Prologin luettuani oli vajota epätoivoon, sillä se tuntui yksinkertaisesti aivan liian hyvin kirjoitetulta 14-vuotiaan tytön kynästä. En voinut olla vertailematta tekstiä kaiken aikaa omiin tekeleisiini sen ikäisenä, ja hävisin siinä kilvassa kyllä kirkkaasti - itse asiassa kuvailu tuntui huolitummalta kuin mitä omani on nykyäänkään. Tosiasia on, että Veera Laitinen kirjoittaa ikäisekseen aivan ällistyttävän hyvin, vaikkakin hänen tyylinsä on melko dramaattinen (ei sillä, itse olin samanikäisenä vielä miljoona kertaa dramaattisempi) ja toisinaan hän sortuu vähän turhankin seikkaperäiseen kuvailuun. Lisäksi miespuolisten hahmojen kuvailu on aikalailla tuttua muista saman genren kirjoista, mistä en henk. kohtaisesti ole kamalan innoissani;
"Hyvännäköiset ja samaan aikaan sekä pehmeät että kovat kasvot olivat teräväpiirteiset, ruskettuneet ja ennen kaikkea erittäin komeat. Terävä leuka, korkeahkot poskipäät, tuuheat kulmakarvat sekä aistikkaat ja täyteläiset huulet olivat kuin tummalla enkelillä. -- Käsivarsien vahvat lihakset erottuivat selkeästi", ja niin edelleen.
Tarinankuljetus sekä hahmot eivät ainakaan vielä tässä vaiheessa ole yhtä vahvalla tolalla kuin kuvailu, mutta voi johtua siitäkin etten ole vielä lukenut kovinkaan paljoa. Päähenkilö on sirkeä ja äärimmäisen omapäinen tapaus, kera ruskeitten korkkiruuvikiharien sekä kalpean ihon - saanette kiinni ideasta? Lisäksi hän toimii aina väliin ihan käsittämättömän irrationaalisesti.
Herra Hyvännäköisyyden ja sankarittaren suhteen kehittyminen ei ole tässä vaiheessa vielä aiheuttanut itselleni suurempia tunnekuohuja. Arvelisin kuitenkin, että genren ystävät saavat kirjasta melko paljon irti - vaikka kirjoittajan ikä tietyissä kömpelyyksissä paistaa tekstistä läpi, Surunsyöjät on vielä ainakin tässä vaiheessa uskollinen lajityyppinsä edustaja niin hyvässä kuin pahassakin.
(surunsyöjien johdosta olen tänään muuten viettänyt hyvin mielenkiintoisen iltapäivän lukemalla vanhoja tekstejäni. Itse asiassa en ollut aivan niin huono kuin ajattelin, vaikka minulla niitä tarinallisia kömpelyyksiä vasta olikin, puhumattakaan kielen yliampuvuudesta.... mutta minulla oli selvästi hauskaa kirjoittaessani.)
Tuosta Hopen ja Victorin suhteesta muuten - mä en saanut siitä missään vaiheessa minkään valtakunnan säväreitä. Kun vertaa esimerkiksi Houkutuksiin, niiden lukemisesta sentään sai jotain kiksejä jos nyt näin voi sanoa. :D Mutta Surunsyöjät ei herätä mussa mitään tuntemuksia, ei sitten mitään jos ei oteta lukuun massiivista VOI EI -fiilistä lopussa ja musta tuntuu ettei siinä ihan kuulunut tulla VOI EI -fiilistä.
VastaaPoistaMutta joo, kuvaileehan se hyvin. Ja kaikkea. Yhy.
Täytyy sanoa että suhtaudun tämän merkinnän jälkeen (ja Iljan kommentin jälkeen) Surunsyöjiin hieman ennakkoluuloisesti (vaikken ehkä haluaisi). Minulla on tuo kirja varauksessa kirjastosta, odotan kovasti että saan sen luettavaksi. :) Jotenkin tulee sellainen olo että itsekkin pitäisi julkaista jotain "kun on vielä nuori", vaikka muutamia vuosia eläessä kirjoitustaito kohenisi huimasti ja ajatukset viisastuisivat. Olen tuolle Veeralle ihan älyttömän kateellinen..
VastaaPoistaIlja; Itsekin olen huomannut nyt lukiessani, että tapahtuipa näiden kahden välillä kirjan aikana mitä hyvänsä, se ei vain yksinkertaisesti liikuta pätkääkään - mitä nyt jotkin kohdat lähinnä naurattavat kömpelyydellään. Tuohon VOI EI -kohtaan en ole vielä päässyt, lukemiseni on sen verta hidasta, mutta innolla odotan.
VastaaPoistaNanumea: Joo, tunnustaa täytyy että välillä Surunsyöjien lukeminen on aika tuskaista, mutta sen voi pistää kirjailijan nuoruuden piikkiin. Itselläkin tulee aika kunnianhimoinen olo kun tuota lukee, vaikka olen kyllä sitä mieltä, että iän karttuminen ei todellakaan tee hallaa kirjoitustyylin parantumiselle ja sillä tavoin.