me, myself & i

(ihan näin ensialkuun, hääräilen tumblrissa nykyään täällä jos kiinnostaa. ei siellä mitään kovin jännää ole, kaikkea itseäni esteettisesti miellyttävää, fandomjuttuja ja muuta) 

Kävin katsomassa viime viikonloppuna Vihan liekit, ja suorastaan järkytyin kuinka paljon pidin siitä. Ensimmäisestä elokuvasta jäivät aikoinaan melko laimeat fiilikset, ja osaksi sen takia kiinnostukseni Nälkäpeliä kohtaan vaimeni olemattomiin. Vihan liekkien myötä innostus palasi kuitenkin takaisin rytinällä, sillä oi kuinka hieno filmatisointi se oli - ensinnäkin elokuvallisesti äärimmäisen vaikuttavan näköinen jokaista yksityiskohtaa myöten, mutta parasta siinä silti oli hahmokuvaus ja tunnelma noin ylipäätään. En kirjaa lukiessa juuri herkistellyt, mutta elokuvan aikana epämääräiset tunnekuohut valtasivat vähän väliä.

Eniten kiinnitin huomiota kuitenkin siihen, kuinka eri tavalla elokuva sai minut suhtautumaan tarinan hahmoihin - tai no, se että ylipäätään suhtauduin hahmoihin jotenkin. Elokuvateatterissa istuessani tajusin nimittäin, että vaikka Nälkäpeli on ollut minusta aina äärimmäisen hieno trilogia, olen ollut aika välinpitämätön tiettyjen hahmojen suhteen. Elokuvan aikana ihastuin aivan uudella tavalla esmes Finnickiin, mutta se avasi silmäni myös niinkin olennaisen hahmon kuin Peetan suhteen. Myös Peeta/Katniss herätti filmatisoinnissa enemmän tunteita kuin kaikkien kirjojen aikana yhteensä.    

Miksi näin? Loppujen lopuksi kai Katnissin kertojanääni on vaikuttanut enemmän kuin kuvittelinkaan. Kun asioita ei kuvattu niin orjallisesti hänen näkökulmastaan, oli asioihin mahdollisuus kiinnittää huomiota eri tavalla. Ei sillä, että Katnissin minäkertoja olisi koskaan ollut minusta jotenkin huono, mutta Katniss on silti Katniss, emotionaalisesti aivan erilainen kuin esimerkiksi Peeta.

Huomio sai minut pohtimaan minäkertojaa noin yleensä, sen vaaroja - jos päähenkilö sattuu lukijaa ärsyttämään, tämän ajatuksia on tuomittu lukemaan kaikesta huolimatta, joten hyvästi miellyttävä lukukokemus. Stressaan tätä itse paljon, koska minulle minäkertoja on aina ollut se luonnollisin vaihtoehto kirjoittaa, mutta toisaalta olen aivan varma, että susihöskän Jenna ärsyttää helposti. Toki mieluummin tunteita herättävä kuin täysin hajuton kertoja, mutten oikein tiedä voiko ajatusta soveltaa tässä. Jenna on alkuun kuitenkin äärimmäisen passiivinen ja surullinen nahjus, ja vaikka se on tarkoituskin, niin...