä kappale on ihan liian hieno (niin, ja David Tennantin naama). Ei mulla muuta.

tappajavesihevosia

Minun oli tarkoitus tehdä merkintä Maggie Stiefvaterin The Scorpio Races - kirjasta, josta pidin kovin, mutten taida saada aikaiseksi mitään kovin kattavaa. Jos englanniksi lukeminen vain onnistuu, suosittelen tutustumaan! Pidin siitä melkeinpä Väristystäkin enemmän, josta Stiefvater siis on suomalaisille tuttu. Muuta kuin paranormaalia romantiikkaa häneltä ei liene olla suomentamassa ihan lähitulevaisuudessa(=ikinä), mikä on harmi, sillä skorpioniajot osoittivat että hänestä on muuhunkin kuin loppuunkuluneilla kliseillä leikkimiseen.

Kirjassa Stiefvater syventyy vanhaan myyttiin meressä elävistä hevosista, jotka ovat petoja siinä missä vaikka sudet, ja tekee sen erittäin kiinnostavasti. Kertojanääniä on jälleen kaksi, tyttö ja poika, ja vaikka myös romantiikkaa esiintyy, se ei ole yhtä vahvasti läsnä kuin Väristyksessä. Minusta se toimi oikein hyvin. Päähenkilöt olivat jälleen samaistuttavia, tarina itsessään mielenkiintoinen, joskaan ei erityisen yllättävä. Ja ennen kaikkea Stiefvater kirjoittaa hirveän kauniisti. Etenkin merestä. ("“Shhhhhh, shhhhhh, says the sea, but I don’t believe her.”) Todella hyvä nuorille suunnattu kirja kaikin puolin.

Sainpa myös lisäluottamusta siihen, että englanniksi kannattaa lukea, etenkin kun nuorille suunnattu käännöskirjallisuus on tällä hetkellä Suomessa varsin yksipuolisella tolalla.

olen elossa (ja muuta draamaa)

Susitalvi näyttää jääneen viettämään kesälomaa, mutta haitanneeko tuo. En ole oikein tehnyt mitään, mistä kannattaisi raportoida tänne - paitsi, no, kirjoittanut. En tosin paljon, mutta olen yhtäkaikki huomannut, että kyseisessä luovuudenlajissa on nyt kesä-heinäkuun aikana omalla kohdallani tapahtunut myönteinen asennemuutos. Todennäköisesti väliaikainen, mutta niinhän se menee.

Siinä missä kynnys aloittaa oli ennen hirmuisen korkea ja kriittisyyteni päätähuimaava, olen löytänyt jostakin asenteen, että kirjoittaminen itsessään riittää tällä hetkellä. Tulevaa Finlandia-palkinnon voittajaa ei ole pakko olla syntymässä (ei sillä, että siihen edes pyrkisin), tai edes mitään romaanikäsikirjoitukseksi luokiteltavaa. Etenkin tuon viimeksimainitun tajuaminen oli aika terveellistä.

 Nimenomaan loma auttoi avaamaan kaikenmaailman patoutumia kirjoittamisen suhteen. Olin hirveän avoin uusille ideoille, ja lähdin myös toteuttamaan niitä minulle epätyypillisen pelottomasti - esimerkiksi eräs uni muotoutui jälleen tekstin muotoon. Olen huitonut kaikki pidemmät tekstit suosiolla pimentoon hetkeksi, koska koen ettei minulle ole nyt taitoa eikä pitkäjänteisyyttä saattaa niitä loppuun tässä vaiheessa. Tämä koskee lähinnä the projektia.

(noin muutenkin elän jännittäviä aikoja. elokuussa pitäisi muuttaa asumaan ensimmäistä kertaa yksin melkein tuntemattomaan kaupunkiin ja aloittaa siinä sivussa ammattikorkeakoulu ((yliopistoon kun en päässyt)) ja muuta tämmöistä. koska olen kirjanörtti, eniten tällä hetkellä ilahduttaa se että kirjasto on naurettavan lähellä asuntoani.)

kotona

Kiinnostaa tämä taikka ei, mutta olen kotona taas. Oli rentouttava loma - hirmuisen kuuma kylläkin, mutta yhtäkaikki juuri sitä mitä kaipasin, luin dekkareita minkä ehdin ja kirjoitin käsin kaikenlaista. Kesäkuu oli loppujen lopuksi hyvä kirjoituskuukausi, vaikken sitä täällä niin ole raportoinutkaan. 

