Kun suljin silmät, kuvittelin taivaan täyteen revontulia.
Aamulla tuntui pitkästä(?) aikaa taas siltä, että voi kamala mitä roskaa minä kirjoitankaan. Voi kamala kun tämä tarinankuljetus ei onnistu. Voi kamala tätä dialogia ja kokonaisuuden irrallisuutta. Kaikki oli kaikin puolin kamalaa, siis. Murjotin siinä hetken ja söin keksejä suruuni, kunnes reippaana tyttönä ryhdistäydyin ja aloin viilailla eilen kirjoittamaani. Aikaa siinä meni, mutta lopulta koin saaneeni hommaan taas jonkin tolkun.
Mutta ää kun olen hidas! Varsinkin kun vertaa kirjoitustahtiani the projektin aiempiin (keskeneräisiksi jääneisiin, köh) versioihin. Niissä tosin oli kaikkea turhaa ihan liikaa, joten kai hitaus on ihan hyvä. Kai - turhauttavaa se kyllä on. En vain saa itseäni kirjoittamaan ripeämminkään.
Joka tapauksessa, eteenpäin mennään silti. Hahmot saavat lisää sävyjä vähän kerrallaan eivätkä tunnu aivan niin ohuilta kuin aluksi. Jännää on silti, että niin moni alkuperäissuunnitelma on muuttunut ainakin jollain tapaa kirjoittaessa. Aivan kuin hahmot eivät täysin suostuisi ehdottamiini juttuihin, ja sitten sitä täytyy vain hämmästellä tarinan saamaa suuntaa... Eivät muutokset mitenkään kamalan suuria kyllä ole, lähinnä vain pieniä muutoksia kohtausten sävyissä ja hahmojen suhtautumisessa tiettyihin asioihin (no, kyllä tuo aika suurelta kuulosti). Miespäähenkilö on tällä haavaa ongelmallisin tapaus. Hän tuntuu elelevän jossain aivan omassa universumissaan.
Olen ollut niin kiinni projektissa, etten ole lukenut yhtään kirjaa koko viikolla (mangaa tosin sitäkin enemmän). Riikka Pulkkista lainasin ihan vaan inspiraation toivossa, mutta tällä hetkellä Totta pyörii hyödyttämänä pöydällä. Omat sanat on tällä hetkellä paljon jännittävämpiä ! (ja toisaalta, kaikki se alemmuuskompleksien määrä Pulkkisen kuvailua lukiessa... en ehkä kaipaa niitä nyt)
Olen ollut niin kiinni projektissa, etten ole lukenut yhtään kirjaa koko viikolla (mangaa tosin sitäkin enemmän). Riikka Pulkkista lainasin ihan vaan inspiraation toivossa, mutta tällä hetkellä Totta pyörii hyödyttämänä pöydällä. Omat sanat on tällä hetkellä paljon jännittävämpiä ! (ja toisaalta, kaikki se alemmuuskompleksien määrä Pulkkisen kuvailua lukiessa... en ehkä kaipaa niitä nyt)
Pohdintasi tuntuu niin omalta;D Esikoiskäsikirjoitukseni on kustantamon arvioitavana ja toinen työn alla. Tämän toisen kanssa tuntuu olevan vaikeutta vähän joka suhteessa; niin henkilöiden, tapahtumien, teemojen kuin kaiken yhdistämisenkin suhteen. En tiedä johtuuko se vain siitä että on kriittisempi kirjoittamistaan kohtaan nyt kuin aiemmin vai siitä että ensimmäinen syntyi kuin kaukokirjoituksella; tuntui että päähenkilö vain saneli minulle kaiken ja kirjoitin sen ylös miettimättä sisältöä; teemoja ja rakennetta sen kummemmin. Toki jouduin sitä hiomaan ja korjailemaan ennen kustantamoon lähettämistä, mutta jotenkin se oli kauhean helppo kirjoittaa ja jälkeen päin se tuntui edelleen hyvältä. Nyt kirjoittaminen tuntuu välillä ihan työltä, vielä kun saisi tästä palkkaa;D
VastaaPoistaHih, täytyy kyllä sanoa tuosta kommentistasi, että tutulta tosiaan kuulostaa! Itselläni projektin ensimmäinen versio sujui suurin piirtein samaan tyyliin kuin mitä kuvasit tuota esikoistasi, kaikki oli jotenkin niin helppoa! Olin toisaalta itse silloin vielä nuori, projektin suhteen ei ollut minkäännäköisiä paineita ja itsekriittisyys puuttui kokonaan. Nykyisin kaikki tuntuu menevän vaikeimman mahdollisen kautta, kun projektista on ajan kanssa tullut paljon kunnianhimoisempi operaatio, rakenteen ynnämuun suhteen esimerkiksi.
PoistaTsemppiä sinulle niin nykyisen käsikirjoituksesi kuin tuon ensimmäisenkin suhteen, toivottavasti kustantajan vastaus on positiivinen! : )