do you never laugh, miss eyre? (ja miksei kettu kirjoita?)

Mussutan tässä paraikaa keksejä uusimman Kotiopettajattaren romaani- filmatisoinnin soundtrackia kuunnellen (siitä otsikko) ja heittelen ilmaan sellaisia puolihuolimattomia ajatuksia, että voisi ehkä kirjoittaakin joskus. Ehkä, kenties. On nähkääs vähän jäänyt tässä viime aikoina. Töistä tullessa väitän itselleni aina olevani liian väsynyt, liian paljon päivän aikana koneen näyttöä tuijottamaan joutunut  - joten mitä teenkään kirjoittamisen sijasta? Joko tuijotan tv:stä Pikku kakkosta (tänään näkyi muuten Jäärkahu Otto), luen Marian Keyesin kolumnikokoelmaa tai sitten dataan eli tuijotan sitä näyttöä sitten kuitenkin.

Mutta nyt loppui vätystely! On aika istahtaa taas projektin ääreen ja palauttaa mieleen kauhtuneet villapaidat sekä sudensilmät (viimeksi mainittuja en saa tekstiin oikein nykyään järkeväksi yksityiskohdaksi, yhyy. Onko tässä yksi darling, joka minun täytyy itkua pidätellen murhata?) Jollain tapaa toivon, että tämä hetkittäinen, vähän-turhan-pitkäksi-venähtänyt välimatkani projektiin saa minut  näkemään sen nyt vähän uudessa valossa, tarjoaa ratkaisuja. Ettei vaikutus olisi pelkästään se, että tuomitsen koko hökötyksen uskomattomaksi roskaksi kahden ensimmäisen kappaleen jälkeen.

Sellaista siis. Marian Keyesin ohella luen muuten tällä hetkellä myös Salla Simukan kirjaa Jäljellä. Kansi on hienoakin hienompi, Pieni merenneito-viittaukset innostivat tietona jo etukäteen, mutta ääh, jostain syystä olen alkuun kamalan pettynyt. Yksi syy lienee kielessä, joka on yksinkertaisesti tylsää...
(ja jotta tästä tulisi maailman sekavin merkintä, loppuun vielä musiikkisuositus: kuunnelkaa Of Monsters and Men -bändiä! Niiden levy on hyvä~)