(lisäksi ostin kotiintuomisiksi monta halpaa ja mahdollisimman rumaa kirjoitusvihkoa, joihin on helppo suhertaa kaikenlaista hyvällä omallatunnolla). 

Viime aikoina olen ollut kovin epäaktiivinen. Ei se tosin varmaan haittaa, sillä siinä sivussa on tullut kirjoitettua. Mitään kovin kuolematonta ei ole syntymässä, mutta ääh, murehdin moisia joskus toiste. Ylihuomenna alkaa kahden viikon loma, jonka vietän muilla mailla lukemalla pohjoismaisia dekkareita ja harlekiineja (jälkimmäisiä ainakin yritän, koska huonon kirjallisuuden lukeminen on aina itsetunnolle eduksi, mielenterveydelle ei ehkä niinkään). Saatan myös harrastaa satunnaista käsinkirjoittamista parvekkeella iltaisin. 

Luen muuten tällä hetkellä Elina Rouhiaisen Kesytöntä (teos ei ollut ehtinyt hyllyssä pölyttyä tuntiakaan, kun minä sen jo kävin nappaamassa. Kirjastoninja on toinen nimeni). En oikein tiedä, mitä ajatella siitä. Kolme vuotta sitten olisin ollut siihen kaiketi aivan yli-ihastunut. 

sarjakuvatuksia; Anya's Ghost

 Kuten tästä blogista on käynyt ilmi, minä luen jonkun verran sarjakuvia. Vaikka makuni on kallistunut suurimmaksi osaksi japanilaisuuden suuntaan, myös länsimainen sarjis kiinnostaa - ongelma onkin lähinnä se, että hyviä viimeksi mainittuja ei löydy kovin helposti (tai ainakaan minä en löydä).

Siksi tartuin heti tilaisuuteen, kun luin arvostelun tänä vuonna ilmestyneestä Anya's Ghost -sarjispokkarista. Piirrustustyyli ja aihe (venäläistaustainen, jenkkiläiseen koulujärjestelmään ja sen raadollisuuteen totutteleva teinityttö "ystävystyy" kummituksen kanssa) herättivät kiinnostuksen, samoin kuin ylistävät arviot - muun muassa Neil Gailman on kehunut Anya's Ghostia kovasti. Ostin kirjan itselleni lopulta syntymäpäivälahjaksi.

En voi kuin suositella tätä! Anyan kummituksen kohderyhmä on käsittääkseni nuoret aikuiset ja siitä ylöspäin. Se käsitteleekin uskottavasti nuoren tytön kasvukipuja ja epävarmuutta, joka päähenkilö Anyassa ilmenee, hmm, tietynlaisena kovuutena. On myös mielenkiintoista, kuinka tarina tietyssä vaiheessa keikahtaa uskottavasti genrenä kauhun puolelle, ollen oikein vakuuttava silläkin saralla. Brogsolin piirrustustyylistä pidin kovasti, se oli ilmeikästä mutta hyvällä tavalla melko yksinkertaista.

Kannattaa siis tutustua, jos tämän vain jostain saa  käsiinsä.

Elämäni seinäruusuna elokuvaksi

Moderni klassikko ja kaikkien hipsterien suosikki, Stephen Chobskyn Elämäni seinäruusuna kääntyy tänä syksynä elokuvaksi. Leffan hitteys on melko taattu, sen verran monipuolinen näyttelijäkaarti on aina Emma Watsonista lähtien.

Minusta Seinäruusuna on kirja, jonka jokaisen tulisi jossain vaiheessa lukea. Se on ajatuksia herättävän hieno, monen lukukerran kestävä - itse olen lukenut kirjan sekä suomeksi että englanniksi, ja sanoisin että toimii hyvin kummallakin kielellä.

Itse en ole aivan täydellisen vakuuttunut trailerista, mutta uskaltaisin silti veikata, että lopputulos on hyvä.

väliosamerkintä tai jotain

Velvollisuudet alkavat pikku hiljaa olla hoidettu; valkoinen lakki iskettiin lauantaina päähän enkä edes kaatunut todistusta hakiessani (minua siunattiin myös Helsingin Sanomien vuosikerralla). Tänään kävin vielä yksissä pääsykokeissa, joten nyt ei tulevaisuudenkaan suhteen voi muuta kuin hermoilla, pääsenkö mihinkään. 

