arkiaamun valossa näytät vanhemmalta kuin viimeksi

snälla bli min

Hups, en tiedä yhtään miten aloittaisin tämän merkinnän. Kai voisin kertoa, että olen saanut kirjoitettua sen uuden (joka ei sinänsä edes ole uusi) tarinayritelmäni ensimmäisen luvun melkein valmiiksi, jee. Huolestuttavaa tosin on se, ettei siinä tapahdu oikeastaan mitään, mikä on joko tosi ovela taiteellinen ratkaisu tai sitten ei (veikkaisin melkein tuota jälkimmäistä ja voisin lopettaa näiden sulkumerkkien käytön).

Muutakin ilmoitusluontoista asiaa on, nimittäin että kyseisen projektin työnimeksi tulee Milloinkaan (en myönnä inspiroituneeni mistään SMG:sta ja ups taas sulut). On vähän kiikun kaakun pidänkö tuosta mitenkään hirmuisen kamalasti, minun tekstilleni se on aika epätyyllisen epäkonkreettinen nimi, mutta toisaalta pidän sanan moniselitteisyydestä ja ainakin nykyisen kuvailun tunnelmaan se sopii. Sitä paitsi, kyllä se aina voittaa nykyisen tiedostonimen, joka on No. 

Riikka Pulkkisen Totta olisi maksanut kirjakaupassa viisitoista euroa, pyörittelin sitä käsissäni pitkään, harkitsin. Veli hymähti olan yli, sähän olet lukenut sen jo. Niin olen, itse asiassa nyt toista kertaa. Mutta ajattelin silti ostaa sen omaksi, sitten joskus. Riikka Pulkkinen taitaa olla mun uusi idoli noin muutenkin, hänellä oli tänään Kainuun Sanomissa hyvä kolumni.

Olen kuunnellut SMG:n lisäksi aikas paljon Veronica Maggion tuoretta levyä, tosi kaunista musiikkia mutten ymmärrä sanoituksista mitään (kieli on siis ruotsi). Nytkö tuli viimein se ratkaisun hetki, kun ketun täytyy tarttua ruotsin sanakirjaan ihan oikeasti oppiakseen jotain?  Tämä kappale on kanssa tosi addiktoiva (nonni, nyt lopetan tämän häikäilemättömän mainostuksen.)

Vaikka oikeastihan hetkiä ei voi koskaan tavoittaa sillä tavoin täydellisesti, aidoimmillaan ne ovat ainoastaan tässä ja nyt. Siitä huolimatta minä alan räpsiä summittaisesti sinne tänne heti kun astun ovesta ulos, kurotan kameraani kohti aurinkoa, jonka valo pirstoutuu havupuiden tummanvihreään väriin. Tuuli huojuu ihollani leppeänä, toivon voivani muistaa sen vielä joskus jälkeenpäinkin.

Askelillani ei ole tarkkaan määriteltyä suuntaa, kunhan vain kävelen ja nautin siitä että on kevät, kevät ihan oikeasti. Sedän tympeät puheet katoavat minusta vähän kerrallaan, unohtuvat matkan varrelle katuojiin.