vielä hetki talvea

Huomioin, ettei tässä blogissa tällä haavaa ole yhtään kokonaista tarinantapaistani vaikka tämä on tarinablogi. Korjaan asian julkaisemmalla uudemman kerran yhden novellini, joka oli täällä jonkin aikaa mutta jonka sitten poistin, kaiketi koska inhosin sitä sillä hetkellä niin... Luin sen joka tapauksessa läpi tässä vähän aikaa sitten ja totesin, ettei se ollut läheskään niin huono kuin muistelin. Itse asiassa kokonaisuus on aika tasapainoinen minun tekstikseni. Ja sitä paitsi, muistan että sen kirjoittaminen silloin joskus syksyllä oli hauskaa.

Ei talvea saa loppumaan

Kesä on keveyttä, hellemekkoja ja järvenrannan hiekka auringonlämpimänä vasten selkää. Kesäisin päästä ei löydy yhtään kipeää ajatusta ja on helppoa nauraa enemmän kuin ennen.

Ja silti hän odottaa enemmän talvea, huurtuvaa hengitystä ja lumen rasahtelua kenkien alla. Kesällä on vain ukkoskuuroja, ei tähtiä lainkaan, talvisin taas ne loistavat pimeyttä vasten pakkasenkirkkaina. Hän katselee niitä usein öisin kädet painettuna parvekkeensa ikkunalasia vasten, toisinaan menee ulos pihalle ja tuijottaa taivaan mustuuteen selällään lumessa, niin kuin se olisi uimarannan hiekkaa eikä kylmää lainkaan.

Kesällä ei ole vaikea unohtaa, sillä silloin miestä ei ollut vielä edes olemassa: mutta talvi, ja vähän syksykin, niistä vuodenajoista hänellä ei ole jäljellä mitään muuta kuin mies ja tämän harmaa katse.

Kaupungissa talvi ei ole aivan kuin kotona, mutta silti tarpeeksi lähellä. Pieniä muistutuksia kaikkialla: vastaantulijalla samanlainen raidallinen kaulaliina, eräänä pakkasaamuna Joel tarjoaa hänelle kermavaahtoista kaakaota kuten mies silloin kerran. Hiljaa satava lumi kertoo kaikesta siitä, mitä oli joskus mutta nyt ei enää koskaan. Tuijottaessaan tähtiä öisin ulkona, punainen pipo ja hiukset kuurassa, tyttö toivoo että kylmä tulisi ja jäädyttäisi kaikki hänen ajatuksensa.

Hän ei kaipaa aina ja kaikkialla, mutta silti aivan liian usein, ikävä leijailee sisimmässä verkkaan kuin lumisade. Heikkoina hetkinä hän kirjoittaa huurteisiin ikkunoihin miehen nimikirjaimet, vain saadakseen nähdä ne muuallakin kuin päänsä sisällä, ja tuhoaa sitten nopeasti, syyllisenä, todisteet.

Yhtäkaikki hän on päättänyt jatkaa elämäänsä sen sijaan, että jäätyisi kiinni menneeseen talveen ja miehen viimeiseen kosketukseen. Tapaamisista Joelin kanssa tulee arkipäivää, he eivät kohtaa toisiaan sattumalta lumisessa metsässä vaan käyvät suunnitellusti elokuvissa ja pizzalla. Joelin suudelmat ovat ahnaita ja kuluttavia, mutta hän sietää niitä, koska vastineeksi hän saa pitää poikaa kädestä heidän ollessaan näyteikkunaostoksilla. Toisen sormet kietoutuneena omien lomaan, julkisella paikalla, eikä kukaan tuomitse tai katso pitkään, korkeintaan Joel kiristelee hampaitaan moisesta pehmoilusta. Mitä siitä, vaikka kyseessä onkin väärän ihmisen kosketus.

Niin hän ainakin itselleen väittää; ei se haittaa, vaikka Joel ja hän eivät oikeasti rakasta toisiaan, eikä tärkeää ole sekään, että aina heidän suudellessaan hän kuvittelee itsensä lumisateeseen, jonnekin aivan toisenlaiseen aikaan. Toisinaan hän pohtii, pitäisikö Joelista kenties enemmän, mikäli he olisivat tavanneet kesällä, auringonpaisteessa ja helteisessä lämmössä.

Pakkaset jatkuvat eivätkä muistot irrota otettaan, tytön asunnon ikkunaan kasvaa joka toinen yö kuurankukkia. Hän antaa lämpimien hengähdyksiensä sulattaa ne tiehensä ja ajattelee, olisipa jo kevät.

Ei hän silti osaa vihata talvea, vaikka niin olisi varmasti paljon helpompaa; eihän hän osaa vihata miestäkään. Talvi antaa hänelle syyn kaivata, kerätä hiuksiin ja lapasiin muistojen sirpaleita kylmästä tuulesta, ja vaikka se ei ole oikein, hän on iloinen siitä että kykenee yhä muistamaan.

Sitä paitsi, talvella hänellä on tähdet. Lumi selkänsä alla ja pimeä yläpuolellaan hän hahmottelee katseellaan kultaisten tuikkeiden ääriviivoja taivaalla ja odottaa, odottaa niin hartaasti että melkein hengittäminenkin sattuu, näkevänsä edes yhden lentävän tähden.

Mitään muuta hänellä ei enää ole. On vain kylmä ja väärän ihmisen suudelmat kaulalla sekä öiset tähdenlennot, jotka antavat hänelle syyn toivoa niin mahdottomia asioita kuin hän vain ikinä haluaa.

Sillä oikeastihan mies ei tule takaisin hänen elämäänsä enää milloinkaan, vaikka talvi palaa aina.