Enää on siis vain töitä ja aikaa kulutettavaksi, siis kirjoitettavaksi (tai jotain). Viime viikolla aloittelinkin jo vähän.  Melkoista taistelua se on, mutta toisaalta, tuntuu silti kaiken arvoiselta. 

Sen lisäksi pitäisi lukea paljonpaljon kirjoja ja puhua niistä. Mifongin perintöä ajattelin muunmuassa kehua täällä, kunhan saan ajatukset tarpeeksi kasaan. Parempia merkintöjä siis tulossa tässä joskus, ehkä. 

peikkoja ja susia ja kaikkea

Kaikenlaista sitä löytyy arkistojen kätköistä. Kaivelin esiin vanhoja tarinoita ”eri ikäkausien tekstit”-postausta varten, kun törmäsin kahdeksannella luokalla kirjoittamaani novelliin. Luin sen läpi ja tuomioni oli, ettei kyseessä olekaan niin toivoton tapaus kuin muistelin. Itse asiassa on aika kiintoisa huomio, että olen muutama vuosi takaperin kirjoittanut Lappiin sijoittuvaa, nuoriin vetoavaa(??) ja aika toimintapainotteista maagisrealismia… Jonkinlainen häive paranormaalista romantiikastakin on mukana, mutta tämä on kyllä jo juonipaljastus. Hetkellisessä mielenhäiriössä päätin myös sen tänne blogiin tunkea, jos joku vaikka haluaa lukea (tulen todennäköisesti iltaan mennessä järkiini ja poistan sen sitten).

tekstinäyte:

"Minua kohti lennähti jokin. Heittäydyin maahan suojautuakseni, enkä siten nähnyt mikä minuun oli osua. Pyyhin lumeen tahriutuneita kasvojani ja käänsin pääni hitaasti siihen suuntaan, minne äsken ilman halki lennähtänyt asia oli pudonnut. Suustani karkasi tukahtunut, pelonsekainen nyyhkäys tajutessani jälleen katsovani äskeisen jäniksen silmiin. Nyt niiden hiilenmusta katse oli kuitenkin sammunut ja äsken niin valkoiset kasvot olivat tahriutuneet punaiseen vereen. 

Se oli äskeisen jäniksen pää. Minua oli yritetty heittää äsken näkemäni jäniksen päällä. Päällä, joka oli repäisty irti ruumiista. Raastettu irti tavalla, joka ei voinut olla minkään tuntemani eläimen tekemää, saati ihmisen.

 Äkkiä kuoliaaksi paleltuminen alkoi tuntua hyvältä vaihtoehdolta."

Jos kiinnostus heräsi (...), niin novellin pääsee lukemaan tästä.  Paitsi, että se on pitkä kuin nälkävuosi ja paikoitellen hyvin kökkö, mutta ehkä viihdearvo on loppujen lopuksi tahattomassa komiikassa? Lappikliseitä ainakin riittää (muiden kliseiden ohessa), ja päähenkilön reaktiot ovat aika älyttömä... Itse saan myös kirjoitustyylistä lieviä Houkutusviboja, mikä on huomiona vähän voi voi.

hyvä paha fanfiction?

näinkin voi fanficissä käydä. kuva © luminary

Violet Wilde julkaisi jonkin aikaa sitten sen verran mielenkiintoisen ajatuksen blogissaan, että ajattelin jakaa sen tänne teillekin:

“It’s pretty unlikely I’ll make any kind of substancial living out of this, but if I’m lucky enough to get Bonded published, and even one person writes fanfiction about it, I’ll be happy. That counts for a lot more than fame and fortune, in my humble opinion." 

Niin, tämä fanfiction. Kirjailijan näkökulmasta hiukan pelottava ja jännittävä, ehkä ennen kaikkea muuta hämmentävä, selittämätön fanfiction. Se luo tilanteen, jossa oma tuotos joutuu jonkun toisen kirjoittajan käsiin, vaihtelevin seurauksin. Toinen fanficcari saattaa pysyä alkuperäisteokselle hyvinkin uskollisena, kun taas joku repii alkuasetelman niin palasiksi, ettei sitä meinaa  enää samaksi tunnistaa.

