että hän muistaisi saman (ja minun tyylini kirjoittaa)

(sulut tekevät otsikosta kuin otsikosta tyylikkään) kuva on oma

Surullisesta kirjasta seuraavaan. Tällä kertaa kyseessä oli Elina Hirvosen Että hän muistaisi saman. Pidin siitäkin ihan tavattoman paljon. Itse asiassa Hirvosen kirjoitustyyli  on sellainen, josta ammennan vaikutteita paljon liikaa hirveästi taas. Eleetöntä, arkista, väliin pakahduttavan kaunista, pienten hienojen yksityiskohtien värittämää. Kun olen viime aikoina kirjoittanut the projektia, tunnen kuinka tekstini pyrkii lähelle jotain vastaavan kaltaista tyyliä, aina vain kauemmas ja kauemmas ensimmäisestä versiosta, ajasta jolloin kaikki oli vielä stephenie meyeriä ja kotiopettajattaren romaania (vuosia sitten).

Jossain vaiheessa tämä muutos pelotti minua. Ajattelin, että olisi helpompi pysyä siinä jotenkin itselleni helpommassa tavassa, yksinkertaisemmassa, muutoin vain yrittäisin enemmän kuin oikeastaan osaan ja lopputulos on kamaluutta. Että luulen vain pystyväni.

Nyt olen kai viimein hyväksynyt, että the projektista tulee sellainen kuin tulee, nykyisellä tyylilläni, aiempaa hienovaraisemmalla (?) otteella. Aikuisemmaksi kasvaneena, vaikka toki siinä on näkyvissä vielä aimo annos minun naiviuuttani (leikitään että tuo on okein taivutettu). Ehkä se ei ole oikea päätös, mutta no, päätös kumminkin.

Selkeää, ei, ei ollut. Vaikka Että hän muistaisi saman jäi nyt arvioltaan muutaman hassun lauseen pituiseksi, lukekaa se silti. Luulen, että se on yksi uusi lempikirjani, ja Elina Hirvonen uusi lempikirjailijani (viime aikoina kirjamaustani on kehkeytynyt erittäin suomalaispositiivinen. hälyttävää?).