minulle sinä olet tuo taivas

Rakastan kevättä. Rakastan tuulta joka ei olekaan kylmä vaan lauha, nimenomaan lauha, ei varsinaisesti lämmin taikka kuuma niin kuin kesällä. Rakastan sitä että taivas on pitkästä aikaa oikeasti kirkkaansininen ja auringonvalo väreilee pehmeänä olohuoneen tapettia vasten eikä siinä ole mitään kylmää eikä terävää niin kuin pakkasella. Niin, kaikki on jotenkin pehmeäpiirteistä, ja silti elossa sillä tavoin hienovaraisesti. Keväisin minulla on taipumusta nostalgiaan (näillä näkymin tämän merkinnän nimeksi pitäisi tulla Oodi keväälle).

Pidin minä tänä vuonna tosin talvestakin, se oli jotenkin äärimmäisen inspiroiva ja kaunis melankolisella tavalla, kaikki se kylmä ja lumisade ja tähdet, en ehtinyt oikeastaan missään vaiheessa alkaa inhota kylmääkään vaikka toki se oli kamalaa aina välillä.

Tänään olo on todella hyvä, missään ei tunnu olevan säröjä. Viime viikolla kirjoitin romukoneella joka ilta ja se sai muistamaan, miksi rakastankaan sitä niin kovasti, siis kirjoittamista. Jopa kirjoitustyylini tuntui olevan tasapainossa. Tiedän, ettei se ole erityisen henkeäsalpaavan kaunista taikka korkeakulttuurista taikka omaperäistä, mutta toivon silti että siinä on jotain, jotain minunlaistani, aivan omaa. Tahdon kirjoittaa tämän muistiin ihan vain siksi, koska tiedän, että varmasti tulee taas aika jolloin tasapainoisuus särkyy ja tahtoisin olla luomallani tekstillä jotain aivan muuta kuin mihin oikeastaan pystynkään. Mutta nyt olen tyytyväinen itseeni ja se on hyvä.

Pidän edelleen tarinani tunnelmasta kovasti, samoin hahmoista, vaikka he ovatkin vielä vähän alkutekijöissään. Venla esimerkiksi on melko ääriviivaton vielä, mutta siitä nyt voi aina syyttää lasista lapsuutta (tai sitten ei). Ja jälleen kerran saan huomata, kuinka järjestelmällinen yyämäs olen tarinoitteni suhteen: toisin sanoen en ole nytkään suunnittellut etukäteen yhtään mitään. Aistin ongelmia tulevaisuudessa. 

(hih, arvatkaa kellä on hiihtoloma~)