Meille kaikille muodostuu varmasti omia mielikuvia lempiteoksistamme - omia totuuksia siitä, millainen esimerkiksi joku hahmo tai vaikka hänen rakkauselämänsä on. Internet on viime vuosina mahdollistanut sen, että näitä omia totuuksia on mahdollisuus julkaista tekstien muodossa kaiken kansan nähtäville. Ficcareiden toimesta Harry Potter ja Draco Malfoy siis saavat toisensa, kuten fanien mielestä tarkoitettu on, eikä Houkutuksen Bella päädykään yhteen Edwardin vaan Jacobin kanssa. Vaihtoehtoja ja näkökulmia on loputtomasti, kuten kirjoittajiakin.

Onko se sitten hyvä vai huono asia, että joku muu kuin teoksen kirjoittaja itse saa niin surutta kajota tämän luomaan maailmaan ja sen hahmoihin? Kirjailijatkin asia jakaa eri leireihin. Esimerkiksi Stephenie Meyer ja J.K Rowling ovat antaneet asialle suostumutuksensa, kun taas muun muassa Anne Rice ja George R. R. Martin ovat suuresti fanficcejä vastaan.

Itse olen ehkä vähän jäävi vastaamaan, fanficcejä kun on tullut muutama kirjoitettua. En silti suhtaudu fanficcailun kaikkiin piirteisiin täysin varauksetta ja aivan niin myönteisesti kuin esimerkiksi Wilde, vaikka ymmärränkin hänen pointtinsa - onhan fanficcailu kirjailijalle melkoinen kunnianosoitus. Itse olisin ainakin imarreltu.

Mitä mieltä te olette?

(tässä merkinnässä puhun muuten tarkoituksella vain kirjoihin perustuvasta fanfictiosta - toki myös muunlaista on, selkeyden vuoksi tahdoin rajata. Tämä on muutenkin melkoinen pintaraapaisu, josta joku etevämpi olisi saanut vakuuttavamman/asiallisemman kuuloisen.... )

tuli ja myrkkykatko

"Onko minun pakko tappaa lohikäärmeitä?" herra Lynn kysyi aika anovalla äänellä, kun he tulivat talon luo.

"On", Polly  sanoi. "Kun me nyt olemme sellaisia sankareita."

"Mutta lohikäärmeet tuntuvat yleensä aika kiintoisilta persoonallisuuksilta - sitä paitsi niillä on varmaan hyvät syyt käytökseensä, jos ne vain tajuaisi", herra Lynn protestoi. "Ja useimmille lohikäärmeentappajille, joista minä olen kuullut, on käynyt lopuksi kalpaten."

"Pelkuri", Polly sanoi. "Pyhälle Yrjölle ei ainakaan käynyt kalpaten minun kirjassani."

"Minä olen kaukana Pyhästä Yrjöstä", sanoi herra Lynn. "Hänellä ei ollut silmälaseja."
(Tuli ja myrkkykatko - Diana W. Jones)

Niin.  Minulla ei ole muuta asiaa kuin se, että Diana W. Jonesin Tuli ja myrkkykatko on edelleen hienoin kirja jonka tiedän. Sellainen, jota on pakko lukea joka välissä, aamulla ennen töihin menoa ja ruokatunnilla ja koko iltapäivä ja ilta. Niin, että kirjan loputtua ei hetkeen oikein tiedä, mitä elämällään seuraavaksi tekisi. Se on vain niin, niin hieno. 

...suostuisikohan kirjasto myymään tuon oman kappaleensa minulle, jos pyytäisin kauniisti? Se alkaa olla jo aika risa, sivuja lähtee irti sieltä täältä, ja minä olen suurella todennäköisyydellä ainoa joka sitä edes lainaa. Kohtelisin sitä suurella rakkaudella ja  näin.

kirjailijavierailuja

Kylämme kirjastossa kävi sunnuntaina kirjailijavieras kertomassa työstään. Suhteellisen tuntematon tapaus, aikaisemmin en ollut kuullutkaan hänestä. Itse eksyin paikalle puhtaasti työn puitteissa, kyseiseltä henkilöltä julkaistut teokset kun edustavat kaikki murrerunoutta, joka ei omiin suosikkeihini kuulu (tai itse asiassa en ymmärrä sitä lainkaan.).

