"Joskus minä jotenkin unohdin pelätä.
Mutta äänet muistuttivat minua. Sillä öissä oli juuri se, perjantai- ja lauantaiöissä, ikinä ei voinut todella tietää, ikinä ei voinut maata ihan rauhassa. Ei edes silloin, kun makasi parhaan kaverinsa Lollon hiuskarva nenässä.
Aina ne alkoivat kuulua alhaalta, ja silloin se tuli mahaan. Kipeä, ontto olo. Ne kuuluivat kovaa lasien seasta, askelten seasta ja sanojen, ja ne kuuluivat minussa, kun huusin."
(Johanna Thydell - 101 syytä)
101 syytä on hieno kirja. Se on pahaa oloa ja ahdistusta ja epätoivoa, inhottava tuttuuden tunne noin juuri se menee, mutta pohjimmiltaan silti enemmän lohtua ja voimaa jaksaa eteenpäin, niin että kirjan loputtua olen enemmän hyvilläni kuin pahoillani, kyynelistä huolimatta. Joten, hieno kirja. Ennen kaikkea, loistava nuortenkirja. Tummasävyinen mutta kaunis, rehellinen. Tipahtaa omalta osaltani samaan kategoriaan Lukossa ja Ennen kuin kuolen kanssa.
Sitä paitsi olen aivan varma, että omaksuin lukiessani niin paljon vaikutteita ja inspiraatiota omaa kirjoitustyyliä ajatellen, että melkein hävettää.
Otava, pistäpä joku suomentamaan Thydellin uusinta romaani nyt heti!
(minusta on muuten mielenkiintoista, kuinka raadollisia pohjoismaalaiset ja nimenomaan ruotsalaiset nuortenkirjat ovat. tavallaan aika virkistävää, jos on väsynyt siihen, että ameriikoista ja vastaavista markkinoille tunnutaan tuovan pelkkää paranormaalia romantiikkaa/dystopiaa nykyisin)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti