kansitaiteen esteettinen potentiaali

 Viime hiihtoloman aikaan, noin vuosi sitten, minä lainasin kirjastosta erään kirjan. Kyseessä oli Daniel Glattauerin Kun pohjoistuuli puhaltaa, joka osoittautui täydelliseksi lomalukemiseksi - se oli hykerryttävää melkein-hömppää, joka ihastutti ja koukutti niin, että se oli pakko lukea yhdellä kertaa. Kaiken kaikkiaan pidin teoksesta valtavasti, vaikka yksi asia minua häiritsi, ja se oli kirjan kansi (eli siis tässä merkinnässä tuo vasemmanpuoleinen). 

Kirjojen kansitaide on minulle aika tärkeä asia - yleensä se on yksi tärkeä syy siihen, miksi ylipäätään nappaan jonkin teoksen hyllystä. Mikään ei ole synkempää kuin se, että kirjan kaunis sisältö ei toteudukaan kannen kuvassa, tai toisin päin. Kun pohjoistuuli puhaltaa on ensiksi mainitusta hyvä esimerkki. Kannen epämääräisesti sipsuttava nainen ja nuo tietynlaiset sinisen sävyt tuovat mieleeni jonkin hyvinvointioppaan - näin pääset masennuksestasi eroon kolmessa päivässä!, tai jotain. Jo ihan vain kansi sai minut suhtautumaan kirjaan hirmuisen epäluuloisesti, mutta onneksi olin väärässä. 

No, onneksi tarinamme saa onnellisen lopun. Huomasin nimittäin eilen kaupassa käydessäni, että Pohjoistuulesta on tullut myyntiin myös pokkaripainos. Ja mikä hienointa, upouudella kannella! Tuo netistä löytämäni esimerkikkikuva on vähän suttuinen, mutta yhtäkaikki muutos on huimaava - hyvinvointioppaasta ollaan siirrytty kuvaamaan sitä, mistä kirjassa oikeasti on kysymys; kahden ihmisen monimutkaisesta ja hienovaraisesta suhteesta. Hienoo, hienoo, ja the end.

(öh, tämän merkinnän pointti? kai se, että olen kirjojen suhteen ihme niuho.)