Kuuntelijoita paikalle oli saapunut vähän alle 20, kohtalaisen hyvin siis tämän paikkakunnan mittapuulla. Kirjailija/runoilijavieras esiintyi kaikin puolin edukseen, väliin nauratti yleisöään ja toisinaan puhui vakaviakin. Sellaisia supliikki-ihmisiä, joilta hoituu pilke silmäkulmassa aihe kuin aihe. Mietin siinä sitten, luonnistuisiko minulta sama. Sillä sitähän kirjailijantyö myös usein on; esiintymisiä eri paikkakunnilla, tavoitteena mahdollisimman suuri kiinnostavuus, jotta ihmiset tykästyisivät ja ehkä sitä kautta myös tutustuisivat kirjoihin. Olettaen toki, että esiintymään todella pääsee, eikä itseään tarvitse suurin piirtein väkipakolla tyrkyttää jonnekin. Jotenkin niin… kai?

 Toki tällaisia on vähän hassua (tai ihan vain typerää) miettiä, kun minkään näköistä tekstiä ei ole lähiaikoina valmistumassa, tai edes valmisteilla. Julkaisusta puhumattakaan. Siitä huolimatta ajauduin pohtimaan, mitä itse puhuisin, millä tavalla esittelisin oman kirjoittajantaustani ja sen vaiheet. Tulisiko siitä ylipäätään mitään? Minä en ole mikään esiintyjä. Puhun hirveän nopeasti ja epäselvästi jopa silloin, kun en ole yhtään hermostunut - ja melko varmaa on, että tuollaisessa tilanteessa olisin erittäin hermostunut. Joutuisin varmaan käymään läpi hyvin perusteellisen koulutuksen, ennen kuin minua uskallettaisiin päästää puhumaan minnekään mitään…

Täällä meilläpäin kirjailijavierailut ovat noin muuten melko harvinaista herkkua. Tuomas Kyrö kävi kaksi vuotta sitten, mutta itse en tietenkään silloin ollut paikkakunnalla. Tuija Lehtinen taas piipahti yläasteaikoinani, mikä oli hienoa, koska siihen aikaan hän oli suurin piirtein ainoa kotimainen kirjailija jonka teoksia luin… Lehtisen huumori oli samalla tavalla ihanan mustaa kuin hänen parhaissa kirjoissaankin, joskin minä tunnuin olevan suurin piirtein ainoa joka sille nauroi. Höh.

pääsykoepatoumia

Kävin eilen pääsykokeissa, suomen kielen. Ei mennyt erityisen hohdokkaasti; ylipistolle piti ehtiä yhdeksäksi, joten heräsin puoli kuudelta. Ennen kokeen alkua siis vain huojuin puolikuolleena aulassa muiden mukana, yrittäen parhaani mukaan olla a) pyörtymättä, ja b) näyttämättä maalaistollolta joka tulee asukasmäärältään miinuksella olevasta pikkukylästä. Ei siinä paljon pääsykoekirjoja enää selailtu.

Näiden loistavien lähtökohtien kera istuin tekemään koetta, joka meni yksiselitteisen huonosti. Esseen räpiköin jotakuinkin läpi, mutta ne kielioppikysymykset… nyt olen varma siitä, ettei minulla ole syksyllä paljon asiaa suomen kieltä opiskelemaan. Pettymys, mutta ei musertava sellainen. Nyt tiedän, millainen kokonaisuus on edessä, joten ensi vuonna uusi yritys jossa en tee tämänkertaisia virheitä (eli silloin tulen lukemaan hirrmuisen paljon enemmän ja kasvatan pääsykoepäivään mennessä rautaisen itseluottamuksen).

 Sellaista siis. Pitkästä aikaa sellainen olo, että haluan vain lukea kirjoja koko ajan. Kahmin kaikenlaista hömppää mukaani välittämättä teosten mahdollisesta merkittävyydestä tälle maailmalle - kunhan minä vain viihdyn, se on pääasia.

