pätkä fantasiamöss... eiku siis varjoa

”Hän on pelkkä talonpoika”, kaapuun pukeutunut totesi sävyttömästi Fatelle tämän saapuessa kuuloetäisyyden päähän, siirtämättä katsettaan pois maassa makaavasta miehestä.
”Miehen sisko on ilmeisesti yksi prinsessan hovineidoista. Hyökkäysyritys johtui siitä, ettei hän ole ollut tyytyväinen tapaan jolla prinsessa kohtelee palvelusväkeään. Kaiken kaikkiaan hyökkäys oli huonosti suunniteltu, todennäköisesti pelkkä prinsessan näkemisestä aiheutunut hetken mielijohde. Erittäin helppo pysäyttää.”

Kaapuun pukeutunut kohotti miekkansa pois talonpojan yltä ja vilkaisi sitten lyhyesti, niin lyhyesti ettei se ollut melkein vilkaisu lainkaan, Fatea.
”En usko, että ankarin mahdollinen rangaistus on välttämätön.”
Tumma huppu petti silmät, mutta Fate näki silti häivähdyksen haaleanpunertavista hiuksista, jotka oli tuttuun tapaan sidottu tiukalle poninhännälle.
”Hyvä on. Lupaan katsoa, että hänet tuomitessa sanasi otetaan huomioon”, Fate vastasi selontekoon virallisella äänellä.

Ja sitten, huomattavasti pehmeämmin:
”Kiitos, Dom.”
Hän saattoi nähdä, kuinka kaapuun verhoutunut jähmettyi hetkeksi täysin liikkumattomaksi. Lopulta tämä kääntyi hitaasti hänen puoleensa, laskien hupun varjostamasta kasvojaan. Tumman kankaan suojista paljastuivat nuoren naisen kasvot, aavistuksen prinsessa Cecilian kasvoja muistuttavat. Mutta siinä missä prinsessan piirteet olivat sirot ja pehmeät, näissä vallitsi koruttomuus, erilaisen elämän jättämät karheuden jäljet.

”Teen vain työtäni, sir”, Dom totesi jäykästi, tehden Faten suuntaan pienen kumarruksen. Kunnioittava puhetapa särähti pahasti miehen korvaan, mutta hän tiesi ettei voisi tehdä mitään asialle. Kun kyse oli Domista, kunnioittava puhuttelu oli yhtä kuin itsepuolustusta, keino pysytellä mahdollisimman kaukana silloin kun hän itse heittäytyi liian tuttavalliseksi.

”Olen sanonut, ettei sinun pidä herroitella minua”, hän hymähti silti, rypistäen otsaansa.
Heidän tavatessaan ensimmäisen kerran Dom oli ollut tyttö, joka ei ollut uskaltanut katsoa Fatea silmiin. Nyt nuori nainen kohtasi hänen katseensa vakaasti niin kuin ainakin sotilas, joka on kokenut elämässään paljon pahaa eikä siksi aio näyttää tunteitaan. Sinisyyden tilalle oli tullut haalea jääkerros, joka ei paljastanut mitään liikaa.
Fate tunnisti katseen. Vuosia sitten hänen omansa oli ollut samanlainen.
~~
Yää, olen kahden vaiheilla kehtaanko minä tätä kellekään näyttää... No, joka tapauksessa,tässä siis teille Hulppean Mahtava Ja Ennen Kaikkea Upea pätkä varjoa! Kohtauksena se on loppujen lopuksi aika merkittävä, sillä se osoittaa päähenkilöittemme välisen jännitteen… tai niin minä ainakin olen sen ajatellut. Tekstin taso noin yleensä ottaen on aika huonoa, aikakauteen liittyviä typoja riittää eikä dialogi kulje, mutta noo. Kirjoitan muutamaan miljoonaan kertaan uusiksi, niin eiköhän ala näyttää paremmalta!