koska se ei ollut ollenkaan niin surullista

花火 (hanabi)

Vähän vajaa 2000 sanaa jäljellä siihen, että nanoni valmistuu. Ehkä se tapahtuu jo huomenna, tai ehkä tänään. Viikonloppuisin ei tule kirjoitettua ollenkaan niin intensiivisesti kuin arkisin. Kai se kertoo jotakin siitä, että minä kaipaan kunnollisia aikatauluja ja päämääriä päivääni, tai muuten en saa inspiraatiota millään päälle. Joka tapauksessa, viime viikolla kirjoittaminen tuntui todella mielekkäältä, siitä tuo yllättävä sanojen paljous.

Luin Ikuisuuden (tiistai-iltana sain tietää että se oli saapunut kirjastoon, joten keskiviikkona marssin aamulla ihan ensitöikseni lainaamaan sen ennen kuin kukaan muu ehtisi). Minun pitäisi kai kertoa siitä jotain, analysoida, mutta oikeastaan minulla ei ole siitä kovinkaan paljoa sanottavaa. Paitsi että se oli kaunis, hieno päätös. Aina kun menetän toivoni ja uskoni paranormaaliin romantiikkaan, muistutan itseäni siitä että meillä on kyseinen trilogia.

Tässä vielä pieni pätkä nanoa (anteeksi kun se on niin pitkä):

"Oikeastaan ainoa asia, mitä jäin hänestä kaipaamaan, oli levysoitin. Nyt kun asuntoni vähäiset huoneet olivat äkisti autioituneet, minä tarvitsin kipeästi musiikkia ympärilleni, peittämään askelteni vaimeat äänet kun vaelsin asuntoa päästä päähän tietämättä varmaksi mitä etsin. Olisi kai pitänyt ostaa viimein oma. Olisi kai pitänyt lopultakin siirtyä nykyaikaan ja alkaa kuunnella musiikkia tietokoneelta, netistä, kuten kaikki muutkin. 

Naputtelin lyijykynällä hajamielisesti alahuultani samalla kun katselin ikkunasta ulos. Kaupunki oli äänekäs ja jatkuvassa liikeessä, kuten aina. Ihmiset kulkivat ohi nopeana loputtomana virtauksena, eikä yksikään heistä tiennyt nimeäni. 

 Joskus kauan sitten se oli ollut minusta siunaus, nyt en tiennyt enää. Kai totuus oli, että loppujen lopuksi minä haikailin takaisin Viheriään, hengittämään havumetsää ja pimeää joka syntyi siitä, ettei keinotekoisia valoja ollut kaikkialla. Kaipasin pikkukylän lempeää vaitonaisuutta, sitä että saatoin nähdä tähdet. 

Ajatukseni saivat minut irvistämään, ja ne karkottaakseni join jälleen kulauksen kahvia. Sekin irvistytti, tosin aivan eri syistä. Tiesin kyllä, etten voisi palata Viheriään. Siellä oli ihan liikaa aaveita. Aina käydessäni äidin luona saatoin tuntea niiden katselevan minua metsän siimeksestä, odottaen. 

En halunnut ajatella enää Viheriää. Sen sijaan ajattelin Joelia, koska se ei ollut ollenkaan niin surullista."