Koska koen huutavaa tarvetta sanoa tämän ääneen, sanon (tai siis kirjoitan): allekirjoittanut on tämän kevään ylioppilas. Jee. Ei ollut vielä aamulla ollenkaan niin selvä juttu. Laudatureja ei tuloksissani liiemmin vilahtele, ja äidinkielen mokomakin jäi nöyryyttävästi M:ään. Ehkä kuitenkin selviän tästä takaiskusta enkä nimeä itseäni äidinkielellisesti täysin epäkelpoksi yksilöksi, vaikka kieltämättä hiukan harmittaa.

(matematiikka oli tämän kevään the yllättäjä – se lähti A:na, mutta tuli takaisin C:nä… mitä ihmettä?)

"you transfix me, quite"

"I could bend you with my finger and my thumb, a mere reed you feel in my hands. But whatever I do with this cage, I cannot get at you. And it is your soul that I want.”

Katsoin viikonloppuna uusimman Kotiopettajattaren romaani -filmatisoinnin ja pidin siitä paljon. Itse asiassa todella paljon, mitä nyt vain koitan tässä esittää asiallista ja hillittyä silmät päästään itkevän fanitytön sijaan (joo'o, kyyneleitä valui. Kello oli tosin jo yli puolenyön ja muuta seliseliä).

Suhtauduin alunperin tähän uuteen leffaan aika nihkeästi, koska pidän valtavasti Jane Eyre-minisarjasta, joka joskus Suomen televisiossa esitettiin...  mutta tämä uusi olikin positiivinen yllätys. Pääosanesittäjät olivat hyviä, joskaan eivät minisarjan Ruth Wilsonin ja Toby Stephensin veroisia, ja kirjan tunnelma oli tavoitettu mielestäni oikein hyvin. Pidin tietynlaisesta vähäeleisyydestä, ja etenkin loppu oli hienovaraisen tyylikäs (tajuankohan itsekään mitä tarkoitan?).

Kahteen tuntiin ei vain yksinkertaisesti voi mahduttaa koko kirjaa, ja siksi moni kohta jäi pois, saaden juonenkäänteet vaikuttamaan hiukan hätiköidyimmiltä kuin mitä ne alun perin ovat. Tiettyjen juttujen puuttuminen sai Janen myös vaikuttamaan hiukan vähemmän itsenäiseltä kuin mitä hän kirjassa on - harmi, sillä juuri Janen hiljaisen voimakas persoona on olennainen osa Kotiopettajaren romaania.

Mutta siis, suosittelen katsomaan! Itse innostuin Jane Eyren tarinasta sen takia jälleen niin paljon, että lainasin alkuperäisteoksen kirjastosta heti maanantaina. Kyseessä on harvoja klassikoita, joista oikeasti pidän, vaikka kieltämättä Brönten yksityiskohtainen, dramaattinen kieli ei aivan yhtä paljon ihastuta nykyään kuin mitä yläasteella aikoinaan.

(poistin muuten kommentoinnin yhteydestä tuon sanatarkastuksen vai mikä onkaan, toivottavasti helpottaa mahdollista kommentointia : >)

kirjoja sadepäivälle

Kuten kuvasta näkyy, kävin pitkästä aikaa kirjastossa hakemassa sadepäivän ratoksi lukemista. Gisellen kuolema oli jälleen kerran lainassa, samoin Norwegian Wood, mutta kyllä minä silti kaikkea mielenkiintoista löysin. Pääsen esmes viimein lukemaan uutta suomalaista fantasiaa Mifongin perinnön muodossa. Parin ensimmäisen luvun perusteella uskallan sanoa jo sen, että Meresmaa on luonut ainakin itseäni kiinnostavan fantasiamiljöön. En myöskään voi olla vaikertamatta päänsisäisesti verratessani sitä varjoon ja huomatessani kaikki omat puutteeni. Ääh.

Sitten on Anja Snellmanin tuore Ivana B. En ole oikein aikaisemmin osannut innostua hänen kirjoistaan, ja Ivanakin tarttui mukaan ihan puhtaasti aiheensa ansiosta - kuten kansilehti kertoo; ""Keski-ikäisen kirjailijan maailmaan on tullut riivaaja, jota hän ei enää omin voimin kykene karkottamaan. Hän saa piinaavia kirjeitä ja viestejä Ivana B:ltä, nuorelta julkkistyrkyltä ja wannabe-kirjailijalta, joka julistaa blogissaan kolmen M:n autuutta: tärkeintä ovat media, markkinat, mielikuvat." Kovin ajankohtaista siis, suoranaista kettuilua tietyille tahoille.

Uma Karman Kaiken se kestää on monella tapaa mielenkiintoinen tapaus. Ensinnäkin se on loistava esimerkki omakustanteesta, joka on kerännyt hyvin sekä lukijoita että tunnettuvuutta, saavuttaen jonkinlaisen kulttimaineen. Toisekseen, se on varsin hieno kuvaus kahden teinipojan välisestä rakkaudesta - aihe, johon en muista törmänneeni kotimaisissa nuortenkirjoissa, hmm, olisinko ollenkaan? Itse asiassa nyt ei tule mieleen edes yhtään käännöskirjaa. Joka tapauksessa, Karma käsittelee rakkaustarinaa mukavasti alleviivaamatta, ja päähenkilöt ovat erittäin sympaattisia.

Ja lukeminenhan toki aiheuttaa taas sitä, että kaikki inspiroi.

sydänveret näppäimille ja muuta keväistä

Huhtikuu oli huono kuukausi, ainakin mitä susitalven olemassaoloon tulee. En lukenut mitään, ja kirjoitettua tuli ainoastaan lehtijuttuja – mitä nyt myös valitin asiasta tasaisin väliajoin tänne blogiin. Kaiken kaikkiaan, hus siitä huhtikuu, älä tule takaisin!

Mutta, onneksi meillä on toukokuu! Jostakin mystisestä syystä olen nähkääs saanut kirjoitettua jo kahtena päivänä peräkkäin – tiedän, säälittävää innostua moisesta, mutta minkäs teet. Elämme vaikeita aikoja, joten tällaisiin mahdollisesti ohimeneviinkin luovuuden hetkiin on tartuttava sinnikkäästi.

Tässä yllättävässä päättäväisyydenpuuskassani tulin muun muassa siihen tulokseen, että hautaan The Projektin odottamaan toista aikaa – taas. Sen kirjoittaminen ei vain yksinkertaisesti onnistu nyt. Projekti vaatii minulta paljon enemmän kuin mihin tällä hetkellä olen valmis; täyden omistautumisen ja sydänveren vuodattamisen näppäimille (oi, liika dramaattisuus, tykkään susta vaikka me ollaankin oikeastaan tosi huono yhdistelmä ♥ "Kirjoittaa pitäisi ainoastaan silloin kun mustepulloon jokaisella kynänkastamalla jää pala kirjoittajan lihaa.” – Leo Tolstoi). Pointti on joka tapauksessa se, että tällä hetkellä tahdon kyllä kirjoittaa, mutten suinkaan sellaisella kiivaudella kuin herra Tolstoi ehdottaa. Onkohan se toisaalta edes mahdollista? Olenko jo valmiiksi epäonnistunut, jos lähtökohtani ovat tämmöiset?

Kaikesta huolimatta, olen ottanut nyt työn alle viime toukokuussa kehittelemäni melkein-dystopia-projektin, josta olen kertonut aiemmin tässä merkinnässä. Se perustuu näkemääni uneen, on pähkinänkuoressa hyvin epäuskottava sekä ennen kaikkea ihan liikaa velkaa esikuvilleen (Nälkäpeli, Tarkoitettu, ym). Tulin kirjoittaneeksi sitä kahden luvun verran käsin ollessani kesällä Espanjassa, enkä ideaan ole enää sen kummemmin koskenut.

Nyt kuitenkin tuntuu. Että voisin kokeilla taas. Kokonaisuutena se on aika toivoton, mutta dadum, sellaisen projektin minä juuri nyt tarvitsenkin. Unitekeleessä (jälleen kerran yksi hienoista tiedostonimistäni) ei ole mitään henkilökohtaista, sitä vain on parhaimmillaan "tosi mukava kirjoittaa". Toki the projektiakin on mukava kirjoittaa, mutta eri tavalla.

Sellaista siis. Tekstin laatu on tällä hetkellä muuten jotain erittäin kamalaa - niin kamalaa, että minun on aina väliin pysähdyttävä kesken kirjoittamisen ihastelemaan, miten ihmeessä olenkin taas onnistunut ilmaisemaan asian niin huonosti. Tästä on hyvä jatkaa!